tulivat ilmi, alkoi hän pelätä spartalaisia ja poistui salaa
Tessaliaan. Sieltä hän saapui Arkadiaan, ryhtyen vehkeilyihin ja
yllyttäen arkadeja Spartaa vastaan. Ja hän käytti kaikenmoisia valoja
saadakseen heidät seuraamaan itseään, mihin hän vain heidät johtaisi.
Niinpä hän muun muassa myös hartaasti halusi viedä Arkadien johtomiehet
Nonakris kaupunkiin, vannottaakseen heitä Styxin veden kautta. Mainitun
kaupungin ääressä kertovat nimittäin arkadit Styxin veden olevan, ja se
on tämäntapainen. Vähäinen, kalliosta valuva vesimäärä vuotaa notkoon,
ja ylt'ympäri notkon kiertää aitaus. Nonakris taas, jonka luona tämä
lähde on, on kaupunki Arkadiassa, lähellä Feneosta.
75. Huomattuaan Kleomeneen tämmöistä puuhaavan toivat
lakedaimonilaiset, jotka häntä pelkäsivät, hänet kotia Spartaan ja
asettivat hänet hoitamaan niitä samoja toimia, joita hän ennenkin oli
hoitanut. Mutta heti kotiin tultuaan hän joutui mielisairaaksi, oltuaan
jo sitä ennenkin hieman sekapäinen. Niinpä hän, joka kerta kun kohtasi
jonkun spartalaisen, sauvallaan töykkäsi tätä kasvoihin. Koska hän nyt
teki näin ja oli aivan mielensä menettänyt, sitoivat sukulaiset hänet
jalkapuuhun. Mutta kun hän sidottuna ollessaan huomasi vartijan jääneen
yksikseen, pyysi hän veistä. Kun ei vartija aluksi tahtonut sitä antaa,
uhkasi Kleomenes vastaisuudessa muuten kostavansa, niin että vartija,
joka oli heloti, uhkausten pelosta vihdoin antoi hänelle veitsen.
Saatuaan käteensä aseen Kleomenes silpoi itseään, alkaen pohkeista. Ja
viiltäen ruumistaan pitkin pituuttaan eteni hän pohkeista reisiin
saakka, reisistä lonkkaan ja nivuslihoihin, kunnes pääsi vatsaan, ja
tätä vihloessaan hän heitti henkensä. Ja niinkuin useimmat helleenit
kertovat, hän sai tämän lopun siitä syystä, että hän oli taivuttanut
Pytian puhumaan, sillä tavoin kuin tämä Demaratoksen suhteen oli
puhunut, mutta, niinkuin atenalaiset yksin sanovat, siitä syystä, että
hän oli hyökännyt Eleusiiseen ja hakkauttanut paljaaksi jumalatarten
temppelitarhan, tahi, niinkuin vihdoin argolaiset väittävät, siitä
syystä, että hän oli houkutellut sikäläisestä Argoksen pyhätöstä ne
argolaiset, jotka taistelusta olivat sinne paenneet, ja lyönyt heidät
kuoliaaksi sekä pyhää lehtoa kunnioittamatta sytyttänyt sen tuleen.
76. Sillä kun Kleomenes kerran kysyi neuvoa Delfoin oraakelilta,
vastattiin, että hän oli valloittava Argoksen. Spartalaisten
keralla hän siis saapui Erasinos-joelle, jonka kerrotaan virtaavan
Stymfalis-järvestä. Tämä järvi laskee nimittäin näkymättömään kuiluun,
mutta sen vesi tulee jälleen näkyviin Argoksessa; tästä alkaen
argolaiset kuitenkin jo sanovat sitä Erasinokseksi. Saavuttuaan siis
tälle joelle Kleomenes sille teurasti uhrieläimen. Mutta uhrienteet
eivät ollenkaan olleet hänen ylimenolleen suotuisat. Silloin hän lausui
kyllä ihailevansa Erasinosta, koska se ei pettänyt omia maanmiehiään,
mutta lisäsi, että argolaiset eivät silti tulisi jäämään rankaisematta.
Senjälkeen hän väistyi pois ja vei sotajoukkonsa Thyreaan, missä uhrasi
merelle sonnin, ja vei sitten miehistönsä laivoissa Tirynsin alueelle
ja Naupliaan.
77. Tämän kuultuaan argolaiset riensivät merenrannalle. Ja saavuttuaan
Hesipeia nimiseen paikkaan, lähelle Tirynsiä, asettuivat he leiriin
vastapäätä lakedaimonilaisia, jääden näistä vain lyhyen välimatkan
päähän. Tällöin eivät argolaiset niin paljon pelänneet avonaista
taistelua, kuin että heidät vilpillä yllätettäisiin. Sillä juuri
tämmöisen tapauksen varalle oli annettu se oraakelivastaus, jonka Pytia
julisti yhteisesti heille ja miletolaisille ja joka kuului näin:
"Mutta kun miehestä voiton vienyt on nainen ja maasta
pois hänet häätänyt, Argoksess' ikikunnian saanut,
silloin tuskissaan moni argotar poskensa raastaa.
Näin sukupolvet vastaisetkin virkkavat kerran:
Keihäs kauhean kaatanut on monikiemura-käärmeen."
Kaikki tämä siis herätti pelkoa argolaisissa. He päättivät senvuoksi
seurata vihollisten kuuluttajan esimerkkiä ja tämän päätöksen tehtyään
he menettelivät näin. Joka kerta kun spartalainen kuuluttaja antoi
merkin lakedaimonilaisille, noudattivat argolaisetkin sitä.
78. Huomattuaan, että argolaiset aina tekivät hänen oman kuuluttajansa
antaman merkin mukaan, käski Kleomenes, että silloin kun kuuluttaja
antaisi merkin käydä suurustamaan, he tarttuisivat aseisiin ja
kävisivät argolaisia vastaan. Ja lakedaimonilaiset tekivätkin näin.
Sillä kun argolaiset kuuluttajan merkin mukaisesti parhaillaan
suurustivat, hyökkäsivät lakedaimonilaiset heidän kimppuunsa ja
surmasivat useita heistä, mutta vielä useampia, jotka olivat paenneet
Argoksen lehtoon, he saartoivat ja vartioivat.
79. Sitten Kleomenes teki näin. Hänellä oli luonaan karkulaisia, joilta
hän sai tietää pyhättöön suljettujen argolaisten nimet, ja nyt hän
lähetti kuuluttajan kutsumaan heitä sieltä pois, mainiten nimeltä
kunkin; ja samalla hän käski sanoa saaneensa heistä lunnaat. Ja
lunnaina on peloponnesolaisilla jokaisesta vangista säädettynä kaksi
minaa. Tällä tavoin siis Kleomenes kutsutti yksitellen pois
viisikymmentä argolaista ja surmasi heidät Ja tämä toimitettiin siten,
että muut temppelitarhassa olevat argolaiset eivät siitä tienneet
mitään. Sillä koska metsikkö oli sankka, eivät siellä olijat nähneet,
kuinka ulkopuolella olevien kävi, ennenkuin muuan heistä kiipesi puuhun
ja sen latvasta näki, mitä tapahtui. Ja nyt he eivät enää sen koommin
kutsuttaessa lähteneet ulos.
