Oli kerran kuninkaantytär
hento kuin pieni vilukukka.
Ja Elämä tuli eikä kuullut häntä,
sillä hänen äänensä oli hiljainen.
Ja kuninkaantytär otti sydämen rinnastaan
ja puhui sille.
Se oli jalomuotoine kuin malja
punaista rubiinia.
Ja kuninkaantytär hän meni pois
päivääkään elämättä.
Mutta sydän kiisi kuin soihtu
yli erämaiden,
löysi Elämän
ja särkyi punaisiksi pisaroiksi
hänen julmille käsilleen.