E. Ahtela.
Vuonna 190- kierteli Sallan tuntureita ja Nuortin ja Sompion kyliä
viisi sutta, väliin joku useampi, väliin vähempi, ja tämä lauma
oli laajalti kuuluisa. Sen perässä olivat Sallan ja Lapin parhaat
pyytäjät lipuneet, sen jäljessä oli viikkoja ja kuukausia samoiltu,
sitä oli vaanittu, sen tietä oli koetettu katkaista. Tätä laumaa
johti kummallisen näköinen hukka. Se oli pitkänomainen, laiha, hiukan
tavallista paikkulaisempi, sen niskassa olkaluitten päällä oli aina
pystyssä oleva karvatupsu, ja sen laiha, jäntereinen kaula oli
venähtänyt kieroon. Jo kaukaa sen tunsi juuri kaulansa vuoksi. Miten se
oli sen saanut, ei kukaan tietänyt, mutta se teki sen kuuluisaksi. Kun
useilla muilla metsän asujilla tuollainen vika olisi tehnyt omistajansa
halvaksi, jopa naurunalaiseksi, niin sudelle se oli arvon merkkinä.
Sillä jokainen tiesi, ettei tuo vika ollut itsestään tullut, sen täytyi
aiheutua jostakin äärimmäisestä voimainkoetuksesta. -- Tämä susi oli
Io-hui.
Io-hui, kuka ei häntä tuntisi. Nuorusella ja livaaralla Kuusamossa
hänestä puhutaan, kaukana Inarin Petshikkotunturilla, jolla on ennen
kasvanut mäntyjä, mutta joka nyt on paljas, häntä mainitaan. Mutta se
paikka, jossa hän oleskelee eniten, on Sallan, Nuortitunturin ja Kurtin
välillä.
Häntä ei kukaan ole saavuttanut eikä hänen laumaansa. Ei voida
käsittää, mikä hänet aina pelastaa, mikä ylhäinen voima hänessä on.
Aivan rohkeasti ihmisasunnoille hän tulee, kun on mitä syvin lumi
maassa. Silloin sanoo poromies: nyt sen on loppu, ja ottaa pyssynsä.
Pekka Aatsinki sanoo: _no nyt_; ja hän ottaa sivakkansa. Kun Pekka
Aatsinki lähtee suden perään, on se suden hukka. Mutta Io-huita
ajettuaan takaa tulee Pekka Aatsinki takaisin ilman taljaa.
Io-huilla on kummalliset tapansa. Keväisin kun lumi alkaa sulaa,
kun kovien hevoshankien aika on käsissä, se katoaa. Kun ensimmäiset
lumihiutaleet syksyisin alkavat; pudota, ilmestyy se jälleen.
Siinä oli ikäänkuin jotakin uhmaa, tuossa ilmestymisessä Sallan maille,
aina kun talven nietokset alkavat kasaantua paikoilleen. Luottaako hän
uhmarohkeuteensa, vai perustaako hän menettelynsä joihinkin laskelmiin!
On niinkuin olisi jotakin tarkoitusta tuolla saapumisella alamaihin
aina talven alussa. Olisikohan niin, ettei Io-hui voi unohtaa mitä
täällä on tapahtunut? se on meidän ajatuksemme. Eihän kukaan muu tiedä
Io-huin aikaisemmista vaiheista.
Mutta Io-hui, ystävä parka, minä tiedän, minkä harjun kumpuloilla
keväisin makaat, kun Lapin moniviikkoinen päivä omituista valoansa
luo. Ja ehkä senvuoksi lemminkin sinua niin, kun meidän lempiseutumme
on sama, kun kummankin kaiho valtavasti samaan sydänmaahan liitää. Kun
sinä olet tämän vuoksi niinkuin luuta minun luustani ja lihaa minun
lihastani. Niin, Io-hui, eikö olekin ihana se seutu! Eikö ole mahtava
se maa.
Nuortti!
