Sen muistan, kuinka kukkaan kultaiseen
ma kerran tartuin käsin, nostin maasta,
-- mun suonta myöten hiipi himon saasta, --
sen peitin suudelmahan tuliseen.
Niin viime pisaraan join verta sen.
Tuo kärsi kukka ylpeästä työstä;
kuin nyyhkytys soi: -- viimeinenkin ryöstä.
Tein syylliseksi oman sydämen.
Kuin tuho kuljin yhä edelleen.
Ma salaa itkinkö? En enää muista;
lens' untuvaiset pihain piilipuista,
soi valtateiden somer hiljalleen.
Niin moni kukka jälkeen ajan tuon
on saanut kuolla kädessäni salaa.
-- Mut yhä oma himon hiillos palaa,
ja yhä itse kukkaisverta juon.