SO. Silloin Kleomenes käski kaikkien helotien pinoa halkoja lehdon
ympäri, ja heidän tehtyään tämän hän sytytti sen tuleen. Ja kun se jo
paloi, kysyi hän eräältä karkulaiselta, minkä jumalan oma lehto oli.
Karkulainen sanoi sen olevan Argoksen oman. Tämän kuultuaan Kleomenes
raskaasti huoahtaen lausui: "Oi ennuslauseiden antaja Apollon, suuresti
olet minua pettänyt, kun lausuit, että muka olin valloittava Argoksen.
Nyt käsitän, että ennuslause jo onkin mennyt täytäntöön."
81. Senjälkeen Kleomenes antoi suurimman osan sotajoukkoaan lähteä
takaisin Spartaan, mutta otti itse mukaansa tuhat parasta miestä ja
meni Heran pyhättöön uhraamaan. Mutta kun hän tahtoi uhrata alttarilla,
kielsi sen pappi sanoen, ettei vieraan ollut sallittu uhrata siellä.
Vaan Kleomenes käski helotien viedä papin pois alttarin luota ja
ruoskia häntä, ja sitten hän itse uhrasi. Ja sen tehtyään hän palasi
Spartaan.
82. Kleomeneen tultua kotiin haastoivat hänen vihamiehensä hänet
eforien eteen väittäen, että hän, vaikka helposti olisi voinut
valloittaa Argoksen, oli jättänyt sen tekemättä, syystä että oli
ottanut vastaan lahjoja. Kleomenes puolestaan lausui heille -- en saata
tarkalleen sanoa, puhuiko hän siinä totta vai valetta --, että hän
luuli jumalan ennuslauseen toteutuneen, silloin kun he olivat
valloittaneet Argoksen pyhätön. Tästä syystä siis hän ei ollut katsonut
oikeaksi koettaa käydä kaupungin kimppuun, ennenkuin oli uhrannut ja
saanut selville, salliko jumala tämän vai oliko hän sen estävä.
Uhratessaan Heran pyhätössä Kleomenes kyllä sitten sai suotuisia
enteitä, mutta kun jumalankuvan rinnasta äkkiä välähti tulenliekki,
huomasi hän asian todellisen laidan, että hän nimittäin ei ollut
valloittava Argosta. Sillä jos liekki olisi jumalankuvan päästä
leimahtanut, olisi hän voinut valloittaa kaupungin kaikkineen
päivineen, mutta kun se leimahti rinnasta, käsitti hän tehneensä
kaiken, mitä jumala tahtoi tapahtuvaksi. Tämä hänen selityksensä tuntui
spartalaisista uskottavalta ja todenmukaiselta, ja suurella äänten
enemmistöllä hänet vapautettiin syytöksestä.
83. Mutta Argos joutui siihen määrään tyhjäksi miehistä, että
sikäläiset orjat ottivat haltuunsa koko johdon, halliten ja hoitaen
asioita, kunnes kaatuneitten pojat olivat varttuneet nuorukaisiksi.
Nämä ottivat jälleen haltuunsa Argoksen ja karkoittivat orjat. Mutta
kun viimemainitut olivat häädetyt pois, niin he taistelulla valtasivat
Tirynsin. Jonkun aikaa heidän välillään vallitsi sovinto, mutta
myöhemmin tuli orjien tykö Kleandros niminen tietäjä, syntyperältään
figalialainen Arkadiasta. Tämä kehoitti orjia käymään herrojensa
kimppuun. Sen johdosta kesti heidän välillään sotaa kauan aikaa, kunnes
vihdoin argolaiset vaivoin pääsivät voitolle.
84. Argolaiset väittävät siis, että Kleomenes tästä syystä tuli
hulluksi ja sai niin surkean lopun. Spartalaiset itse sitävastoin
väittävät, ettei Kleomenes minkään jumaluuden vaikutuksesta tullut
hulluksi, vaan että hän seurustellessaan skyytien kanssa oli
ruvennut juomaan sekoittamatonta viiniä ja siitä tullut hulluksi.
Paimentolais-skyytit olivat nimittäin, senjälkeen kuin Dareios oli
hyökännyt heidän maahansa, kiihkeästi halunneet kostaa hänelle, ja
siitä syystä lähettäneet sanan Spartaan ja tehneet sotaliiton sekä
semmoisen sopimuksen, että skyytien itsensä piti Fasis-joen kohdalta
koettaa tunkeutua Meedianmaahan, mutta käskeä spartalaisten,
Efesoksesta käsin, nousta sisämaahan ja sitten yhtyä heihin samassa
paikassa. Niinpä he kertovat, että kun skyytit tässä tarkoituksessa
olivat tulleet, Kleomenes seurusteli heidän kanssaan liian paljon, ja
kohtuullista enemmän heidän kanssaan seurustellessaan hän muka heiltä
oppi juomaan sekoittamatonta viiniä. Ja siitä arvelevat spartalaiset
hänen tulleen hulluksi. Siitä perin, milloin he, kuten itse kertovat,
tahtovat juoda jotakin väkevämpää, sanovat he: "Ota skyytin ryyppy!"
Niin kertovat spartalaiset Kleomeneesta. Mutta minun luullakseni
Kleomenes kärsi tämän rangaistuksen Demaratoksen vuoksi.
85. Saatuaan tietää Kleomeneen kuolemasta lähettivät aiginalaiset
sanansaattajia Spartaan syyttämään Leutykhidestä niitten panttivankien
vuoksi, joita pidätettiin Atenassa [ks. luku 73]. Lakedaimonilaiset
asettivat tuomioistuimen, havaitsivat, että Leutykhides oli
häpeällisesti kohdellut aiginalaisia, ja tuomitsivat hänet
luovutettavaksi pois Aiginaan, Atenassa pidätettyjen miesten sijasta.
Mutta kun aiginalaiset juuri olivat viemäisillään Leutykhideen pois,
lausui heille Theasides, Leoprepeen poika, joka oli Spartassa
arvossapidetty mies, näin: "Mitä aiotte tehdä, Aiginan miehet? Viedäkö
Spartan kuninkaan, jonka kansalaisensa ovat luovuttaneet? Joskin
spartalaiset vihoissaan nyt ovat näin päättäneet, niin katsokaa vain,
etteivät, jos tämän panette toimeen, myöhemmin tuota turmiota ja
onnettomuutta maahanne." Sen kuultuaan aiginalaiset luopuivat viemästä
Leutykhideen pois, mutta tekivät semmoisen sopimuksen, että hän
seuraisi heitä Atenaan ja siellä luovuttaisi miehet aiginalaisille.
