Kaiken päivää, nuotankutojan viettäessä suuria kestejä, oli Skrolyckan
Janne pysytellyt kotona, mutta kun ilta alkoi lähestyä, läksi hän ulos
ja istahti kivipaadelle tuvan edustalle, niinkuin hänen tapansa oli.
Hän ei ollut erityisen sairas, vain väsynyt ja heikko, ja tupa oli
pitkän, lämpimän päivän jälkeen niin kuuma, että hän kaipasi hiukan
raitista ilmaa virkistyksekseen. Hän huomasi tosin, ettei ulkonakaan
ollut paljoa raittiimpaa, mutta hän jäi sittenkin paikalleen istumaan,
etupäässä siksi, että siellä oli niin paljon koreata katseltavaa.
Kesäkuu oli ollut tavattoman kuiva ja kuuma, ja metsäpalot, jotka
riehuivat aina kuivina kesinä, olivat jo päässeet valtaan. Sen Janne
saattoi päättää niistä kauniista, vaaleansinisistä savupilvistä, joita
kasaantui Duvsjö-järven vuorten yläpuolelle, vastakkaiselle rannalle.
Pian huomasi hän myöskin valkealta loistavan, kähäräisen pilvenpään
kaukana etelän puolella, ja kääntyessään länteen, Storsnipaan päin,
pisti sieltäkin korkeita, savunsekaisia pilviä esiin. Näyttipä siltä,
kuin koko maailma olisi ollut tulessa.
Janne ei nähnyt paikaltansa liekkejä, mutta sittenkin oli kammottavaa
tietää, että tuli oli päässyt irralleen ja että se sai riehua aivan
mielensä mukaan. Täytyi toki toivoa, että se pysyttelisi metsissä eikä
pääsisi asuinrakennusten ja talojen läheisyyteen.
Oli raskasta hengittää, ikäänkuin niin paljon ilmaa olisi palanut, että
se olisi loppumaisillaan. Vähä väliä tunkeutui nenään palaneen käryä.
Mutta tuo haju ei tullut mistään Askedalin keittiöstä, vaan se toi
tervehdyksensä noilta suurilta havu- ja sammal- ja risurovioilta, jotka
paloivat ja rätisivät monien peninkulmien päässä.
Aurinko oli laskenut tulipunaisena vähän aikaa sitten, mutta se oli
jättänyt jälkeensä kylliksi väriä koko taivaan kantta varten. Se
ei punoittanut vain siltä kulmaltaan, jossa aurinko vastikään oli
loistanut, vaan yltyleensä kaikkialta. Samalla Duvsjön vesi jyrkkien
vuorten juurella muuttui mustaksi kuin peililasi, ja keskellä tätä
mustaa pintaa kulki verenpunaisia ja loistavan kultaisia juovia.
Yö oli sellainen, ettei kannattanut luoda ainoatakaan katsetta alas
maahan. Taivas ja taivasta kuvastava vesi yksin olivat katselemisen
arvoiset.
Mutta juuri kun Janne katseli tuota koreutta, alkoi hän ihmetellä
erästä asiaa. Varmaankin hän erehtyi, mutta hänestä näytti aivan siltä,
kuin taivaankansi olisi laskeutunut alaspäin. Hänen silmissään se
ainakin näytti tulleen tavallista paljoa lähemmäksi.
Aivan varmaan ei mikään ollut paikoiltansa. Mutta ei suinkaan Jannekaan
voinut nähdä aivan harhaan. Totta tosiaan, suuri, vaaleanpunainen kupu
laskeutui alas maata kohti. Kuumuus ja helle lisääntyi samalla, niin
että Janne oli aivan menehtyä. Hän tunsi kovan kuumuuden huokuvan
sulinkuumasta kuvusta, joka laskeutui yhä alemmaksi hänen päälleen.
Jannehan oli usein kuullut puhuttavan maailman lopusta, ja
tavallisesti hän oli olettanut sen₍ tapahtuvan ukkosenjyrinällä
ja maanjäristyksellä, joka heittäisi vuoret järviin ja nostaisi
järvien vedet laaksoihin ja tasankomaille, niin että kaikki elollinen
menehtyisi. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että loppu voisi
tulla siten, että maa hautaantuisi taivaankuvun alle ja ihmiset
tukehtuisivat kuumuuteen ja tuleen. Hänen mielestään se olisi kaikkein
pahinta.
