Yö on kuin suuri, mussta kukka,
jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet
vavisten hymysi edessä, oi Kuolema.
Kenen ylitse ajavat tänä yönä hirveät vaunusi?
Kenestä puserrat tänä yönä hitaasti elämän?
Kenen kuolinhuuto kaikuu yössä,
joka on kuin suuri, musta, värisevä kukka?
Ei rukousta ole enää huulillamme.
Ojennetut kätemme ovat ammoin pudonneet alas
kuin katkaistut kukat
sinun mustien vaunujesi vyöryessä.