86. Atenaan saavuttuaan Leutykhides vaati pois panttivankeja, mutta
atenalaiset, jotka eivät tahtoneet niitä antaa, vetivät esille
verukkeita sanoen, että koska kaksi kuningasta oli pantin heille
jättänyt, niin he eivät pitäneet oikeana antaa sitä pois toiselle,
toisen olematta läsnä. Kun atenalaiset eivät sanoneet aikovansa niitä
luovuttaa, puhui Leutykhides heille näin: "Tehkää vain, atenalaiset,
kummin itse tahdotte. Mutta jos luovutatte heidät, teette oikein,
jos taas ette luovuta, päinvastoin. Tahdon kuitenkin mainita teille,
kuinka kerran Spartassa kävi erään pantin. Meidän spartalaisten kesken
käy kertomus, että kolme miespolvea ennen minua Lakedaimonissa eli
Glaukos, Epikydeen poika. Tästä miehestä meillä mainitaan, että hän
sekä kaikissa muissa kohdin oli ensimäinen että erittäin oli
oikeamielisyydestään parhaimmassa huudossa kaikista, jotka siihen
aikaan Lakedaimonissa asuivat. Hänelle nyt sattui, kuten meillä
kerrotaan, sallimuksen määräämänä aikana tällainen tapaus. Muuan
miletolainen mies saapui Spartaan, tuli hänen puheilleen ja teki
tällaisen esityksen: 'Minä olen miletolainen ja olen tullut
nauttiakseni hyötyä sinun oikeamielisyydestäsi, Glaukos. Sillä koska
kautta koko suuren Hellaan ja myös Iooniassa on ollut paljon puhetta
sinun oikeamielisyydestäsi, niin minä harkitsin itsekseni, kuinka
vaaranalainen Ioonia vanhastaan on, kun sitävastoin Peloponnesos elelee
rauhassa ja turvassa, ja kuinka meillä ei ollenkaan saa nähdä
rikkauksien säilyvän samoissa käsissä. Tätä siis tuumiessani ja
miettiessäni näytti minusta parhaalta muuttaa puolet koko
omaisuudestani rahaksi ja uskoa se sinun huostaasi, hyvin ymmärtäen,
että rahat sinun luonasi talletettuina tulevat säilymään. Ota nyt siis
vastaan rahani ja ota sekä säilytä nämä tunnukset. Ja anna sille, jolla
ne on mukanaan, rahat pois, hänen vaatiessaan.' Näin puhui Miletoksesta
tullut vieras, ja Glaukos otti pantin vastaan äskenmainitulla ehdolla.
Pitkän ajan kuluttua tulivat sitten Spartaan sen miehen lapset, joka
oli Glaukokselle uskonut rahat. He tulivat hänen puheilleen, näyttivät
tunnuksiaan ja vaativat pois rahoja. Mutta Glaukos hylkäsi vaatimuksen
vastaten näin: 'En minä muista sellaista tapausta, eikä mieleeni johdu
mitään semmoista, mitä te puhutte. Mutta jos se muistuu mieleeni, niin
tahdon tehdä kaiken, mitä kohtuus vaatii. Sillä jos minä olen jotakin
vastaanottanut, tahdon oikeudenmukaisesti antaa sen takaisin, ja jos
minä en ensinkään ole mitään vastaanottanut, tahdon teihin nähden
menetellä helleenien lakien mukaisesti. Minä annan teille siis neljän
kuukauden ajan tästä lukien, näyttääksenne toteen vaatimuksenne.'
Pahoillaan läksivät miletolaiset matkaansa, koska luulivat rahansa
menetetyiksi. Glaukos taas matkusti Delfoihin kysymään neuvoa
oraakelilta. Mutta kun hän siellä kysyi, voisiko hän valalla saada
rahat omikseen, uhkasi Pytia häntä seuraavin sanoin:
"Hetkeksi hyödyttää, oi Glaukos, laps Epikydeen,
vannoa väärin ja itselleen raha ryöstäen voittaa.
Vanno'os siis! Valan täyttäjäkään ei kuoloa vältä.
Vaan valan lapsi se jää, nimi puuttuvi, ei ole kätt',
ei jalkoakaan, mut on nopsa se seuraamaan, koko heimon
kunnes on raastanut pois, nukutellut huonehen kaiken.
Vaan valakelvon vaurastuu suku suosima onnen."
"Tämän kuultuaan Glaukos pyysi, että jumala antaisi hänen puheensa
anteeksi. Mutta Pytia virkkoi, että on yhdentekevää, kiusaako jumalaa
vai tekeekö pahaa. Silloin Glaukos noudatti luokseen miletolaiset
vieraat ja antoi heille pois rahat. -- Mutta minä tahdon mainita, minkä
vuoksi ryhdyin teille kertomaan tämän tapauksen, atenalaiset:
Glaukoksen suvusta ei tätä nykyä ole jälellä ketään, eikä ole olemassa
mitään kotiliettä, jota pidettäisiin hänen omanaan, vaan on hänen
muistonsa juurta myöten hävinnyt Spartasta. Niin tärkeätä on, ettei
edes ajattelekaan muuta, kuin antaa pois pantin vaadittaessa."
87. Näin lausui Leutykhides. Mutta koska atenalaiset eivät sittenkään
häntä kuunnelleet, läksi hän matkoihinsa. Vaan ennenkuin vielä
aiginalaiset olivat antaneet hyvitystä atenalaisille niistä
loukkauksista, joita he teebalaisten mieliksi olivat heille tuottaneet,
tekivät he näin. Vihoissaan atenalaisille ja arvellen kärsineensä
näiden puolelta loukkausta, he hankkiutuivat kostamaan heille. Ja kun
nyt atenalaisilla oli viisisoutu Sunionin luona, asettuivat
aiginalaiset väijyksiin ja valtasivat pyhän juhlalaivan, joka oli
täynnään Atenan ensimäisiä miehiä, ja ottivat vangiksi sekä sitoivat
miehet.
88. Saatuaan tämmöistä kohtelua aiginalaisten puolelta osakseen eivät
atenalaiset enää vitkastelleet, vaan koettivat keksiä kaikkea, mitä
vain voivat aiginalaisia vahingoittaakseen. Aiginassa oli muuan
arvossapidetty mies, Nikodromos, jota sanottiin Knoithoksen pojaksi.
