E. A. Saarimaa.
"On kaipaus rinnassa mulla,
en tiedä sen maalia vaan.
Ei liene se siinto kauniin maan
eikä pilvien puuntokaan.
Ei liene se pauhina maailman,
ei haudan rauhakaan.
On kaipaus vuoksi kaipauksen,
olen luotu kaipaamaan."
Nämä erään ruotsalaisen runoilijan sanat luonnehtivat hyvin
romantiikkojen ikuista ikävää, josta he eivät tiedä, mistä se tulee
ja mikä sen määrä on. Tämä kaipaus on kaiken runouden syvimpiä
lähteitä. Mutta se kuuluu erikoisesti romanttisille runoilijoille.
Kun romantiikka noin 1800:n tienoilla tulee erikoiseksi suunnaksi ja
liikkeeksi Euroopan kirjallisuudessa, on kaipaus se sana, joka ilmaisee
koko tämän suunnan pohjan ja olemuksen. Eräs sen ajan saksalainen
romantikko sanoo verratessaan toisiinsa kukkaa ja ihmishenkeä niiden
välisen eron olevan siinä, että kukka ei voi kaivata, vaan ainoastaan
kasvaa.
Romantikon kaipaus johtaa siihen, että todellisuus ja nykyisyys ei
häntä tyydytä. Muistot ja toiveet ovat hänelle rakkaammat, niistä kutoo
hänen mielikuvituksensa kauneimmat kuvansa. Kuvaavasti romantikko antaa
onnenkin sanoa: "Olen omasi muistaen, toivoen." Todellisen riemun
ruusut kukkivat romantikolle "vain taivahassa toiveiden". Kaipaus
ajaa etsimään jotakin pysyvämpää, kauniimpaa, täydellisempää kuin
todellisuus ja mainen elämä tarjoaa, se kääntää katseen ikuisuuteen ja
äärettömyyteen. "Tahdon sulaa suurempaani, iäisyyteen ikävä on." Mitä
kivisempi elämän todellisuuden polku on romantikolle, mitä useampia
maisia aurinkoja häneltä sammuu, sitä kiinteämmin hän katsoo kohden
niitä ikuisuuden tähtiä, jotka hänelle loistavat. "Silmä toivon riemua
täynnä mä tähtäilen taivaan reunaa vaeltaessani halki ohdakkeisen maan"
tämä Kiven Lean lause ilmaisee elämänkäsityksen, joka on ollut monelle
romantikolle ominainen.
Mutta se, mikä on ikuista, ääretöntä, ei ole minkään kaipauksen
saavutettavissa. Äärettömyyden kaipaus ei ole samaa kuin jonkun
ihanteen kaipaaminen. Ihanne voi toteutua, mutta romanttisen
kaipuun päämäärä on äärettömyydessä, se on itse äärettömyys. Sen
vuoksi se ei voi koskaan tulla tyydytetyksi. "Sininen kukka", tämä
Saksan romantikkojen kaipauksen päämaalin vertauskuva, oli yhtä
mahdoton löytää kuin keskiajan ritarien pyhä Graalin malja. Mutta
janoova sydän panee kuitenkin etsimään ja etsimisessä on onnea, se
on itse elämä, vaikka tyydyttämättömyys on kalvava ja riuduttava.
Romantikko on kuin Tantalos Manalassa: se vesi, jota hänen janoavat
huulensa tavoittelevat, pakenee aina. Se on tuskaa. Kukapa ei
olisi tuntenut sydämessänsä kaihoa, suloista tai ahdistavaa, ollut
"sairas ikävästä", rakkauden takia, iltaruskoa tai tähtitaivasta
katsellessaan, muistojensa parissa. Mutta useimmitenhan se on meille
vain tunnelma, herkistyneen mielen ailahdus, kuin pyhäkellon soitto
arkisen työviikon keskellä. Mutta mikä meidän mielessämme näin väräjää
silloin tällöin, se soi romanttisen runoilijan sielussa lakkaamatta.
Kaipaus ei väisty hänen viereltänsä, se ei anna hänen mielellensä
lepoa. Se on verrattavissa siihen tuskaan, jota apostoli Paavali tunsi
huudahtaessaan; "Kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" sillä se
on saman vapautumisen tarpeen synnyttämä.
Tällainen kaipaus on erikoisesti nykyajan ihmisen kohtalo, hänen
tragiikkansa, sama, jota edustaa Faustin etsintä ja Faustin surut.
Antiikki ei tuntenut sellaista. Antiikin ihminen viihtyi ahtaassa
maailmassaan. Hän ei kaivannut sen ulkopuolelle, äärettömyys ei
kuulunut hänen maailmankuvaansa. Mutta ihmisillä, jotka elävät
Kopernikuksen jälkeen, ei enää ole samaa apolloonista rauhaa.
