Skrolyckan Katrina oli tullut Lövdalan keittiöön kehruuksineen, ja
rouva Liljecrona itse otti langat vastaan, punnitsi ja maksoi ne ja
kehui työtä.
»Onpa se hyvä, Katrina», sanoi hän, »että te olette niin sukkela työtä
tekemään. Te taidatte nykyään saada pitää huolta sekä omasta että
miehenne elatuksesta.»
Katrina ojensi hiukan vartaloaan, ja puna kohosi kasvoihin, terävien
poskipäiden kohdalle.
»Janne koettaa kyllä parastaan», sanoi hän, »mutta eihän hän koskaan
ole ollut niin voimakas kuin tavalliset työmiehet.»
»Nykyään hän ei taida kuitenkaan mitään tehdä», sanoi rouva Liljecrona.
»Olen kuullut, että hän kulkee vain talosta taloon näyttelemässä
tähtiään ja laulamassa laulujaan.»
Rouva Liljecrona oli vakava ja velvollisuuksistaan kiinnipitävä
ihminen, ja hän piti muistakin työteliäistä ja ahkerista ihmisistä,
sellaisista kuin Katrina oli. Hänen kävi häntä sääliksi, ja sitä hän
juuri halusi osoittaa hänelle.
Mutta Katrina piti yhä miehen puolta.
»Hän on vanha, ja hänellä on ollut paljon surua viime vuosina. Hän voi
tarvita hiukan lepoa, sillä koko elinaikansa hän on raatanut kovassa
työssä.»
»Sehän on hyvä, että te voitte kantaa onnettomuutenne niin
levollisesti, Katrina», sanoi rouva Liljecrona hiukan terävästi. »Minun
mielestäni muuten teidän, joka olette niin järkevä, pitäisi koettaa
saada Jannen päästä nuo mielikuvittelut. Saattepa nähdä, että jos niitä
jatkuu, niin hänet lopulta on lähetettävä hulluinhuoneeseen.»
Mutta nyt Katrina nousi pystyyn ja näytti varsin loukkaantuneelta.
»Janne ei ole hullu», sanoi hän. »Mutta Jumala on laskenut varjon hänen
silmiensä eteen, niin ettei hänen tarvitse nähdä kaikkea sitä, mitä hän
ei sietäisi nähdä. Ja siitä me voimme olla vain kiitolliset.» Rouva
Liljecrona ei tahtonut väittää vastaan. Hänenkin mielestään oli oikein,
että vaimo asettui miehen puolelle. »Niin, sittenhän kaikki on hyvin,
Katrina», sanoi hän ystävällisesti. »Älkää unohtako, että täältä voitte
saada työtä koko talven varalta.»
Samalla hän huomasi, miten nuo vanhat, pinnistyneet kasvot pehmenivät
ja kirkastuivat. Kaikki, mikä piti vastaan, höltyi. Suru ja tuska ja
rakkaus puhkesivat esille, ja silmät sulivat kyyneleihin.
»Minun ainoa iloni on raataa hänen hyväkseen», sanoi Katrina. »Hän on
vuosien kuluessa tullut kovin ihmeelliseksi, niin että hän on enemmän
kuin tavallinen ihminen. Mutta juuri sen vuoksi kai hän minulta
otetaankin pois.»