Sulho Ranta.
_Väinö Raitio_ on mies, joka tällä hetkellä on tunnustetuin
modernisteistamme. Läpikäynyt kehityksen Rich. Straussin tapaan
melkeinpä klassillisista muotoharjoitelmista (m.m. sinfonia ja
pianokonsertti) yhä uudempaan ja uudempaan ja päättynyt, oikeastaan
vasta muutama vuosi sitten, siihen tyyliin, jota aika sanoo
vallankumoukselliseksi. Eikä enää pidä minkään arvoisina entisiä
saavutuksiaan, noita tyylikkäitä ja monasti todella kauniita
varhaisemman kautensa sävellyksiä, joista häntä moni tavallinen
taiteilija jo niiden todistaman tekotavallisen osaamisen vuoksi
kadehtisi. Sillä nuo nuoruuden työt eivät vastaa säveltäjän saavuttamaa
miehuuden vakaumusta, sitä ainoata tulosta, johon hän musiikin
mahdollisuuuksien -- sisäisten arvojen ja ulkonaisten keinojen --
lopullisessa arvioinnissaan on päässyt.
Ja hänen vakaumuksensa sitten, tuo vallankumouksellinen, mikä se on ja
mitä se on?
Väinö Raitio ei itse myönnä olevansa suurestikaan nykypäiväin
ranskalaisen säveltaiteen vaikutuksen alaisena, jopa hän hiukan
loukkaantuu, jos mainitsee ranskalaisia hänen oppimestareikseen.
Mutta sittenkin ovat ranskalaiset häneen vaikuttaneet, ja paljonkin.
"Musiikki on väriä ja värejä", siinä Väinö Raition oma lausuma, hänen
käsityksensä musiikin ulkonaisesta olemuksesta. Ja tämähän on sama kuin
ranskalaisten impressionistien, Debussystä Raveliin.
Mutta ja tätä tarkoittanee Raitio mielipiteellään ranskalaisuudestaan
-- ranskalaisille impressionisteille on musiikki kaikkinensa _vain_
väriä ja värejä analogisesti samannimisen maalaustaiteen tyylilajin
kanssa. Raitiolle se taas on muutakin, olkoonkin, ettei hän tuota
muuta tuo esille ilmilausuttuna periaatteenaan. Hänelle on musiikki
myöskin sisäisten taistelujen, voittojen tai tappioiden ilmaisua. Mitä
olisi hänen Fantasia estaticansa, hänen Antigonensa taikkapa Fantasia
peticansa, jos ne olisivat vain väriherkuttelua, vain leikkimistä
noilla väripinnoilla, joihin nykyaikaisen orkesterin suunnaton
paletti antaa niin rajoittamattomia mahdollisuuksia, jos ne olisivat
vain uusranskalaisen Rousselin Hämähäkin pitojen kaltaista, kylläkin
nerokasta, yllätystäyttä ja taiturillista instrumentteeraustekniikkaa?
Raition sävellysten sisäinen elämä, väliin paatoksellisena,
draamallisena, väliin runollisena, lyyrillisenä heijastuvana, tekee
noista ensi silmäyksellä muodottomilta möhkäleiltä tuntuvista
sävelkaaoksista johdonmukaisen monumenttaalisia, taikka sointi- ja
sointuvärien herkistä, melkein pointillisista pinta-asetelmista todella
tunnettuja elegioja. Ja juuri tuo sisäinen, näissä sävellyksissä
kaikkialla tuntuva elävän elämän pohjavirta tekee Raitiosta niin
miehekkään, niin pohjoismaisen. Tahtoisin niin internatsionaalisia kuin
pyrkimykset nykyisen musiikin alalla ovatkin yhdistämällä ulkonaiset
tyylipiirteet: atonaalisuuden, sävellajittomuuden, rytmillisen
joustavan vivahtehikkuuden, melkeinpä säännöllisesti säännöttömän, ja
"melodiattomuuden", vastustajain iskusanana niin mielellään käyttämän,
ja jo mainitun sisäistä heijastavan, todella elävän sanonnan,
ranskalaisten, usein hiukan ulkonaiseksi jäävien impressionistien
vastakohdaksi nimittää Väinö Raitiota olkoonkin, että hän voi
kirjoittaa suuren orkesterifantasiansa nimeksi "Kuutamo Jupiterilla"
_suomalaiseksi impressionistiksi_.
Tämä määrittely saa tällä kertaa jäädä myöskin jonkinlaiseksi
säveltäjän jo mainitun "vallankumouksellisen vakaumuksen"
karakterisoinniksi, vakaumuksen, jota ilmentävistä sävelteoksista
korkein varmaan tulee olemaan tekeillä oleva jättiläisfantasia,
aiheiltaan kosmilliseen viittaava Fantasia chaotica.
* * * * *
_Aarre Merikannon_ kehitys ei ole yhtä selväpiirteinen,
yhtä johdonmukainen kuin Väinö Raition. Se on äkillisempi,
yllätyksellisempi. Ja syykin tähän on selvä. Aarre Merikanto ei omien
sanojensa mukaan tiedä mitään mistään "-ismeistä", hän ei väiltäkään
tietää; hänestä kaikki "miten sanoo" on toisarvoista sen rinnalla "mitä
sanoo". Hän on käynyt läpi Regerin, tuon todella osaavan säveltäjän
koulun ja saavuttanut tekniikan, joka on maassamme harvinaisuus. Niin
soivasti -- tämä sana sen uusimmassa mielessä ymmärrettynä -- kuin
Aarre Merikanto, ei meillä kukaan tällä hetkellä _osaa_ orkestreerata.
Jo mainittu -ismeistä välittämätön sanontatapa tekee vaikeaksi
määritellä Merikannon tyyliä: väliin on siinä piirteitä
ranskalaisista impressionistisista pintavaikutelmista, Maurice
Ravelin kirkasvärisyydestä, väliin saksalaisesta ekspressionistisesta
tyylittelystä, Arnold Schönbergin polytoniasta, jopa joskus hiukkasen
eksotismiakin englantilaisen Cyril Scottin tapaan. Joskus voi hän
eksyä erehdyksiin -- Koskenniemen Syyssonetin tunnelman ja uusimpain
sävelkeinojen välillä on ilmeistä distrahointia -- joskus taas
elävöittää vanhan uusin valoin ja värein niinkuin runoelmassa "Pan".
Luottamalla vain itseensä -- tekisi mieli tässä käyttää hyvin kulunutta
lausetapaa -- sisimpänsä sanontaan, saa Aarre Merikanto luomiinsa
paljon tuoreutta, rohkeutta, voimaa ja omaperäisyyttä -- hän on
kaukana manalle muuttaneen isänsä hentoisesta ja niin yleistajuisesta
lyyrillisyydestä -- mutta voi hänen sävellyksissään tavata myöskin
jonkinlaista itsensä toistelua, sitä mihin yksinäisyys ja oman itsensä
kanssa kamppailu useinkin vie. Viimeksimainittua selittääkseni: Aarre
Merikanto on oleskellut viime vuodet hautautuneena maan sydämeen
vaimonsa ja pienokaistensa kanssa, antamatta kuulua juuri mitään
itsestään. Sitten kolmen vuoden ei hänen sävellyksiäänkään liene
esitetty pääkaupungissamme. Vain se tiedetään, että hän on tehnyt
herkeämätöntä työtä, ja että hän tulevana sesonkikautena antanee
sävellyskonsertin. Tämä tilaisuus tulee näyttämään, mitä tuo voimakas,
impulsiivinen säveltäjä-luonne on uutta luonut: onko hän raskaan
murheensakin kesken jaksanut lannistumatta eteenpäin, voiko häntä
sitten säveltäjänä karakterisoida tarkemmin, kuin vain _suomalaiseksi
modernistiksi_ nimittäen.
* * * * *
_Uuno Klami_ on nuori. Kahdeskymmenes vuosisata voi hänet lukea
lapsiinsa. Hän on syntynyt keskelle uusia aatteita, uusia virtauksia.
Hänen tarvitsee säveltää vain yksi vanhoja polkuja -- Kuulaa läheltä
-- kulkeva teos, alttoviulusonaatti. Seuraava, pianokvartetti, puhuu
jo uutta ja sen finaalissa on tyypillisesti ekspressionistista,
rohkeaa polytoonisesti ja polyrytmisesti polyfonoivaa
sävelryöpsähtelyä. Sitten -- tavallaan yllätyksenä -- pianokvintetti;
neoimpressionistinen, vahvasti ranskalainen, teknillisesti aivan
täysikypsä väritunnelmasarja. Pieni "Nain tragedie", muutama oivallinen
soitintuntemusta hyvin todistava capricietto jouhikvartetille, ja
mies on valmis käymään käsiksi instrumenteista vaikeimpaan; suureen
orkesteriin, ja lähtemään -- Ranskaan, Pariisiin.
Lyhyt kirjetieto olympialaisten päiviltä tiesi kertoa, että
säveltäjämme on Seinen suuressa kaupungissa päässyt jo töihin kiinni.
Ja kuullut valaisevaksi aluksi Opera comiquessa Debussyn uria aukovan
Pelleas ja Melisanden. Ja viihtyy hyvin, ei vain pariisittarien
ja punahehkuisten viinien vuoksi, vaan nimien sellaisten kuin
Maurice Ravel, Florent Schmitt, Albert Roussel, Roger Ducasse,
Henri Fevrier, Rhené Baton, jotka siellä kuuluvat kuuloaistimin
nautittavaan jokapäiväiseen leipään, mutta joista täällä, Ravelia ehkä
lukuunottamatta, voi vain joku vahingossa päästä livahtamaan ohjelmiin.
-- -- --
Uuno Klamia ei tunne vielä moni edes nimeltä, eikä hänen sävellystensä
kieli liene joukoille luettavaakaan. Mutta kun hän vuoden parin
kuluttua saapuu takaisin, mukanaan pinkka neljä- viisikymmentä
nuottiviivihkoa käsittäviä partituurisivujaan, sisältävät ne
varmasti muutakin, kuin vain ranskalaisen "insinööritaiteen" -- niin
on joku nimittänyt tuota kompliseeratuista kompliseeratuimman
instrumenttikoneiston hallintaa -- taidonnäytteitä, ja nuo aluksi
työläästi luettavat, sekavalla käsialalla riipustetut nuottimäärät
kyennevät saamaan aikaan ainakin sen, että niiden kirjoittajan
kannattaa painattaa postikorttivalokuviaan musiikkikaupoissa myytäviksi
-- ensimmäinen merkki yleisön suosiollisesta tutustumishalusta! --
olkoonkin, että hän tällä hetkellä on se nuorista säveltäjistämme,
jonka tyyli lähinnä on raffineeratussa hienostuneisuudessaan maallikon
ymmärrettäväksi niin vaikeatajuista _ranskalaista neoimpressionismia_.