Kun nyt tämä, joka oli suutuksissaan aiginalaisille siitä, että he
aikaisemmin olivat ajaneet hänet saaresta pois, sai tietää atenalaisten
juuri silloin olevan valmiina tuottamaan aiginalaisille vahinkoa, niin
hän sopi atenalaisten kanssa Aiginan kavaltamisesta ja määräsi päivän,
milloin hän aikoi käydä käsiksi asiaan ja milloin viimeistään
atenalaisten oli tultava avuksi.
89. Senjälkeen hän atenalaisten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti
ottaa haltuunsa niinsanotun vanhan kaupungin. Mutta atenalaiset eivät
saapuneetkaan oikeaan aikaan. Sillä heillä ei sattunut olemaan laivoja,
jotka taistelussa olisivat voineet pitää puoliaan aiginalaisten laivoja
vastaan. He pyysivät senvuoksi korintolaisilta laivoja lainaksi, mutta
sillä välin meni heidän hankkeensa hukkaan. Korintolaiset, jotka siihen
aikaan olivat erittäin ystävällisissä väleissä atenalaisten kanssa,
luovuttivat näiden pyynnöstä heille kaksikymmentä laivaa, antaen ne
vuokraksi viidestä drakmasta; sillä lain mukaan heillä ei ollut
oikeutta antaa niitä lahjaksi. Saatuaan siis nämä ja otettuaan myötään
omansa atenalaiset miehittivät kaikkiaan seitsemänkymmentä laivaa ja
purjehtivat Aiginaa vastaan, mutta myöhästyivät yhden päivän.
90. Mutta kun atenalaiset eivät oikeaan aikaan tulleet saapuville,
astui Nikodromos alukseen ja karkasi Aiginasta. Hänen mukanaan seurasi
muitakin aiginalaisia, ja atenalaiset antoivat heille Sunionin
asuttavaksi. Sieltä käsin he sitten ryöstelivät saaressa asuvia
aiginalaisia.
91. Tämä tapahtui kuitenkin myöhemmin. -- Mutta aiginalaisten varakkaat
pääsivät voitolle rahvaasta, joka yhdessä Nikodromoksen kanssa oli
noussut kapinaan, ja saatuaan nämä kukistetuiksi veivät he heidät ulos
kaupungista surmattavaksi. Tästä tapauksesta heihin jäi verisyy, jota
he kaikista yrityksistään huolimatta eivät kyenneet sovittamaan, vaan
ennenkuin jumalatar oli heihin leppynyt joutuivat he saarestaan
karkoitetuiksi. He ottivat näet vangiksi seitsemänsataa rahvaanmiestä
ja veivät heidät surmattavaksi. Mutta yksi näistä pääsi irti
kahleistaan ja pakeni Demeter Thesmoforoksen temppelin esipihaan,
tarttui ovirenkaaseen ja riippui siinä. Kun he silloin eivät saaneet
häntä vedetyksi irti, niin he hakkasivat poikki hänen kätensä ja
vetivät hänet siten pois, mutta kädet jäivät ovirenkaaseen kiinni.
92. Näin nyt aiginalaiset tekivät itselleen. Vaan kun atenalaiset
tulivat seitsemälläkymmenellä laivallaan, taistelivat he merellä näitä
vastaan, mutta joutuivat taistelussa tappiolle. He kutsuivat silloin
avukseen entisiä liittolaisiaan, argolaisia. Mutta nämä eivät enää
heitä auttaneet, suuttuneina siitä, että ne aiginalaiset laivat, jotka
Kleomenes väkisin oli ottanut, olivat pysähtyneet Argolis-maakuntaan ja
niitten miehistö mennyt maihin yhdessä lakedaimonilaisten kanssa. Tätä
samaa hyökkäystä tehtäessä oli myös miehiä sikyonilaisista laivoista
astunut yht'aikaa maihin. Siitä syystä olivat argolaiset asettaneet
heidän maksettavakseen sakkoina tuhat talenttia, viisisataa
kumpaistenkin. Sikyonilaiset puolestaan myönsivät tehneensä väärin ja
suostuivat maksamaan sata talenttia ja saivat loput anteeksi, mutta
aiginalaiset eivät myöntyneet, vaan olivat itsepäisempiä. Siitä syystä
siis, heidän pyytäessään apua, ei valtion puolesta yksikään argolainen
enää auttanut, mutta vapaaehtoisia tuli noin tuhat. Heidän
päällikkönään oli Eurybates niminen mies, joka oli harjoittanut
viisiottelua. Useimmat heistä kuitenkaan eivät palanneet takaisin, vaan
saivat atenalaisilta surmansa Aiginassa. Itse päällikkö Eurybates
kunnosti itseään kaksintaistelussa ja tappoi sillä tavoin kolme miestä,
mutta sai neljännen, dekeleialaisen Sofaneen, kädestä surmansa.
93. Mutta kun atenalaiset olivat epäjärjestyksessä, iskivät
aiginalaiset yhteen heidän kanssaan laivoillaan ja voittivat heidät
sekä ottivat heiltä neljä laivaa miehineen päivineen.
94. Näin siis oli syttynyt sota atenalaisten ja aiginalaisten kesken.
Mutta koska Persian kuninkaan palvelija aina kehoitti häntä muistamaan
atenalaisia ja lisäksi peisistratidit häntä yllyttivät panettelemalla
atenalaisia, niin hän pani toimeen aikeensa. Samalla Dareios, tätä
tekosyytä käyttämällä, tahtoi laskea valtansa alle ne Hellaan valtiot,
jotka eivät olleet antaneet maata ja vettä. Mutta Mardonioksen, jonka
oli käynyt kehnosti sotaretkellä, hän eroitti ylipäällikkyydestä ja
nimitti muita ylipäälliköltä sekä lähetti ne Eretriaa ja Atenaa
vastaan, nimittäin Datiin, joka oli meedialainen syntyperältään, ja
veljensäpojan Artafreneen, Artafreneen pojan. Hän lähetti heidät
luotaan annettuaan heille toimeksi orjuuttaa Atenan ja Eretrian sekä
tuoda orjat eteensä.
95. Niin pian kuin nämä olivat nimitetyt päälliköiksi, lähtivät
he kuninkaan luota ja saapuivat aleiselle kentälle Kilikiaan,
muassaan suuri ja hyvin varustettu maasotajoukko. Ja heidän
ollessaan siellä leirissä tuli lisäksi koko laivasto, sen mukaan
kuin itsekutakin oli käsketty sitä varustamaan. Sinne saapuivat myös
hevostenkuljetus-laivat, joita Dareios edellisenä vuotena oli käskenyt
veronalaistensa valmistaa. Sijoitettuaan niihin hevoset ja asetettuaan
maasotajoukon laivoihin he purjehtivat kuudellasadalla kolmisoudulla
Iooniaan. Sieltä he eivät suunnanneet laivoja pitkin mannermaata
suoraan Hellespontusta ja Traakiaa vastaan, vaan lähtien Samoksesta
käsin he kulkivat Ikaroksen sivu ja saarien kautta, kuten minusta
näyttää, varsinkin koska pelkäsivät purjehdusta Athoksen ympäri,
he kun edellisenä vuotena siitä matkatessaan olivat kärsineet suuren
vaurion. Siihen pakoitti heitä sitäpaitsi myös Naxos, jota ei vielä
oltu valloitettu.