_Nuortti!_ Tunnetko nuo äärettömät avaruudet leveän rajalinjan kahden
puolen, jota Suomen ja Venäjän rajaksi sanotaan ja joka kulkee laajoja
kankaita ja rämeitä halki? Tunnetko tuon avaran erämaan, jossa vielä
luonto on omana itsenään, jossa on 160 virstaa lähimpien kylien
välillä. Oletko levännyt talvisena päivänä, kun pakkanen paukkuu
puissa, Kuorvun harjulla, katsellen Ihmisten raitiota, joka hitaasti,
pitkänä kulkee Martista Nuorttijärvelle. Kaukaisista seuduista on siinä
miehiä, jotka ovat tukinajoon Nuorttiin lähteneet; Ruotsin rajalta,
Kolarin saarelta ja Alkkulasta on siellä miestä, jotka ovat kodeistaan
lähteneet paremmille ansioille, siellä on väkeä Paakkolasta, Kemijoelta
ja Yläsimosta asti, ja ne palaavat takaisin tuhat markkaa taskussa.
Martissa ovat ne kokoontuneet ja pitkänä raitiona, katso, 15 hevosta,
lähteneet pitkälle viime taipaleelle. Mutta jos leipä loppuu, jos
liha jää ainoaksi ravinnoksi viikko- ja kuukausiksi, silloin alkaa
kamala keripukki raivota, silloin lähin toveri istuttaa sairaan poron
ahkioon ja silloin suunnataan takaisin, ensin Marttiin, sitten sisemmäs
Suomeen, kauas lääkärin asuinpaikkaa kohden.
Nuortti! mikä kaiku sinun nimelläsi onkaan minulle, mikä verraton
maa sinä olet. Sinun laajat vuomasi, joita vain suuremmat eläimet
kahlovat, sinun tunturisi, joille yksin sudet ja kiiruna nousevat!
Sinun valtava jokesi, johon lohi nousee kaksi kertaa vuodessa! Mutta
ensiksi ja viimeksi: sinun lukemattomat riekkosi. Niitä kulkee täällä,
niitä juoksee tuolla. Ne eivät pelkää mitään. Mörisevää karhua ne
kuuntelevat pystypäisinä, sivuuttavaa raitiota ne katselevat sylen
kahden päästä, ja kun tukkireet lasketaan vaaroja alas, joutuvat ne
varomattomuudessaan myötään niitten alle.
Tätä seutua sinä lemmit niinkuin minäkin, Io-hui. Tänne sinä haluaisit
asettua rauhaan, eikä mikään sinua enää saisi jättämään Nuorttia,
Io-hui.
Joo, kai!
* * * * *
Kun Io-hui toisena syksynä senjälkeen, kun hän oli jäänyt yksikseen,
makasi Nurmitunturilla ja katseli, kuinka alhaalla jokivarsilla ja
notkoissa ensimmäiset hallat alkoivat utuisina nousta vetisistä maista,
kuinka talvi teki tuloaan, vapautuivat hänen aatoksensa äkkiä ja
lähtivät liitämään. Ne liitivät pitkin harjuja ja rinteitä, jotka hän
tunsi, pitkin ihanaa Kolsanharjua, joka on vierinkivistä muodostunut
ja joka ennen on ollut merenrantana, pitkin laajojen vuomien reunoja,
ne liitivät eteläänpäin, Onkamoon ja Hautajärveen ja Sieppiin, tuolle
viisi peninkulmaa leveälle alueelle, joka kasvaa vain kuusia, pitkiä,
pilviä piirteleviä kuusia, mutta mäntyjä ei näe missään, pitkin
ihmeellistä Ainoan petäjän selkää noustakseen taasen pohjoisempaan,
alaspäin Sallajoen juoksua, Saukoskelle, Marttiin. Kaikille noille
maa-aloille, jotka hän niin hyvin tunsi, jotka hän oli ristiin rastiin
samoillut, joita hän oli talvin kahlonut.
Ja kun hänen aatoksensa niin liiti, kun kuvat liittyivät vähitellen
kuviin, maat maihin, harjut harjuihin ja vuomat vuomiin salmekkeiden
kautta, kypsyi äkkiä hänen mielessään ajatus, jota hän oli hautonut,
mutta ei ennen jaksanut ratkaista.