Kopernikusta piti seurata Faustin. Klassillisen tasapainon ja
rauhan sijaan on nykyaikaisen ihmisen sieluun kotiutunut liikehtivä
levottomuus, väkevävireinen pyrkimys särkeä kaikki ne ahtaat rajat,
joihin hän tuntee maisen olemuksensa kytketyksi. Pyrkimyksen ja voimien
ristiriita tulee tällöin traagilliseksi. Shakespeare on tällaisen
nykyaikaisen sielunelämän ensimmäinen suuri tulkki.
Mutta mikä luova voima tämä uuden ajan ihmistä raateleva kaipaus
onkaan ollut, runoudessa niinkuin muussakin! Se on ollut romantikkojen
runovoiman lähde. Se on antanut äänelle sen kirkkaimman soinnun,
siivittänyt mielikuvituksen luomaan ihanimpia kuvia, mitä ihmisen on
suotu nähdä tai aavistaa. Romantiikka on valloittanut runoudelle paljon
uusia maita, ei vain kuvitteellisten haavenäkyjensä onneloita. Se on
suorastaan avannut runoudelle luonnon sekä ihmisen tunteiden rikkaan
maailman.
Varsinkin on luonnon "löytäminen" huomattava.
Äärettömyyden kaipauksensa romantikko sijoittaa luontoonkin. Luonto
on hänestä korkeamman, ihanteisen olevaisuuden heijastusta, sen
vertauskuva, ja se kehittyy sekin kohden täydellisyyttä. Runoilijan
omat tunteet ja ihanteet tulevat ikäänkuin häntä vastaan luonnosta.
"Mitä sanomme luonnoksi, on runo, joka on salaisen, ihmeellisen
kirjoituksen kätkössä", sanoo eräs saksalainen romanttinen filosofi.
Romanttisen runoilijan suhde luontoon on samanlainen kuin Runebergin
kuvaaman "Laulajan" (Barden):
"Siell' yksin, outona hän unelmoi,
mut tuttuinansa luonnon valtataulut:
hänelle voiman virttä koski soi,
hän laakson puroilt' oppi kaihon laulut.
Kuvana urhon uljas tunturi
se tyynnä seisoi myrskyin uhkaa kohti,
maat kukkasin siell' lempi kuvasi,
sinessä taivaan naisen sielu hohti."
Ennen romanttista suuntaa ei kirjallisuudessa esiintynyt itsenäisiä
luonnonkuvauksia. Vasta romantiikka tuo maisemakuvaukset ja
luonnonrunouden kirjallisuuteen. Ja romanttinen kaukokaipuu antaa
maisemakuville maalauksellista perspektiiviä, josta Kiven teoksien
näköalan kuvaukset ovat hyvänä esimerkkinä. Se asettaa edelleen
maisemissa etualalle eräitä piirteitä, jotka ovat erikoisesti
romanttisia. Sellaisia ovat meri, iäisyyden ja äärettömyyden
vertauskuva, salaperäinen ja hiljainen metsä, jossa ihminen tuntee
olevansa kuin luonnon äidinhelmassa, vuori, joka kohoaa vapaana ja
voimakkaana kohden korkeutta.
Äärettömyyden kaipaus saattaa romantikon kaikesta aistimaailmasta
valikoimaan ilmiöitä, jotka ovat vähimmän aineellisia. Se selittää
romanttisten runoilijain mieltymyksen väreihin, valoon ja sointuihin.
Varsinkin niissä maissa, joissa luonnossa esiintyy värien runsautta,
romantikot hekumoivat väriloistossa. Pohjoismaiset romantikot taas ovat
valaistustaiteilijoina mestareita, koska valovaikutuksilla on niin
suuri merkitys Pohjolan luonnossa.
Erityisen huomattava on sointuaines kaikessa romanttisessa runoudessa,
sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Romanttinen runoilija saattaa
surra sitä, että hän ei ole säveltaiteilija, koska sävelin voi
paraiten tulkita sielun ikävöintiä irti maasta ja aineesta ja
ilmaista epämääräisiä kaipaustunnelmia. Sen vuoksi hän kuulee ja
kuuntelee sointuja kaikkialla, ihmisäänessä, tuulessa, vieläpä ilmojen
avaruuksissa. Hän tahtoo itsekin olla iäisimpien sävelten soitin.
Realistisena aikana, joka seurasi ensimmäistä romanttista virtausta, on
romantiikka usein tuomittu. Mutta uusi vuosisata on taas synnyttänyt
romantikkoja, ja ehkä nykyään olemme uuden romanttisen kauden
kynnyksellä. "Sininen kukka" ei ole kuihtunut todellisuuden karussa
maaperässä, eikä se ole kuihtuva koskaan. Sillä ihminen ei voi lakata
ikävöimästä, niin kauan kuin hän pyrkii eteenpäin ja ylöspäin.