96. Ikaroksen mereltä persialaiset kulkivat Naxokseen ja laskivat
siellä maihin. Sillä tätä vastaan he, muistellen entisiä tapauksia,
ensiksi ajattelivat lähteä sotaretkelle. Naxolaiset läksivät pakoon
vuorille, koettamatta pitää puoliaan. Mutta persialaiset tekivät
orjiksi ne, jotka he heistä saivat kiinni, ja sytyttivät tuleen sekä
pyhätöt että kaupungin. Sen tehtyään he läksivät merille muita saaria
vastaan.
97. Sillävälin kun persialaiset menettelivät näin, jättivät
delolaisetkin Deloksen ja läksivät pakoon Tenokseen. Kun laivasto
lähestyi Delosta, purjehti Datis esiin eikä sallinut laivojen laskea
ankkuriin saaren tykö, vaan vastapäätä olevan Renaian rantaan. Mutta
itse hän saatuaan tietää, missä delolaiset olivat, lähetti kuuluttajan
ja julisti heille näin: "Pyhät miehet, miksi olette lähteneet pakoon,
syyttäen minua epäystävällisestä mielialasta? Sillä osaksi minä
itsestäni olen sen päättänyt, osaksi on kuningas niin määrännyt, etten
siinä maassa, missä nuo kaksi jumalaa ovat syntyneet, ryöstä mitään, en
itse maata enkä sen asujaimia. Lähtekää nyt siis omillenne ja hoitakaa
saartanne." Niin hän käski kuuluttaa delolaisille ja sitten hän antoi
pinota alttarille kolmesataa talenttia libanotosta ja poltti sen.
98. Sen tehtyään Datis purjehti sotajoukkonsa kera ensiksi Eretriaan,
vieden mukanaan ioonilaisia ja aiolilaisia. Ja tämän sotajoukon
lähdettyä sieltä liikkui Delos, niinkuin delolaiset kertovat,
maanjäristyksen takia, ensimäisen ja viimeisen kerran minun aikoihini
saakka. Ja sen kaiketi jumala teki, jotta se ihmisille olisi enteenä
vastaisiin onnettomuuksiin. Sillä Dareioksen, Hystaspeen pojan, ja
Xerxeen, Dareioksen pojan, sekä Artoxerxeen, Xerxeen pojan, aikana, eli
kolmen miespolven aikana peräkkäin, sattui enemmän onnettomuuksia
Hellaalle kuin kahdellakymmenellä muulla miespolvella ennen Dareiosta,
ja niistä tuli osa persialaisten puolelta, osa ylivallasta sotivien
johtovaltojen puolelta. Siten ei ollut ensinkään ihmeellistä, että
Delos, joka ennen oli ollut liikkumaton, silloin liikkui.
Hellaankielellä merkitsevät nämä nimet: Dareios "toimittajaa", Xerxes
"soturia" ja Artoxerxes "suurta soturia". Näillä nimityksillä helleenit
oman kielensä mukaan voisivat oikein nimittää näitä kuninkaita.
99. Lähdettyään Deloksesta pois barbarit laskivat laivansa muihin
saariin, ottivat niistä sotaväkeä ja veivät panttivangeiksi
saarelaisten lapsia. Purjehtiessaan saaresta toiseen he myös laskivat
Karystokseen, sillä karystolaiset eivät olleet antaneet heille
panttivankeja ja olivat kieltäytyneet lähtemästä sotaretkelle
naapurikaupunkeja vastaan, tarkoittaen Eretriaa ja Atenaa. Näitä he
tällöin piirittivät ja havittelivat heidän maataan, kunnes
karystolaiset asettuivat persialaisten puolelle.
100. Kuullessaan, että persialainen sotajoukko purjehti heitä vastaan,
eretrialaiset pyysivät atenalaisia avukseen. Atenalaiset eivät
kieltäneet apuaan, vaan antoivat heille avuksi ne neljätuhatta miestä,
jotka olivat saaneet osakseen khalkidilaisten hippobotien maan. Mutta
eretrialaiset eivät tehneetkään mitään järkevää päätöstä; he tosin
noudattivat luoksensa atenalaiset, mutta heidän keskuudessaan vallitsi
kaksi mielipidettä. Toiset heistä ajattelivat nimittäin jättää
kaupungin ja vetäytyä Euboian ylängöille, toiset taas hankkivat petosta
siinä toivossa, että voittaisivat etua Persian kuninkaan puolelta.
Selvillä siitä, millä kannalla molemmat puolueet olivat, ilmoitti
Aiskhines, Nothonin poika, joka oli ensimäisiä miehiä eretrialaisten
joukossa, sinne tulleille atenalaisille kaikki esilläolevat asianhaarat
ja pyysi heitä lähtemään pois kotiinsa, jott'eivät samalla joutuisi
tuhon omiksi. Ja atenalaiset noudattivatkin tätä Aiskhineen kehoitusta.
101. Niinpä atenalaiset kulkivat salmen poikki Oropokseen ja
pelastuivat siten. Mutta persialaiset purjehtivat ja laskivat laivansa
maihin Eretrian alueella Temenoksen, Khoiroain ja Aigilean kohdalla. Ja
vallattuaan nämä paikat he heti toivat hevoset laivoista pois ja
valmistautuivat hyökkäämään vihollisia vastaan. Mutta eretrialaiset
eivät päättäneet tulla ulos taistelemaan, vaan heidän huolenaan oli
suojella muureja, sittenkuin kerran se mielipide oli voittanut, ettei
pitänyt jättää kaupunkia. Kun sitten tapahtui ankaria rynnäköitä,
kaatui muurien luona kuuden päivän aikana useita kummaltakin puolen.
Mutta seitsemäntenä päivänä kavalsivat kaupungin persialaisille
Euforbos, Alkimakhoksen poika, ja Filagros, Kyneuksen poika, kaksi
kansalaisten kesken arvossapidettyä miestä. Päästyään kaupungin sisään
persialaiset ryöstivät ja sytyttivät pyhätöt tuleen, kostoksi Sardeessa
poltetuista pyhätöistä, ja sitten he Dareioksen käskyn mukaisesti
tekivät ihmiset orjiksi.