Hänen päätöksensä oli selvä.
Se oli valiojoukko, joka hänen onnistui saada kokoon ja joka alkoi
peloittavana kierrellä Sallan ja Kurtin välimailla. Hän ei huolinut
joukkoonsa ketään, joka oli raihnainen tai huono, kenessä kynnenkään
vertaa velttoutta asui, se erotettiin armottomasti joukosta. Tällainen
eristäminen ei susien parissa ollut mitään väärää, sati se vain koski
täysi-ikäistä. Eräitten elukoitten parissa on asiat toisin. Io-hui
tiesi, että eräistä parvista ei poisteta joukosta ketään, kuinka
heikko ja vaivainen tuo olisikin, ei ketään saanut jättää jälkeen. Ja
saattoipa olla niinkin, että tullessaan voimakkaan väen sekaan kokosi
voimatonkin voimaa, pääsi kehnokin vähitellen kehittymään. Mutta tästä
oli paljon vaaraa väkeville, niiden yritykset kävivät heikommiksi ja
siitä saattoi koitua surmakin koko seurueelle. Ylevämpää, valtavampaa
oli hukkien mielestä, että se, joka jäljelle jäi, omalla voimallaan
tiensä uursi, omine yritteleväisyyksineen eelleen kävi. Silloin se
voima, minkä tämä heikko saavutti, oli itsekoottua voimaa, eikä
lainattua, oli todellista voimaa, mikä koskaan ei voinut pettää eikä
jättää mihinkään pinteeseen.
Tämä valiojoukko, jota Io-hui johti, joutui pian laajalti tunnetuksi,
se kierteli äärettömiä maa-aloja. Yhtenä päivänä sen jäljet nähtiin
Sallan alla ja seuraavana aamuna nähtiin 5-lukuinen parvi Lailla. Oli
kuin jokin erikoinen into tai riemastus olisi niitä edelleen ajanut.
Ja jokin niitä kiihoittikin menoon. Kun Io-hui esitti, että huomenna
oltaisiin tuolla, mistä aurinko nousee, niin sinne suuntausi matka;
kun Io-hui esitti, että nyt maattaisiin Sallan mutkan lepikossa, niin
laskeuduttiin länteenpäin auringon kera.
Io-huihin luotti jokainen. Nuo toverinsa, jotka olivat vanhoja,
luisevia korven mittaajia, kauhistuivat ja samalla riemastuivat Io-huin
mahtia. Kun he, lumen noustua metsässä kolmeen kyynärään, ilmestyivät
keskelle Ylikurtin kylää, silloin kun poromiehet juuri olivat koolla,
oli jokainen varma siitä, että loppu oli edessä. Ja kuitenkin he
seurasivat Io-huita sinne. Mutta kun ajo alkoi, niin he eivät voineet
olla kummastelematta, kun kulku kävi aavoja harjuja pitkin, vuomia
keskeltä poikki, metsiä keskeltä halki, järviä suoraan yli, miten lunta
oli matalalta ja miten pohja oli kova. Ennen tällaisten pyryjen jälkeen
vajosi mahaa myöten lumeen, sai kaaloa niin että kieli lunta uursi.
Nyt oli tuskin päälle nilkan lunta. Mikähän mahti tuossa oli, tuossa
Io-huissa.
Mikähän voima siinä oli.
He katsoivat häntä pelvolla, kun hän seisoi Njätintyngällä ja katseli
yli Kurttien, Mutta kun he näkivät hänen tupsunsa, joka olasta nousi
pörröisenä kohti taivasta, kun he näkivät hänen kaulansa suonen, joka
paksuna, pullistuneena kulki lavan edestä korvan juurta kohden, sen,
jonka kaulan vinous pudisti näkyviin, kun he näkivät hänen kivenkovat
jänteensä, jotka mahtavina sääriluita ympäröivät, kun he oikein
ymmärsivät hänen suuruutensa yli heidän, silloin he kohottivat huudon,
joka raikui kuin ylvästelevä mahtihuuto yli Kurtin ja houkutteli lapset
ja miehet portaille, he ulvoivat kiitosta Io-huille, joka oli kaikkien
olleitten ja tulevien susien valtias, jolla oli johtajan valtikka.
Iäti, iäti sinua seuraamme, -- jos meistä huolit!
Io-hui oli vaiti.
* * * * *
Liikettä, kirjavaa eloa ja meurua oli Kelloselän kaarteella. Miehet
touhusivat kajahtavia huutoja päästellen, poikaset kahloivat
poljetussa lumessa heikompia poroja kokoillen. Vaikka uskalsivathan
he isonkin hirvaan sarviin suopungin sinkauttaa: heittäytyen istumaan
ja painaen vankat jalat syvälle lumeen hallitsivat he jotakuinkin
väkevimmänkin elukan. Ja hallit seurasivat tarkkaavaisina poromiesten
liikkeitä, he lopettelivat nyt vain jo ammoin sitten alkamaansa
työtä. Touhuten olivat he viikkokausia pitäneet tuota häristelevää
karjaa koolla, kyliä sivu, saloja halki olivat he sitä saatelleet.
Lyhyt sapara liikkumattomana olivat he karjan eli _tokan_ liikkeitä
seuranneet, ettei se päässyt mitään säikähtämään ja hajoamaan, pelkkä
velvollisuuden tunto kiinnitti heidän kaiken huomionsa.
Ja ehtihän sitä ihmisiä ajatella, kun kaikenlaiset nelin kontin
ryömivät sikiöt pahoin pitelivät tuvassa, tuota pahoinpitelyä, jota
vähän muristen kuitenkin niin mielellänsä sallii.
7000 poroa oli Kelloselän kaarteessa. Suopungit sinkoilivat jo kolmatta
päivää, ne takertuivat sarviin, ne kävivät kaulaan, ne kietoutuivat
jalan ympärille kuin solmittu. Ei auttanut petran vastaan panna, ei
auttaneet sen nelistämiset, ei maahan nujertuminen, ei sekään, että
takaperin kiskottiin, että kolmin jaloin täytyi loikata. Katkesihan
siinä väliin jalka. Mutta pahempi oli, jos merkkiä ei ollut korvassa,
tai jos merkki muuttui omistajan muuton kautta, silloin punertui pää
tulipunaiseksi, punaisia helmiä silloin lumeen tippuili, ja saattoi
tapahtua, että sama lumi muutamien päivien perästä koko poronkin
hautasi pehmoiseen vaippaansa.
Kaarteen karsinoissa, joita oli koko joukko, oli jo erotettuja poroja
suuret määrät, ja niitten luvut olivat karsinan suulla seisoväin
kirjaanpanijain tiedossa. Mutta kaarteen suulla oli toisenlainen seura:
siellä savu nousi, savu, jonka paljas näkeminen on korven kansan riemu,
minkä kaukaakin katsominen saa onnen tunteen mieleen, siellä istui
naisväkeä, joka höyryävää kahvia tarjosi. Kun tuli hikisenä joukon
touhusta, niin hyvälle maistui paukkuvana, valkeana päivänä tuo
musta tulikuuma juoma. Mutta neitosten silmät, jotka kirkkaampina
tavallistaan paloivat, saivat palaa päivän säteille ja kinosten
kiteille. Jos ne jonkun häikäisevätkin, hälveni tuo soaistus heti,
sillä poroja ei saanut kauan pitää koossa, kovin monta päivää ne eivät
ruoatta kaarteessa saaneet olla.
Korven Tuomas, joka kaarretta läheni, pysähtyi. Hän katseli tuota
hoilailevaa joukkoa, liikettä, juoksua, heittoja. Suopungit nousivat
ja lankesivat kuin tähdet sinä yhtenä yönä kerran. Mutta sitten hän
ajatteli muuta. Hänen ajatuksensa kietoi huomio, miten porojen parvi
oli käynyt surkeaksi. Harvoja vankkoja poroja, sellaisia, jotka ennen
halkoivat Lapin Teuravuoman muutamassa tiimassa, ei, ei laisinkaan
sellaisia. Tämä oli aivan uusi suku, heikko, seassahan oli sellaisia
että itketti, niin pieniä. Kummakos oli, kun jäkälä maassa oli aivan
lopussa. Täytyi koettaa, oliko tuo valkea vanuke, joka tuhkaksi
poljettua mannerta verhosi, oliko se todellakin jäkälää. Tai mitä maan
hometta se oli.
Hän aikoi kääntyä. Hän aikoi kääntyä koko tästä ihmiskunnasta, joka
surmasi ja sorti, joka metsät puhdisti ja järvet tyhjensi. Joka ei
antanut jäniksenkään lumihangella leikkiä, vaan ansoillaan pyyti ja
piinasi, joka ei antanut näädän nukkua rauhassa oravanpesässä, vaan
surmasi pyssyllään, joka pieniä pyitäkin, jotka pääsivät kuusikoissa
havukoita ja pöllöjä pakoon, naaki ja vaaniskeli. Ei, ei tämä elämä
ollut hänelle. Hän oli riekkojen ystävä, riekkojen, jotka hänen
portailleen tulivat, siellä missä hän asui, korkean Kätkätunturin
juurella, hän oli sotkien ystävä, jotka häntä tupaan sisälle
seurasivat, kun hän nousi sille järveltä, hän oli susien veli, susien,
joita ajettiin niinkuin ryöväreitä, kun he kulkivat niillä mailla,
jotka ammoin olivat yksin heille kuuluneet. Ei, hän aikoi kääntyä,
mutta silloin hänet nähtiin.
-- Oon, on se Tuomas!
-- Se, se on!
-- Tuomas kaarteella!
-- Korven Tuomas kaarteella!
Tervehdys on äänekäs; sitten alkaa kysely.
Mutta mikä viholainen on mennyt miehiin! Hyväkö tulos, rikas vuosi
miehet tekee niin ylimielisiksi? Sekö voima, minkä he ovat koonneet
porojen kanssa temmeltäessään, nyt purkautuu pilana yhden miehen
niskoille? Eikö heidän pitäisi hallita itseään, eikö heidän pitäisi
muistaa, kuka heillä on edessään, kuka nyt pitkistä ajoista, laskee
alas kylille, umpisuinen, ihmisiä karkkova mies,. Hullu-Tuomas.
-- Eipä ole vielä karhut tehneet paistia Korpi-Tuomaasta! kuului muuan
tervehdys.
-- Jokos alkoivat hätyyttää, kun vaarat jätit? Parasta olisi pyssy
hankkia, ennenkuin ne ottavat pyssyn koparoihinsa.
-- Eikös ne taloa tutkiskele, nosta nurkkaa ja kurkista
sisälle, -- -- --
-- Mitäpä ne Tuomaan taloa kaataisi; pikemmin ne pönkitsee sitä. Karhu
kullakin sivulla.
-- Soo, soo, pojat, antakaa rauhaa rehtimiehelle. Kahvia, vaari, se ei
ole eläinkunnan antimesta tehty,
-- Näkyikö ahman jälkiä?
-- No -- no pysytään aisoissa.
Mutta poikaväki ja nuoret miehetkään eivät voi pysyä alallaan. Ne
kiusaavat tulokasta kertomalla hänelle koko riistan tapon kuluneena
syksynä, kaikki karhujen kaadot, porojen suuren annon. Sillä he
tietävät, että se on Tuomaalle tuskallista kuulemista. Lopulta Tuomas
vimmastuu. Nähdään, kuinka viha vähitellen alkaa kiehua umpimielisessä,
hän nousee ja alkaa huitoa käsiään.
-- Jaa, näkyikö siellä näädän jälkiä?
--_Näkyi siellä! Susien jälkiä_.
Kaikki hätkähtivät. Sitten huutaa Pekka Aatsinki:
-- Missä!
-- Tuossa jänkän päässä. Joku-kymmen sauvan pisto kaarteelta.
-- Oliko ne verekset?
-- H-verekset? Susi seisoi sylen päässä.
-- Hah-hah-haa, vai seisoi! Vai aikoo se Tuomas täyttä väkeä huiputtaa.
