Hämärissä lumikuori kattoi maan.
Itsestänsä mietteet nousi piiloistaan:
Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.
Raskaat, raskaat tunnit kaikki ilman sua.
Löytänetkö tiesi yksin, ilman mua?
Villanvalkoisena kattoi lumikuori maan.
Rupes valju murheen pilli soittamaan.
Tummenivat korkeet katot, peittyi kuu.
Sydämessä peijaiset ja ristinpuu.
Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.
Tällaiset pienet, värähtelevät näyt luonnonrunousmaiset,
naiivinherttaiset, lienevät Visnapuun runouden keskeisintä. Niissä
saattaa olla vielä terveitä kyyneleitäkin! Kun hän luo idyllisen
kuvan juhannusöisestä, armaan koivuin koristamasta tuvasta, niityiltä
helkkyvästä laulusta, vaikenevista nurmista, leimuavasta kokosta ja
päätyy seuraavaan elämän katoavaisuutta julistavaan säkeistöön:
Mi mennyttä on, se on mennyt --
se kaunista unta lie.
Eri teille me taivallamme,
tie viimeinen: tuskain tie,
saattaisi epäillä, että Visnapuun "Amores" on vain pröystäilevä
lainaohjelma, ja sen kyynillisyys vain keikailua pikkuboheemin
vaatetuksessa. Ja se elämänfilosofia, jonka Visnapuu on lainannut
venäläiseltä Severjanilta runoonsa "O, nukker peni":
Oh, surullinen koira, samoin mulla
kuin sullakin, suur nälkä, jano on.
Ja samat kärsimykset mulla, sulla:
me saimme yhtä kurjan kohtalon...
on sittenkin lähempänä hänen omaa, lapsellisen pessimististä
elämänkäsitystään kuin tympeä, tynnyristä kajahtava kyynillisyys.
* * * * *
_Johannes Barbaruksen_ -- nimi on salanimi; sen takana on tallinalainen
lääkäri Vares, synt. 1889; hän on julkaissut teokset "Fata morgana",
"Inimine ja sfinks" (Ihminen ja sfinksi), "Katastroofid" ja
"Vahekorrad" (Suhteita, 1925) -- "henki on nyrkissä, kuin parabellumi
ladattu", kuten hän itse sanoo. Hän on oppositsionin mies, profanum
vulgusta vihaava, joka ivaten viskaa taisteluhansikkaan "arvoisalle
yleisölle" kuin "gentlemanni ikään", ojentaa nimikorttinsa: "Johannes
Barbarus", lupaa löytää sekundantit ja seisten kylmänä ottaa vastaan
pistot.
Hänen asenteensa on koomillisen hälisevä ja vesilasimyrskymäinen.
Hän kahlaa nummet ja hetteiköt -- etenkin hetteiköt -- ja pursuttaa
vääristyneestä suustaan kirouksia ja helvetinkiveä viattoman
luomakunnan ylle. Hän aivankuin nyrkkeilee yhteiskuntaa ja luomakuntaa
vastaan.
Jumala, jota Barbarus palvelee, on primitiivinen kuin neekerin
puujumala; hänen rukouksensa sen edessä ovat kuin neekerin rukoukset:
väliin voimakkaat ja värisevät, väliin monotooniset ja väsyttävät.
Hänen mielikuvamaailmansa on kuin neekerin, köyhä ja puiseva. Hän
_tyytyy_ yksityisiin, useinkin hyviin kuviin ja vertauksiin, voimatta
kohottaa runon yleistasoa.
Kukaan Viron runoilijoista ei ole niin raskas lukea kuin Barbarus:
hän on oikea labyrinttimestari, vaikeatajuisuuden personoituma. Hän
kirjoittaa kyllä "runojalkojen kevyistä pirueteista", mutta itse hän
marssii puujaloin.
Mutta hänenkin kaaosmaisesta runoudestaan löytää aforismeja ja
epigrammeja, jotka kajahtavat vasaranlyöntien tapaan.
* * * * *
_August Alle_ (synt. 1890), tunnettu terävistä, hieman ylimielisistä
arvosteluistaan ja skandaalistaan, jonka maine on liitänyt yli
Suomenlahden, on julkaissut vain yhden kokoelman "Üksinduse saartele"
(Yksinäisyyden saarille). Hänen runoissaan on naturalismia, mystiikkaa
ja omituista ivallista naturalistista mystiikkaa, jos uskaltaa yhdistää
nuo kaikki niin erialaiset sanat; hänen "Kratin luominen" runonsa, joka
edustaa tätä hänen alaansa, on seuraavanlainen:
Yli sammuvan metsän paistaa kuu
kuin jätin silmä se on.