102. Masennettuaan Eretrian ja pysyteltyään siellä muutamia päiviä he
purjehtivat Attikanmaahan, kovasti kiiruhtaen ja luullen atenalaisten
tulevan tekemään samoin, kuin eretrialaisetkin olivat tehneet. Ja koska
Marathon oli sopivin paikka Attikassa ratsuväen liikkeille ja lähinnä
Eretriaa, johdatti Hippias, Peisistratoksen poika, heidät sinne.
103. Saatuaan tietää sen atenalaisetkin riensivät Marathoniin. Heitä
johti kymmenen päällikköä, joista kymmenes oli Miltiades, hän, jonka
isän, Kimonin, Stesagoraan pojan, oli täytynyt paeta Atenasta
Peisistratoksen, Hippokrateen pojan, tieltä. Ja maanpakolaisuudessa
ollessaan hänen oli onnistunut nelivaljakolla voittaa Olympian
kilpaleikeissä, ja sen voiton saadessaan hän oli saanut saman voiton
kuin hänen veljensä äidin puolelta, Miltiades. Sittemmin hän seuraavana
olympiadina voitti samalla valjakolla, mutta salli kuuluttaa
Peisistratoksen voittajaksi; ja koska hän luovutti viimemainitulle
voiton, sai hän sopimuksen nojalla palata kotiinsa. Mutta sittenkuin
hän samoilla hevosilla vielä kerran oli voittanut Olympiassa, kävi
niin, että hän sai surmansa Peisistratoksen poikien toimesta;
Peisistratos näet itse ei enää ollut elossa. Nämä surmauttivat hänet
prytaneionin luona, yöllä lähettämiensä salamurhaajien kautta. Kimon on
haudattuna kaupungin edustalle, toiselle puolen niinsanottua
"Solatietä". Ja vastapäätä häntä ovat hänen hevosensa haudattuina, nuo,
jotka saavuttivat kolme voittoa Olympiassa. Saman on jo tehnyt eräs
toinenkin valjakko, nimittäin lakonilaisen Euagoraan, mutta paitsi
näitä ei yksikään muu. -- Siihen aikaan kasvatettiin vanhempaa Kimonin
pojista, Stesagorasta, setänsä Miltiadeen luona Khersonesoksessa, mutta
nuorempaa Kimonin itsensä luona Aienassa, ja hän oli Khersonesoksen
asuttajan, Miltiadeen, mukaan saanut nimekseen Miltiades.
104. Mainittu Miltiades siis oli atenalaisten päällikkönä tultuaan
Khersonesoksesta ja pelastuttuaan kaksinkertaisesta kuolemasta. Ensiksi
näet foinikialaiset ajoivat häntä takaa Imbrokseen saakka ja koettivat
kaikin voimin ottaa kiinni ja viedä hänet kuninkaan tykö. Ja toiseksi,
kun hän oli edellisten käsistä päässyt pakoon, saapunut kotiinsa ja jo
luuli olevansa turvissa, ottivat hänen vihamiehensä hänet vastaan niin,
että vetivät hänet oikeuteen ja syyttivät häntä itsevaltaisesta
hallinnosta Khersonesoksessa. Päästyään näidenkin käsistä hän vihdoin
kansan valitsemana oli nimitetty atenalaisten sotapäälliköksi.
105. Ja ensiksikin, vielä kaupungissa ollessaan, lähettivät
sotapäälliköt Spartaan Feidippides kuuluttajan, erään atenalaisen
miehen, joka muuten oli pikajuoksija ja hoiti tätä ammattia. Mainittu
Feidippides kohtasi, kuten hän itse kertoi ja ilmoitti atenalaisille,
Parthenion-vuoren seuduilla, Tegean yläpuolella, Panin. Pan oli muka
huutanut Feidippidestä nimeltä ja käskenyt hänen kysyä atenalaisilta,
minkä vuoksi nämä eivät ollenkaan välittäneet hänestä, vaikka hän oli
heitä kohtaan suopea ja monasti jo oli ollut heille hyödyksi sekä
vastakin aikoi olla. Atenalaiset uskoivat tämän todeksi, ja myöhemmin,
kun heidän tilansa jo oli hyvällä kannalla, he pystyttivät linnan
alapuolelle Panille pyhätön, ja tämän ilmoituksen johdosta he
vuotuisilla uhreilla ja soihtujuhlalla suostuttelevat häntä.
106. Juuri tällä matkalla siis, jolloin mainittu Feidippides
väitti Panin hänelle ilmestyneen, hän sotapäällikköjen lähettämänä
saapui toisena päivänä Atenasta lähdettyään Spartaan. Ja perille
saavuttuaan hän lausui hallitusmiehille: "Oi lakedaimonilaiset,
atenalaiset pyytävät teitä auttamaan heitä eikä sallimaan Hellaan
vanhimman kaupungin joutua barbarien orjuuteen. Sillä onhan jo
Eretria orjuutettu, ja Hellas on joutunut yhtä huomattavaa
kaupunkia köyhemmäksi." Näin hän ilmoitti heille sanottavansa, ja
lakedaimonilaiset päättivät tulla atenalaisten avuksi; mutta heidän oli
mahdoton heti paikalla tehdä se, koska eivät tahtoneet rikkoa lakia.
Oli nimittäin kuluvan kuukauden yhdeksäs päivä, ja he selittivät,
etteivät aikoneet maastaan marssia yhdeksäntenä päivänä, koska kuun
kehä ei ollut täysi.
107. Niinpä he siis odottivat täysikuuta. Mutta barbareja opasti
Marathoniin Hippias, Peisistratoksen poika, nähtyään edellisenä yönä
sellaisen näyn, että hän oli lepäävinään äitinsä vieressä. Ja tämän
unennäön nojalla hän päätti, että hän oli palajava Atenaan ja saapa
takaisin hallituksen sekä vihdoin kotonaan iäkkäänä kuoleva. Tämän hän
siis päätti unennäöstään. Mutta nyt hän johtajana ollen ensiksi laski
Eretriasta otetut sotavangit maihin styralaisten saareen, jota
nimitetään Aigleiaksi, ja sitten hän antoi laivojen laskea rantaan
Marathonin luona ja ankkuroida, jonka jälkeen hän antoi barbarein astua
ulos laivoista ja järjesti ne. Mutta tätä puuhatessaan hän alkoi
aivastaa ja yskiä tavallista ankarammin. Ja vanhanpuoleinen kun hän
oli, olivat useimmat hänen hampaistaan irrallaan. Kun hän nyt siis
rajusti yskähti, niin hän pudotti yhden hampaistaan. Se putosi
hiekkaan, ja hän näki siinä paljon vaivaa sitä etsiessään. Mutta kun
hammasta ei näkynyt, niin hän huoahtaen virkkoi vieressä seisoville:
"Tämä maa ei ole meidän, emmekä me saa pakoitetuksi sitä valtaamme,
sillä sen verran kuin minulla vielä oli siinä osaa, sen on hampaani
saanut."
