Lauri Viljanen.
Myöhäissyksyn pilvet ajelehtii
kattoin yli. Puiden latvat melkein
lakaisevat niiden repaleita.
Mustat kivimuurit kuvastuvat
torin äärill' ilmaan hämärtyvään
niinkuin jonkun jättifreskon hahmot.
Tori valmistelee paraatia.
Rivit säännölliset marssii, marssii.
Nuoret vänrikit ja luutnantit
kiiruhtavat saappaat kiiltävinä
sekä housut ihomyötäisinä
liukkaan iljanteista kivitystä.
Vihdoin linjasuoraan vedettyinä
ympäröivät miehet aukiota.
Torin liepehillä katsoo kansa.
Teatteri harvinainen, niinkuin
näytelmäkin, joskin näyttelijät
ovat jokapäivän tuttavia!
Poliisilla työ on kova työntää
kansaa reunakadun keltaisehen
lumisohjuun. Elävästi tuo
pyhän Pietarin hän mieleheni.
Hyvään loppuun aletaan jo päästä.
Torvet puhaltaa, ja "Maamme"-laulu
kaikuu syksyn ilmaan, ihmetellen
hiukan ehkä aikaa sekä paikkaa.
Silloin häiriötä etäämpänä
syntyy. Pitkin linjaa väkijoukot
lainehtien tungeksii ja väistyy.
Poliisikin viran tärkeyden
unohtaa. Ja näkyvihin nousee
yli katsojain ja näyttelijäin
jykeästi seisten huojuvilla
vankkureillaan nahkaesiliina
virkamerkkinänsä ajomiehen
karhea ja voimanvakaa muoto.
Yli torin katseensa hän kääntää
paljastaen päänsä niinkuin muutkin.
Enkä mitään mielenliikutusta
huomaa hänen juopon-nenässänsä.
Ohjat tiukkenevat vain, ja pyörät
halki hiljaisuuden rämisevät.
Väki ynnä poliisikin väistyy.
Korkealla yli kaiken torin,
yli innottaman "Maamme"-laulun
loistaa kalju, punertava pää...