-- _Susi täällä, susi täällä_, kuului huuto ahteen alta. -- _Ajoporon
kaatanut_ -- -- --
-- Missä
-- -- Kenen se on?
-- Pekka Aatsingin -- --
-- Hullu Tuomas, vikisee Pekka Aatsinki, -- nyt sen on loppu.
-- Ei siitä ole sinulle, Pekka Aatsinki. Älä lähde sinne!
-- Mitä!
-- Älä lähde sinne. Et voita mitään. Ei voi sille mitään edes Aatsinki.
-- Mikä se on?
-- Se on se, jolle ei voi mitään edes Pekka Aatsinki. Älä lähdekään
perään. Se on se, jota ennen Pekka Aatsinkikin kuolee.
Ja hän alkaa huitoa käsiään, ja hän vetää henkeä keuhkoihin, jotta
suhina kuuluu, hänen katseensa lentää hurjana yli kaarteen. Ja heittäen
pitkässä kaaressa kätensä, osoittaen ikäänkuin yli koko maan, yli
Sallan, yli Kurtin, yli Karhun, kauas, kohden pohjoista hän huutaa;
-- Se on -- Vinokaula!
Neljä miestä lähtee liikkeelle, neljä sitkeintä. Muiden on turha
yrittääkään, liian monta miestä on jo _Vinokaula_ kuoloa lähelle
rasittanut. Lähtijät heittävät heti peskit ja iislantilaiset paidat
päältään.
Kolmen päivän kuluttua palaa kolme takaisin.
-- Ei hellittänyt, sanoivat he. Ei hellittänyt Pekka Aatsinki.
Mutta nuo kolme miestä olivat ne, jotka viimeksi näkivät Pekka
Aatsingin elossa.
* * * * *
Noiden kolmen miehen kertomus osoittaa erään suurimpia kilpoja, mitä on
tapahtunut ihmisten ja eläinten välillä.
He kertoivat, mitä äärettömiä aloja he olivat samoilleet, miten
matka oli jatkunut, yhä edelleen, yhä edelleen. ----vaaran he olivat
sivuuttaneet, ----vuoman olivat kulkeneet päästä päähän. Tiima oli
liittynyt tiimaan, jalat alkoivat väsymyksestä nuljahdella, hiki tihkui
kuin rämeestä vesi. Tavan takaa näkivät he suden; saapuessaan jollekin
isommalle rämeelle näkivät he sen mennä viillettävän, ravakasti,
syvässä lumessa puhkuen. -- -- Toisena iltapäivänä he päättivät
lopettaa ajon. Ruuatta ei ollut hauska ajeskella, kelikin oli raskas,
jo kyllin monasti oli sama hukka heitä pettänyt, niin että suunnan
muuttuessa Kurtin pohjoispuolelta itään he erkanivat ajosta.
Monasti he olivatkin antaneet väsymyksestä ylön.
Mutta suden sitkeydestä heillä ei ollut kyllin kiitosta. Sen
nerokkuutta he eivät voineet kyllin ihmetellä, niin erinomaisesti se
osasi valita juoksemansa seudut, valita maat, missä oli vähän lunta.
Sen edistymistä kolmattakyynäräisessä pehmeässä lumessa, yhä kolmen
päivän lumentulon jälkeen, he eivät voineet kyllin kummastella. Nuo
hiihtäjät eivät tienneet, että pohja, jolla susi kulki, oli kova,
että nämä matkat, joita myöten suunnattiin, olivat useaan kertaan
poljettuja, olivat Io-huin joukon valmistamat. Sillä Io-huin juoksu
oli erikoinen; se rämpi niin lumessa, että tottunut poromieskin luuli,
että siinä eistyminen oli vaatinut mitä ankarimpia ponnistuksia, ja
tavantakaa oli susi painanut vatsansa lumeen, niin että näytti siltä,
kuin se olisi puolta selkää myöten kahlonut.
Pekka Aatsinki jatkoi ajoa. Pekka Aatsinki tahtoi näyttää, että vielä
oli Ihmisellä mahti yli luomakunnan, että mitä hän lupasi, sen hän myös
täytti. Hän ei aikonut tulla ilman taljaa, -- kävipä sitten miten kävi.
On turha selitellä tämän kilvan kaikkea kauheutta, sitä ei sanat pysty
kuvailemaan. On turha selitellä, miten kaikki murtava raukeus äkkiä
luihin ja ytimiin valahti, mutta miten se vähitellen taas haipui,
kohottaakseen miltei kaksinkertaiseksi voiman. Miten kilvassa aavalla
pistos alkoi viiltää kylkeä, mutta tyyntyi jonkun hetken maannista
kylmällä lumella.
Ajo vain kävi edelleen.
Io-hui oli vankempi kuin koskaan ennen, vankempi kuin itse oli
luullutkaan. Hän kompuroi reippaasti eteenpäin, viskoen etukäpälillään
lunta ylös sivuille. Neljäs iltapäivä oli jo käsissä.
Laajalla rämeellä oltiin, siellä täällä harva männyntöriläs katkaisi
taustalla olevan metsän juovan. Oli miltei tyyni, ja haaleaa.
Mutta mitä? joko loppuisi ajo, hätkähtää Io-hui. Joko Pekka Aatsinki
viivähtää. Joko -- -- --.
Ei, hänen täytyy hiljentää vauhtia, hän alkoi hoiperrella; lopettaa
tähän ei ajoa saanut.
Totta tosiaan hän alkoi jäädä.
Rämemännyt yksinäisinä katselivat ja ikäänkuin huojuilivat, kun Io-hui
pani pitkälleen. Hän antoi Pekka Aatsingin tulla vähän lähemmäksi,
lähti hiljaa etenemään.
Hän näki, kun pyssy ojentui.
Hän pani pään selän suojaan varmuuden vuoksi:
-- Ampukoon vain, -- noin kaukaa.
Jokin vihlasi hänen selkäänsä vasemmalta lavalta, erämaa pamahti.
Io-hui oli horjahtavinaan kyljelleen syvälle lumeen.
Aatsinki hätkähti:
-- Jo kävi.
Mutta Io-hui nousi, kaatui taas, nousi, juoksi ja kaatui. Juoksi
muutaman sylen ja kaatui. Syvä kuoppa lumessa osoitti, mihin se oli
kaatunut.
Silloin vasta alkoi hurjin ajo.
Viimeiset voimat pantiin liikkeelle. Hoiperrellen, myötään susi,
väliin mieskin, siinä kuljettiin vuomia, vuomia, vuomia, nyt ei menty
kankaille. Tunti liittyi tuntiin.
-- Ei mene kauas, mutisi Aatsinki.
Mutta matkaa jatkui, matkaa jatkui. Oli kuin taas olisi voimat
lisääntyneet.
Tultiin metsään, lumi syveni.
-- Viime voimat, ajatteli Aatsinki. -- Korpeen kuolemaan.
Noustiin kankaalle. Näki heti, että lumi alkoi syvetä, kun metsään
tultiin -- hourasiko jo Aatsinki. Puolitiehen puita, niin syvää. Mahtoi
olla pohja syvällä. Ja leppoisaa ja pehmeää oli lumi.
Hän kokosi jälleen voimansa ja painoi metsään.
Näin kului jälleen joku hetki.
Ei hellitä vähällä.
Mutta mitä: metsä loppuu, maa nousee.
Mitä ihmettä.
Huimaako päätä, vai nouseeko maa, -- nousee.
Kyllä se nousee. Se nousee kuin pilvi ylöspäin, se häikäisee silmiä,
paljas lumimeri edessä levenee. Ja se nousee, nousee.
Mitä järjettömyyttä sudelta lähteä aavalle, nousta tunturille.
Pekka Aatsinki kapuaa ylöspäin. Hän tuntee, että hänen täytyy nousta,
nousta korkealle, niin korkealle kuin mahdollista, nousta ylöspäin,
kuin pilven laitaa, irti maasta, irti metsästä, kohti korkeutta.