108. Sillä tavoin Hippias päätti näyn toteutuneen. Mutta
kun atenalaiset olivat asetettuina järjestykseen Herakleen
temppelialueella, tulivat plataialaiset miehissä heitä auttamaan.
Plataialaiset olivat nimittäin antautuneet atenalaisille, ja
atenalaiset olivat jo heidän puolestaan nähneet paljon vaivaa. Ja he
antautuivat atenalaisille seuraavalla tavoin. Teebalaisten ahdistamina
plataialaiset ensiksi antautuivat Kleomeneelle, Anaxandrideen pojalle,
joka sattumalta oli läheisyydessä, sekä lakedaimonilaisille. Mutta nämä
eivät suostuneet siihen, vaan sanoivat heille näin: "Me asumme liian
kaukana, ja teille tulisi tämmöinen apu kylläkin laimeaksi.
Ehtisittehän te monta kertaa tulla orjuutetuiksi, ennenkuin kukaan
meistä saisi siitä vihiäkään. Mutta me neuvomme teitä antautumaan
atenalaisille, jotka asuvat lähellä teitä eivätkä ole huonoja
auttamaan." Sen neuvon lakedaimonilaiset antoivat eivätkä sitä tehneet
niin paljon hyväntahtoisuudesta plataialaisia kohtaan kuin siksi, että
tahtoivat että atenalaiset joutuisivat sotaan boiotilaisten kanssa ja
siitä saisivat vaivaa. Sen neuvon antoivat lakedaimonilaiset
plataialaisille. Jälkimäiset noudattivatkin neuvoa, ja atenalaisten
toimittaessa uhrejaan kahdelletoista jumalalle he istuutuivat
alttarille sekä antautuivat heidän turviinsa. Saatuaan siitä tiedon
teebalaiset lähtivät sotaretkelle plataialaisia vastaan, ja atenalaiset
tulivat näille avuksi. Mutta kun he olivat ryhtymäisillään taisteluun
eivät korintolaiset, jotka sattumalta olivat läsnä, sitä sallineet.
Ja kun molemmat uskoivat riidan ratkaisun näille, niin he määräsivät
maan rajat ja sovittivat riidan sillä ehdolla, että teebalaiset
jättäisivät rauhaan ne boiotilaiset, jotka eivät tahtoneet kuulua
boiotilais-liittoon. Niin tuomittuaan korintolaiset läksivät
matkoihinsa, mutta atenalaisten lähtiessä pois hyökkäsivät boiotilaiset
heidän kimppuunsa, vaan joutuivat hyökkäyksensä jälkeen taistelussa
tappiolle. Silloin atenalaiset menivät niitten rajojen yli, jotka
korintolaiset olivat säätäneet plataialaisille; niitten rajojen yli he
siis kulkivat ja tekivät itse Asopoksen teebalaisten rajaksi Plataiaa
ja Hysiaita vastaan. Sanotulla tavalla plataialaiset olivat antautuneet
atenalaisille, ja nyt he tulivat avuksi Marathoniin.
109. Atenalaisten sotapäälliköiden mielipiteet kävivät eri tahoille,
toiset kun heidän harvalukuisuuteensa nähden neuvoivat, ettei
iskettäisi yhteen meedialaisten kanssa, toiset taas, niiden joukossa
myös Miltiades, kun kehoittivat siihen. Kun mielipiteet menivät
kahtaanne ja pelkurimaisempi pääsi voitolle, oli yhdestoista
äänestysliuska atenalaisten arvalla määrätyn polemarkin annettava;
entisinä aikoina antoivat nimittäin atenalaiset saman äänestysoikeuden
polemarkille kuin sotapäälliköille. Ja polemarkkina oli siihen aikaan
afidnalainen Kallimakhos. Hänen luokseen tuli Miltiades ja lausui näin:
"Sinun vallassasi, Kallimakhos, on nyt joko saattaa Atena orjuuteen tai
vapauttamalla se ikipäiviksi jättää jälkeesi muisto semmoinen,
jommoista eivät edes Harmodios ja Aristogeiton ole jättäneet. Sillä
ovathan atenalaiset nyt joutuneet suurempaan vaaraan kuin kaikkena
olinaikanaan. Jos he alistuvat meedialaisten valtaan, on ilmeistä, mitä
he Hippiaan haltuun jääneinä tulevat kärsimään; mutta jos tämä kaupunki
säilyy, niin se saattaa tulla ensimäiseksi Hellaan kaupunkien joukossa.
Millä lailla siis tämä saattaa tapahtua, ja millä lailla näiden asiain
ratkaisu kuuluu juuri sinulle, sen minä nyt aion ilmaista. Meidän
kymmenen sotapäällikön kesken käyvät mielipiteet eri tahoille, kun
toiset kehoittavat iskemään yhteen, toiset eivät. Jos me nyt emme iske
yhteen, niin pelkään, että nousee jokin suuri eripuraisuus, joka siihen
määrään järkyttää atenalaisten mielipiteet, että he menevät
meedialaisten puolelle. Mutta jos me iskemme yhteen, jo ennenkuin
atenalaisten kesken syntyy mitään hajaannusta, saatamme jumalain avulla
yhteentörmäyksessä päästä voitolle. Kaikki tämä kohdistuu nyt sinuun ja
riippuu sinusta. Sillä jos sinä yhdyt minun mielipiteeseeni, on
isänmaasi oleva vapaa, ja kaupunkisi Hellaan kaupunkien joukossa
ensimäinen. Mutta jos valitset niiden mielipiteen, jotka neuvovat
karttamaan taistelua, on kaikkien niiden etujen vastakohta, joita olen
luetellut, sinua odottava."
110. Näin puhumalla Miltiades voitti Kallimakhoksen puolelleen. Ja kun
polemarkin ääni oli tullut lisäksi, tuli päätetyksi, että iskettäisiin
yhteen. Sitten ne sotapäälliköt, joiden mielipide oli ollut, että piti
taisteltaman, jättivät Miltiadeelle ylijohdon, aina milloin heidän
päivänsä tuli johtaa. Hän otti kyllä vastaan ylijohdon, mutta ei vielä
ryhtynyt taisteluun, ennenkuin hänen oma vuoronsa tuli.
