Kun nurkkaan unohdettiin seisomaan se
se vajos tuskallisiin unelmiin.
Vain harvoin tunsi siellä sorkissaan se
kun päivä poltti tomuhiukkasiin.
On poissa vihreet nurmet, taivas, kevät
ja keinut koivun helman häilyvän
ja nymfit lehdon, lähteen päilyvän
ja ketkä nymfejä nyt syleilevät...
Niin olkoon marmorista jalat sen
ja unetkin sen kivettäköön aine!
Kun ikkunasta kiirii ilmalaine
on fauni lehdoissa jo tanssien...
On faunin henki veistoksesta poissa,
se kiitää keijuin kevätkarkeloissa.
Mutta mitä enemmän hän analysoi omaa sydäntään, sitä lähemmäksi hän
pääsee lämmintä kauneutta.
Semper valitsee miljöökseen suurkaupungin. Ja niinkuin aikaisemmin
luonnonkauneuden värähdykset sulautuivat runoilijan mielikuvituksessa,
tuntuu Semper arvelevan Barbaruksen kanssa että asfaltti nykyajan
ihmisen mielikuvituksessa voi sulautua kosmilliseksi kauneudeksi.
Semperin muoto on niukka ja karu.
Ja eikö olekin, näin ankaran suppeana, näin rautaisena, näin
ekspressionistisena "Raudne näkemus" kiusoittavan ihanteellinen
kadunkulkijan mieliala -- esitän sen vironkielisenä:
Öö kaevand nõgimust.
Ei päikseid elavaid.
Ei kuskil kuid.
öö pigimust.
Ilm tunnelsoonestik.
Kiht kihil lademeid.
Ja avanguid.
Fataalne joonestik.
Ränk koorm öö kaas.
Võlv raud graniit.
Musttuhat telingut.
Soon tuksuv: gaas.
Betoonne kumm.
Au talastik.
Traatvõrk. Lamp tähestik.
Ning äkki -- inimene tumm!
"Kaikkeen kätkeytyy symbolia ja mystiikkaa, kaikkeen kätkeytyy runo!"
* * * * *
Artur Adson, Marie Heiberg, Jaan Lôo, Rudolf Reiman, Mart Lekstein ja
Henrik Adamson eivät saa minulta riviäkään. Mutta heidän nimensä on
kumminkin mainittava, jotta Viron nuorin runoilijapolvi olisi esitetty
täydellisenä.
Tämän runoilijapolven taisteltavana on ollut: sen sisällyksen
syventäminen, sen muodon täydellistäminen, joka jäi "Nuoren Viron"
runoilijafalangilta loppuunsuoritettavaksi.
Tämän runoilijapolven _minä_ on ollut se sentrum, johon se yhä
uudestaan on palannut säkeissään, moderni, artistinen, gallialainen
tekogallialainen! tai mieluiten kosmopoliittinen minä; minä, joka
ehkä joskus on lempeä ja hellä, mutta joka yhä uudelleen pinnistäytyy
riehujan ja nauttijan asenteeseen.
Mutta myös:
Sinisen purjeen lyyrikko.
* * * * *
Vanhassa, arvokkaassa "Kalevipoegissa" kulkevat Kalevan pojat
ihmeellistä siltaa myöten Suomeen. Etäällä, salaperäisellä saarella
hohtavat kultaiset linnan muurit. Niin he astuvat lähemmäksi; ja se
siintävä linna muuttuu köyhän laulajan majaksi. Mutta majassa on kehrä,
kehrässä laulunlankaa, jota alituisesti keriintyy sillan kulkijamille.
Se on ihanaa lankaa, joka juoksee kimaltelevana Taaran kartanolta
päivänkoiton puolelta.
Tämän sadun, jota on tuhannesti kerrattu suomalaisvirolaisista
suhteista puhuttaessa, voi sittenkin suurimmalla syyllä
sovelluttaa Viron kirjallisuuden ja Suomen kirjallisuuden väliseen
vuorovaikutukseen.
Viron kirjallisuus on aivan viime vuosina yhä enemmän alkanut tehdä
pyhiinvaellusmatkoja Suomeen rikastuakseen sen jonkinverran vanhemmasta
ja vankemmasta aarteistosta; tämä on tapahtunut osittain tietysti
runsain määrin viron kielelle käännetyn suomalaisen kirjallisuuden
kautta -- Kivi, Aho, Leino, Kallas, Topelius ovat alkaneet kulua
virolaisten käsissä --, mutta myöskin, varsinkin aikaisemmin,
virolaisten kirjailijain suomalaisilta mestareilta omaksuman
maailmankatsomuksen, aihepiirin ja runoissa muodon kautta. Tämä
viimeksimainittu erinäisin reservatsionein ja aikarajoin.
Ja sovinnaisuuden uhallakin lopetan:
Päinvastainen vuorovaikutus on myös mahdollinen.
Martti Haavio.