Ensimäisenä syyskuun sunnuntaina sai Svartsjön kirkkoväki ihmettelyn
aihetta.
Svartsjön kirkossa on suuri ja leveä lehteri, joka kulkee pitkin koko
kirkon pituutta. Ja aina miesmuistoisista ajoista on herrasväellä ollut
tapana istua lehterin ensimäisessä penkkirivissä, herrat oikealla ja
rouvat ja neitoset vasemmalla.
Tosin ei ollut kielletty muitakaan siellä istumasta. Kaikki paikat
koko kirkossa olivat vapaasti käytettävinä. Mutta jonkun köyhän
mäkitupalaisen päähän ei koskaan olisi voinut juolahtaakaan istahtaa
siihen penkkiin.
Jannen mielestä oli ennen vanhaan ollut hauska katsella tuota hienoa
väkeä, joka siinä penkissä istui. Ja vielä nytkin hän oli valmis
myöntämään, että sekä Duvnäsin patruuna että Lövdalan luutnantti ja
Borgin insinööri olivat komeita ja kauniita herroja. Mutta mitä he
olivat siihen komeuteen verraten, jota ihmiset nyt saivat katsella?
Oikeaa keisaria tuskin sittenkään oli ennen nähty tuossa herrasväen
penkissä.
Mutta sellainen miesten mies siellä nyt sittenkin istui kaikkein
ensimäisellä penkillä. Molemmilla käsillään hän nojasi pitkään,
hopeapäiseen keppiin, päässä hänellä oli korkea, vihreä hattu ja
rinnassa kimalteli kaksi suurta tähteä, toinen kultaa, toinen hopeaa.
Kun urut alkoivat soida, korotti keisari äänensä ja alkoi laulaa.
Sillä keisarin tulee laulaa kuuluvalla äänellä kirkossa, vaikkei hän
pysyisikään oikeassa äänessä. Ihmiset sittenkin kernaasti kuuntelevat
hänen lauluaan.
Herrat, jotka istuivat hänen vieressään, kääntyivät katsomaan häntä
kerta toisensa jälkeen, mutta eihän sitä käynyt ihmetteleminenkään.
Ensi kertaa heillä varmaankin oli sellainen korkea herra joukossaan.
Hattu oli tosin otettava päästä, sen keisarikin saa tehdä kirkkoon
astuessaan, mutta hän piti sitä niin kauan kuin mahdollista, jotta väki
saisi ilokseen sitä katsella.
Monet alhaalla kirkossakin käänsivät sinä päivänä päätään ja katselivat
ylös lehterille. He näyttivät miltei enemmän ajattelevan häntä
kuin saarnaa. Mutta olihan se anteeksi annettavaa. Kyllä he siitä
luopuisivat, kun tottuisivat ensin siihen ajatukseen, että keisari
istui heidän kerallaan kirkossa.
He näyttivät hiukan ihmettelevän hänen korotustaan. Mutta olisihan
heidän pitänyt ymmärtää, että se, joka oli keisarinnan isä, oli myös
itsekin keisari. Mikään muu ei ollut mahdollista.
Kun hän tuli mäntymäelle kirkonmenojen päätyttyä, kerääntyivät monet
hänen ympärilleen, mutta hän ei ennättänyt puhutella ketään, ennenkuin
lukkari Svartling pyysi häntä mukanaan sakaristoon.
Siellä istui pappi korkeaselkäisessä tuolissaan selin oveen ja jutteli
valtiopäivämies Karl Karlssonin kanssa Jannen ja lukkarin astuessa
sisään. Pappi oli pahoillaan jostakin, se kuului hänen äänestään. Eipä
paljon puuttunut, että hän itki.
»Kaksi hoitooni uskottua sielua olen sallinut turmeltua», sanoi pappi.
Valtiopäivämies koetti lohduttaa häntä. »Eihän pastori voi olla
edesvastuussa siitä pahuudesta, jota suurissa kaupungeissa
harjoitetaan», sanoi hän.
Mutta pappi ei rauhoittunut. Hän nojasi kauniit, nuoret kasvonsa
käsiinsä ja itki. »Enhän minä tietenkään voi siitä olla edesvastuussa»,
sanoi hän. »Mutta millä tavalla minä olen pitänyt huolta tuosta
kahdeksantoista-vuotiaasta tytöstä, joka turvattomana heitettiin ulos
maailmaan? Ja miten olen lohduttanut hänen isäänsä, jolla ei ollut
ketään muuta, jonka puolesta elää?»
»Pastori on niin vastikään tullut tähän seurakuntaan», sanoi
valtiopäivämies. »Jos edesvastuusta on kysymys, niin lankeaa se
pikemmin meidän muiden hartioille, jotka tunsimme olosuhteet. Mutta
kuka olisi voinut aavistaa, että niin huonosti kävisi? Nuortenhan
täytyy lähteä maailmalle. Samalla tapaa me kaikki tässä pitäjässä
olemme olleet maailmalle heitettyinä, ja useimmat ovat tulleet hyvin
toimeen.»
»Hyvä Jumala, jospa osaisin puhua hänen kanssaan», rukoili pastori.
»Jospa voisin saada haipuvan järjen lennosta kiinni — — —»
Lukkari Svartling rykäisi seisoessaan Jannen rinnalla, ja pappi kääntyi
heidän puoleensa. Hän nousi ylös, tarttui Jannea käteen kiinni ja
piteli sitä omassaan.
»Rakas Janne!» sanoi hän.
Pappi oli pitkä ja vaaleaverinen ja kaunis. Hänen puhuessaan pehmeällä
äänellään ja hänen lempeitten, sinisten silmiensä loistaessa
armeliaisuutta oli aivan mahdotonta häntä vastustaa. Siinä suhteessa ei
auttanut muu kuin heti paikalla ohjata hänet oikealle tolalle, ja niin
Janne tekikin.
»Tässä ei ole mikään Janne enää, hyvä herra pastori. Vaan Portugallian
keisari Johannes, eikä kellään, joka ei nimitä häntä oikealla nimellä,
ole mitään sanottavaa hänelle.»
Näin sanoen Janne nyökkäsi keisarillisen armollisesti päätään papille
ja painoi hatun päähänsä. Kaikki kolme sakaristossa nolostuivat, kun
Janne työnsi oven auki ja läksi matkoihinsa.