Ja hän kapuaa, hiki helmiää, matka etenee. Hän saapuu laelle.
Susi on hävinnyt.
Kuinka raikas onkaan tuuli, joka puhaltaa vastaan hänen päästyänsä
laelle, kuinka viilentääkään se rintaa.
Täytyy avata paita.
Silloin on kuin Pekka Aatsinki irroittuisi maasta, niinkuin hän kävisi
niin keveäksi, että hän lentäisi ylöspäin, taaksepäin, selälleen,
katse luotuna pehmoisiin pilviin, jotka erämaan päällä liitelevät, ja
hän levittää kätensä ja nousee, nousee, -- kohti korkeutta -- -- --
* * * * *
Samoinkuin Sallatunturi vallitsee Sallan ympäristöä, samoin vartioipi
muita ylempänä, yhtä yksinäisenä, ikäänkuin omaa yksinäisyyttään
peläten, Karhutunturi omaa ympäristöään. Mutta yhtä monelta taholta
kuin metsänkävijän silmälle Salla näyttää paistavan, väliin sieltä,
väliin täältä, yhtä varmana seisoo Karhu juuri paikallaan. Tällä
Karhutunturilla on laki tallattu aivan tasaiseksi.
Oletteko nähneet jäkäläkangasta, jolla porot ovat useita päiviä
asuneet, jolla ei polkematonta kohtaa ole. Oletteko nähneet toria,
kun markkinat ovat loppuneet ja kojut, laatikot ja muu roju korjattu
talteen. Oletteko nähneet lehtopilkkaa, missä jäniksille -- yläkuuhun
-- on kaadettu haapa.
Silloin ymmärrätte, miten Karhutunturin laki on tallattu.
Korven oli tahtonut voittaa Pekka Aatsinki. Hän kulkikin korven
ohitse --.
Korkealla Karhutunturilla, joka vallitsee laajaa erämaata, joka
yksinään, mahtavana seisoo uljuudessaan sitten maailman alun, -- hän
lepäsi.
Saiko häneen kukaan kajota, saiko hiuskarvaa liikuttaa. Eikö häntä oltu
juhlittu, eikö ulvonta ollut kuulunut kauas ihmisten asunnoille.
Luuletteko, että korpi ei anna arvoa Voimalle, ettei se osaa ylistää
Ylhäyttä? Luuletteko, että voitettua Mahtia saa häväistä.
Ei kukaan, _ei kukaan saa siihen koskea_.
* * * * *
On aamu. Kirkkaana kuin kulta säteilee aurinko taivaalta. Erämaa
humisee. Tuulen henkäykset pelmuavat pensaissa.
Mutta katsokaa! katsokaa sutta, joka kuvastuu vasten säihkyvää taivasta
sen seistessä tunturin laidalla. Katsokaa kaulaa, kuinka vinona se
kaartuu.
Seuratkaa katseensa suuntaa, mihin se vie.
Nuorttiin.
Io-huin aatos irtaantuu ja lähtee lentämään. Tuota tuttua matkaa,
jota se niin monta kymmentä kertaa ennen on liitänyt, se lentää,
se halkoo maita, se puhkoo metsiä. Se saapuu perille. Kimmeltävänä
kuin tulimeri leviää avara, luminen erämaa hänen eteensä. Ihmisten
palaavat raitiot sitä vain halkovat, muuten ei mikään sen rauhaa
häiritse. Riekot tekevät kummallisia teitään katajasta toiseen,
rämeiltä maille ja päinvastoin. Näädät hyppivät pitkin lumikenttiä,
puista toisiin kavuten. Ahmat polkevat vankkoja uriaan metsiin. Siellä
täällä kohoaa karhu lumen alta. Io-hui saa levähtää jälleen; hän saa
lepuuttaa rauenneita jäseniään Kuorvun harjulla ja antaa päivän paahtaa
selkäänsä. Hän saa korvauksen vaivoistaan.
Hänen päänsä vaipuu etukäpälien väliin. Vihdoin, kohti Nuorttia, kohti
Nuorttia.
Hän liukuu päälleen alas kiveltä.
Hän ei liiku enää.