Maa eloton.
Yli sammuvan metsän paistaa kuu.
Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.
Ja kaiku kertaa sen.
Säde kuun on punainen.
Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.
Puun varjossa huiluna laulaa luu,
vala musta kuiskataan.
Veri tippumaan.
Puun varjossa laulaa kuolleen luu.
Ja kylässä kukko; kukkelikuu.
Niin huojuu lehdet puun,
käy pilvet eteen kuun.
Ja kylässä kukko: kukkelikuu.
Toinen runo "Vanha hautuumaa", on mystilliseltä tunnelmaltaan ehkä
vielä enemmän aito: Lakealla nummella on hautausmaa, niin vanha, ettei
tarina voi ilmoittaa sen ikää. Paimenpojat saattavat joskus löytää
sen kätköistä kuolleen ihmisen luita. Rosoinen aarrepuu ojentuu sen
keskellä.
Ja joskus juoksee hukat ohi illoin
ja pari sysikorppia voi silloin
ja tällöin istua sen synkkään loukkoon.
Ja syksyisinä öinä palavat puun juurella aarretulet; puu itkee, valaen
pisaroita maan kamaralle, sammalien joukkoon.
Alle rakastaa omalla tavallaan klassillisuutta ja muinaiskulttuuria.
Hän luo kokonaisen sikermän runoja, jotka liikkuvat tuhansien,
vuosien takaisissa kulttuurimaailmoissa. Ei voi sanoa, että hän,
runoillen epäsäännöllisin, hakkaavin säkein, toisi mukanaan
mitään traditsionaalisesta klassillisuudesta -- traditsionaalinen
klassillisuus on Viron runoudelle aivan outoa muutenkin --. Otan
esimerkin: Pyramiidit. Erämaassa on pyramiidit, Kleopatran neulojen
monoliitit, vanhain kuninkaitten hautasampaat. Ne muistavat muinaiset,
ihmeelliset ajat, jolloin lootus puhkesi Niilin pintaan, jossa
krokodiilin selkä paistui.
Papit muurein päällä lauloi Raalle,
hymnin hedelmöittävälle maalle,
kunnes päivä ensimmäisen
yli Niilin rannan,
yli korven sannan
heitti säteen kultapäisen.
Kaikki tuhonnut on häijy Seth:
maahan faaraon
ampui turmion.
Vuotaa Isis-äidin kyynelet.
Alle ei ole vielä haahmoittunut.
* * * * *
_Jaan Kärner_ etsii ensimmäisessä kokoelmassaan "Tähtede varjud"
(Tähtien varjot) taivaisia ja maisia jumalia. Hänen henkinen
fysionomiansa ei ole seestynyt -- karakteristisinta lienevät nuorelle
mielelle tavanomaiset yksinäisyyden ja murheen helkytykset. Ehkä
hän tässä kumminkin jo julistaa tunnuslauseensa: "Läpi hädän, läpi
kärsimysten vie tie oman elämän ymmärtämiseen". Toinen kokoelma on kuin
bakkanaali tämän rinnalla. "Maises ringis" (Maisessa piirissä) helisee
viiniä ja hyväilyjä. Se on Siurun Underin ja Visnapuun y.m. villin
kauden kirjailijaryhmittymän aikakautta. "Ajalaulud", kolme vuotta
sitten ilmestynyt kokoelma, on hedelmätöntä "Reimenmacherei" runoutta,
johon viime aikoina Virossa -- ja Suomessa! -- runosuonensa kuiviin
juoksuttaneet, ajan painamat runoilijat ovat eksyneet.
Mihin suuntaan Kärner uhkaa kehittyä, osoittavat hänen myöhemmät
suorasanaiset teoksensa, joissa hän julistaa subjektiivisuuden
ja egoismin evankeliumia. Ja samaa kuuluttaa "Bianka ja Ruth",
runoromaani, jonka muoto on täydellinen ja sisällyksen voi keskittää
sanoihin: "Mikä voi tuottaa ihmiselle onnea? Ei mikään! On vain
kärsimys!"
Kärnerin runomuodosta annan näytteeksi seuraavan: