Istun viettäen iltaa
vierellä majan.
Vaappuu kuin sortuvaa siltaa
vankkuri ajan.
Painuu peittohan puiden
aurinko vapaa.
Ääntä ei yhtään muiden
korvani tapaa.
Autius sieluun saartuu,
suuri ja syvä.
Kastekosteena kaartuu
yö lähestyvä.
Taisi jo kukkaset armaat
lepohon laata.
Kuoleman käärmeet harmaat
matelee maata.
Lienen ma valkea vainaa,
lepoa vailla:
mennehet muistot painaa
turpehen lailla.