Hän laski piipun viereensä, vaikka se oli vasta puoleksi poltettu,
mutta jäi hiljaa paikalleen istumaan. Mitäpä muuta hän olisi voinut
tehdä? Tämähän oli jotain, jota hän ei voinut estää, jota hän ei
voinut paeta. Eihän siinä voinut millään aseella puolustautua, eikä
etsiä edes piilopaikkaa, johon kätkeytyä. Vaikkapa olisi voinut
tyhjentää kaikki järvet ja meret, niin ei niiden vedet sittenkään olisi
riittäneet sammuttamaan taivaan hehkua. Vaikkapa olisi voinut kiskoa
vuoret juurineen maasta ja tukea niillä taivaankantta, niin eivät ne
sittenkään olisi jaksaneet kannattaa sitä, kun sen kerran oli määrä
vaipua alas.
Omituisinta tässä asiassa oli se, ettei kukaan muu paitsi Janne
huomannut, mitä oli tekeillä.
Mutta kas! Mikä kohosi nyt tuolla vuorenharjanteen yläpuolella? Eikö
mustia pilkkuja noussut vaaleita savupilviä vasten? Ne kiitivät niin
nopeasti toistensa ohi, että ne näyttivät lyhyiltä viivoilta, aivan
kuin mehiläiset parveillessansa.
Lintuja ne tietenkin olivat. Mutta ihmeellisintä oli, että ne olivat
nousseet yöpuultaan ja kohonneet ilmaan keskellä yötä.
Ne tiesivät enemmän kuin ihmiset. Ne olivat tunteneet, että jotakin oli
tulossa.
Ilma ei viilennyt, niinkuin muulloin öiseen aikaan, vaan se yhä
kuumeni. Ja se olikin aivan luonnollista, sillä punainen kupu läheni
lähenemistään. Jannen mielestä se oli jo vajonnut niin alas, että se
kosketteli Snipavuoren harjua korkealla hänen päänsä yläpuolella.
Mutta jos maailman loppu oli niin lähellä eikä hän voinut toivoa
enää saavansa mitään sanaa Klara Gullalta, vielä vähemmän nähdä
häntä, ennenkuin kaikki oli lopussa, niin pyysi hän vain yhtä ainoaa
armonosoitusta: että hän pääsisi selville siitä, mitä hän oli rikkonut
Klara Gullaa vastaan, voidakseen sen vielä sovittaa, ennenkuin tämä
maallinen elämä oli loppunut. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt, jota Klara
Gulla ei voinut unohtaa eikä anteeksi antaa? Miksi keisarinaarteet
olivat riistetyt häneltä?
Juuri tuumiessaan tätä osui hänen katseensa pieneen paperipalaseen,
joka kimalteli hänen edessään maassa. Se kimalteli, ikäänkuin se olisi
tahtonut vetää huomion puoleensa, mutta Janne ei ollut nyt lainkaan
halukas sellaiseen. Tuo palanen oli varmaan irtaantunut niistä
tähdistä, jotka hän oli saanut lainaksi Hullu-Ingeborgilta. Mutta hän
ei ollut välittänyt koko komeudesta talven pitkään.
Kuumuus yhä lisääntyi ja hengitys kävi yhä raskaammaksi. Loppu
lähestyi, ja ehkäpä oli hyväkin, ettei sitä sen kauemmin tarvinnut
odottaa.
Janne tunsi ruumiinsa heikkonevan. Heikkous lisääntyi yhä enemmän, niin
ettei hän jaksanut istua pystyssä, vaan hän liukui alas kiveltä ja
ojentautui suoraksi maahan.
Ehkäpä oli väärin Katrinaa kohtaan, ettei hän puhunut hänelle, mitä nyt
oli tulossa. Mutta Katrina ei ollut kotona, vaan hän oli yhä kesteissä
nuotankutojan luona. Jospa Janne vain olisi jaksanut sinne laahautua!
Vanhalle Ol'Bengtsalle hän kernaasti olisi lausunut jäähyväiset.
Janne ilahtui suuresti huomatessaan samalla, että Katrina astui tietä
pitkin nuotankutojan seurassa. Hän aikoi huutaa heille ja pyytää heitä
kiiruhtamaan, mutta hän ei voinut saada sanaakaan suustaan. Hetken
kuluttua he kumartuivat molemmat hänen ylitseen.
Katrina haki vettä ja antoi Jannelle juoda, ja hän virkosi sen verran,
että saattoi kertoa viimeisen tuomion olevan tulossa.
»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Viimeinen tuomioko? Sinä olet kuumeessa ja
hourailet.»
Silloin Janne kääntyi nuotankutojan puoleen. »Ettekö tekään näe,
Ol'Bengtsa, että taivaankupu laskeutuu yhä alemmaksi?»
Nuotankutoja ei vastannut hänelle mitään. Sen sijaan hän kääntyi
Katrinan puoleen.
»Tämä ei tiedä hyvää», sanoi hän. »Minun luullakseni meidän täytyy
koettaa sitä keinoa, josta juuri äsken puhuimme. Parasta että heti
paikalla lähden Fallaan.»
»Mutta Lars panee varmaan vastaan», sanoi Katrina.
»Tiedättehän, että Lars läksi kestikievariin. Eiköhän Fallan muori
rohkaise mieltään ja ‒ ‒ ‒»
Janne keskeytti heidän puheensa. Hän ei sietänyt kuulla heidän puhuvan
niin jokapäiväisistä asioista, kun niin suuria tapahtumia oli tulossa.
»Älkää sanoko enää mitään!» sanoi hän. »Ettekö kuule tuomiopasuunain
ääntä? Ettekö kuule, miten vuoret jyrisevät?»
He kuuntelivat hetken aikaa Jannelle mieliksi, ja heidän kasvojensa
ilmeestä saattoikin huomata, että hekin kuulivat jotakin ihmeellistä.
»Ajopelit rätisevät metsässä», sanoi Katrina. »Mitä ihmeessä se
merkitsee?»
Heidän hämmästyksensä yltyi mitä lähemmäksi ääni tuli.
»Ja sunnuntai-iltana vielä lisäksi!» sanoi Katrina. »Jos olisi
arkipäivä, niin voisi sitä vielä ymmärtää. Mutta kuka ajaa rattailla
metsätietä sunnuntai-iltana?»
Hän vaikeni jälleen kuunnellaksensa, ja nyt kuului selvästi, miten
pyörät raappivat kiviä vastaan ja hevonen laahusteli jyrkkiä mäkiä ylös.
»Kuuletteko?» sanoi Janne. »Kuuletteko?»
»Kyllä minä kuulen», sanoi Katrina, »mutta mitä minä välitän siitä,
kuka siellä on. Täytyy vain laittaa sinut vuoteeseen nyt kaikkein
ensiksi. Sitä minun tässä täytyy ajatella.»
»Ja minä lähden Fallaan», sanoi nuotankutoja. »Se on tärkeämpää kuin
kaikki muu. Hyvästi siksi aikaa!»
Ukko kiiruhti pois niin pian kuin hän pääsi, ja Katrina meni tupaan
vuodetta laittamaan. Mutta tuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun
tuo ratiseva ääni, jonka sekä Katrina että nuotankutoja luulivat
lähtevän tavallisista kärryistä, tuli aivan lähelle. Sotavaunut siinä
kumahtelivat ja koko maa jyrisi niiden lähestyessä. Janne huusi
ääneensä Katrinaa, ja hän kiiruhti heti hänen luokseen.
»Rakas ystävä, älä pelkää!» pyysi Katrina. »Nyt minä näen hevosen. Se
on Fallan vanha Rusko. Nouse istuallesi, niin sinäkin näet!»
Hän kietoi käsivartensa Jannen niskaan ja kohotti hänet pystyyn.
Pajupensaitten lomista, jotka reunustivat tietä, näki Janne
vilahdukselta hevosen, joka hurjassa vauhdissa kiiti Skrolyckaan päin.
»Näetkö nyt?» sanoi Katrina. »Lars Gunnarsson vain palaa kotiin.
Varmaankin hän on juonut itsensä humalaan kestikievarissa, niin ettei
hän tiedä, mitä tietä hän ajaa.»
Samassa kun hän sen sanoi, kiitivät kärryt heidän veräjänsä ohi, niin
että saattoi ne selvästi nähdä. Sekä Janne että Katrina huomasivat,
että kärryt olivat tyhjät, hevonen ilman ajomiestä.
Katrina päästi kimakan huudon ja vetäisi käsivartensa niin nopeasti
Jannen selän takaa, että tämä kumahtaen kaatui maahan.
»Herra varjele!» sanoi Katrina. »Näitkö sinä hänet, Janne? Hevonen
laahasi häntä perässään!»
Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan kiiruhti pihan poikki tielle,
mistä hevonen vasta oli kiitänyt ohi.
Janne antoi hänen mennä vastustelematta vähääkään. Hän oli iloinen
saadessaan olla taas yksin. Hän ei ollut keksinyt vielä vastausta
kysymykseen, miksi keisarinna oli sydäntynyt häneen.
Pieni kultapaperipala oli nyt aivan hänen edessään maassa ja se kimalsi
niin kirkkaasti, että Jannen täytyi vieläkin kerran katsella sitä.
Ja paperipalasta ajatukset siirtyivät Hullu-Ingeborgiin sekä siihen
päivään, jolloin hän oli tavannut hänet Borgin laiturilla.
Äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, että tässähän olikin vastaus hänen
kysymykseensä. Nyt hän tiesi, miksikä pikku tyttö oli ollut tyytymätön
häneen kaiken talvea. Hullu-Ingeborgille hän oli tehnyt vääryyttä!
Hänen ei olisi pitänyt kieltää häntä lähtemästä Portugalliaan.
Mitenkä hän oli voinut ajatella niin pahaa suuresta keisarinnasta,
ettei hän tahtoisi ottaa mukaansa Hullu-Ingeborgia! Juuri sellaisia hän
kaikkein kernaimmin tahtoihin auttaa.
Eihän ollut lainkaan kumma, että hän oli ollut pahoillaan. Olisihan
Jannen pitänyt ymmärtää, että köyhät ja onnettomat olivat aina
tervetulleita hänen valtakuntaansa.
Asia ei ollut juuri parannettavissa enää, jollei huomis-päivää
koittaisi. Mutta jos tästä ei vielä loppua tulisi! Silloin hän kaikkein
ensimäiseksi lähtisi puhumaan Hullu-Ingeborgin kanssa.
Janne sulki silmänsä ja laski kätensä ristiin. Kuinka suloista, että
tuo levottomuus oli nyt kadonnut. Nyt ei ollut lainkaan vaikea enää
kuolla.
Hän ei tiennyt kuinka pitkä aika oli kulunut, ennenkuin hän kuuli
jälleen Katrinan äänen vierestään.
»Rakas ystävä, miten sinun laitasi on? Ethän sinä vain kuole tässä
minun käsiini?»
Katrinan ääni kuului niin tuskalliselta, että Jannen täytyi väkisinkin
avata silmänsä.
Ja samalla hän näki Katrinan kädessä keisarikepin ja vihreän nahkahatun.
»Minä pyysin Fallan väkeä antamaan sinulle nämä. Minä sanoin, että
käyköön miten tahansa, niin on sittenkin parempi, että saat ne
takaisin, kuin että kadotat kaiken elämisen halun.»
Janne laski kätensä ristiin.
Pikku tyttö, suuri keisarinna oli todellakin ihmeellinen! Tuskin Janne
oli päässyt selville synnistään ja luvannut sovittaa sen, niin hän
antoi hänelle armonsa ja suosionsa jälleen.
Hän tunsi niin ihmeellisen suurta helpotusta. Taivaankupu kohosi
jälleen ylemmäksi ja päästi raitista ilmaa virtaamaan maahan ja
kuumuus hellitti. Janne jaksoi nousta pystyyn ja tavoitella käsiinsä
keisariaarteitaan.
»Niin, nyt sinä voit rauhassa pitää ne ominasi», sanoi Katrina. »Nyt ei
kukaan niitä sinulta enää riistä, sillä Lars Gunnarsson on kuollut.»