111. Niin pian kuin Miltiadeen vuoro oli tullut, järjestäytyivät
atenalaiset seuraavalla tavoin taisteluvalmiiksi. Oikeata siipeä johti
polemarkki Kallimakhos; atenalaisilla oli nimittäin siihen aikaan
tapana, että polemarkki piti oikeata siipeä. Tämän päällikön jälkeen
seurasivat heti kaikki heimopiirit siinä järjestyksessä, mikä niillä
oli, toinen toisensa jälestä. Viimeisiksi järjestyivät plataialaiset,
jotka saivat vasemman siiven. Tästä taistelusta pitäen rukoilee
atenalainen kuuluttaja, atenalaisten toimittaessa uhreja joka neljäs
vuosi tapahtuvissa kansanjuhlissaan menestystä plataialaisillekin,
samalla kertaa kuin atenalaisille. Mutta nyt kun atenalaiset
järjestäytyivät Marathonissa, kävi näin. Kun sotajoukon rintaman pituus
tehtiin yhtä suureksi kuin meedialais-sotajoukon, tuli sen keskusta
vain muutaman rivin syvyiseksi, joten sotajoukko siltä kohtaa oli
varsin heikko, mutta kumpikin siipi oli mieslukunsa vuoksi vahva.
112. Niin pian kuin he olivat järjestyksessä ja uhri oli tullut
hyväenteinen, riensivät atenalaiset, heti valloilleen päästyään,
juoksujalkaa barbareja vastaan. Heidän välillään ei ollut vähempää kuin
kahdeksan stadionia. Nähdessään heidän pikamarssissa rientävän
vastaansa persialaiset valmistautuivat heitä kohtaamaan ja luulivat
atenalaisten olevan hulluja ja syöksyvän suoraan turmioonsa, kun
näkivät heidän harvalukuisina, vieläpä juoksujalkaa, kiiruhtavan,
vaikk'ei heillä ollut ratsuväkeä eikä jousimies-joukkoja. Niin
arvelivat barbarit. Mutta sittenkuin atenalaiset taajoissa joukoissa
olivat joutuneet käsikähmään barbarien kanssa, niin he taistelivat
mainehikkaasti. Ensimäisinä näet kaikista helleeneistä, joita me
tunnemme, he menivät juoksujalkaa vihollista vastaan, ja ensimäisinä he
kestivät meedialais-puvun ja siihen puettujen miesten näön. Sillä
siihen saakka oli yksin meedialaisten nimen kuuleminenkin herättänyt
pelkoa helleeneissä.
113. Marathonin kedolla taisteltiin kauan aikaa. Ja sotajoukon
keskustassa, mihin persialaiset itse sekä sakilaiset olivat
asetettuina, voittivat barbarit. Siinä siis barbarit voittivat ja
mursivat rintaman sekä ajoivat atenalaisia takaa sisämaahan, mutta
kummallakin siivellä voittivat atenalaiset ja plataialaiset. Ja
voitettuaan he antoivat barbarein pakosalle kääntyneen sotajoukon
paeta, mutta vetivät molemmat siipensä yhteen ja taistelivat niitä
vastaan, jotka olivat murtautuneet heidän keskustansa läpi, ja
atenalaiset voittivat. Ja he seurasivat iskien persialaisia, kunnes
saapuivat merenrantaan ja vaativat tulta sekä tarttuivat laivoihin.
114. Tässä taisteluntuoksinassa sai surmansa polemarkki Kallimakhos,
joka oli esiintynyt kunnon miehen tavoin, ja sotapäällikköjen joukosta
kuoli Stesileos, Thrasyleoksen poika. Edelleen kaatui siinä Kynegeiros,
Euforionin poika, jolta kirveellä hakattiin poikki käsi, kun hän
tarttui laivankeulan kärkeen. Ja sitäpaitsi kaatui monta muuta
tunnettua atenalaista.
115. Sillä tavoin atenalaiset saivat valtaansa seitsemän laivaa. Mutta
muut laivat barbarit työnsivät merelle ja otettuaan Eretriasta saamansa
sotavangit siitä saaresta, johon olivat jättäneet heidät, he
purjehtivat Sunionin ympäri ehtiäkseen ennen atenalaisia kaupunkiin. Ja
atenalaisten kesken nousi semmoinen syytös, että barbarit alkmaionidien
juonesta olivat saaneet sen päähänsä. Nämä olivat muka sopimuksesta
näyttäneet kilpeä persialaisille, näiden jo ollessa merellä.
116. Persialaiset siis purjehtivat Sunionin ympäri. Mutta atenalaiset
riensivät kiireesti, minkä jalat kestivät, kaupunkinsa avuksi ja
ennättivät sinne, ennenkuin barbarit saapuivat. Ja samoinkuin he olivat
lähteneet Herakleen pyhätön luota Marathonin kedolla, samoin he
saavuttuaan perille asettuivat leiriin toisen Herakleen pyhätön,
nimittäin Kynosargeessa olevan luo. Mutta päästyään laivoineen
Faleronin kohdalle, joka silloin oli atenalaisten satamana ja oltuaan
siinä ankkurissa barbarit purjehtivat takaisin Aasiaan.
117. Tässä Marathonin taistelussa kaatui barbareja noin kuusituhatta
neljäsataa miestä, atenalaisia taas satayhdeksänkymmentäkaksi. Näin
monta kaatui kummallakin puolen. Siinä sattui myös tällainen ihme.
Miehuullisesti taistellessaan käsikähmässä menetti muuan atenalainen,
Epizelos, Kufagoraan poika, silmänsä, vaikka hänen ruumiiseensa ei
sattunut mitään iskua tai heittoa, ja pysyi sitten siitä hetkestä
elämänsä loppuun saakka sokeana. Minä kuulin hänen siitä kohtauksesta
kertoneen siihen tapaan, että hänestä tuntui kuin olisi häntä vastaan
asettunut suuri, raskasaseinen mies, jonka parta varjosti koko hänen
kilpensä. Tämä haamu oli kulkenut hänen ohitsensa, mutta tappanut hänen
vierustoverinsa. Niin kuulin Epizeloksen kertoneen.
118. Mutta sittenkuin Datis, sotajoukkonsa keralla lähtiessään Aasiaan,
oli joutunut Mykonokseen, niin hän unessa näki näyn. Mikä se näky oli,
sitä ei kerrota. Mutta heti kun päivä oli valjennut, hän pani toimeen
tutkimuksen laivoissa. Ja löydettyään foinikialaisesta laivasta
kullatun Apolloninkuvan hän tiedusteli, mistä se oli ryöstetty.
Saatuaan selville, mistä pyhätöstä se oli, hän purjehti omalla
laivallaan Delokseen. Sitten hän laski jumalankuvan pyhättöön ja käski
delolaisia, jotka siihen aikaan jo olivat tulleet takaisin saareensa,
viemään kuvan teebalaisten Delioniin, joka on merenrannalla, vastapäätä
Khalkista. Sen käskyn annettuaan Datis purjehti takaisin, mutta
kuvapatsasta delolaiset eivät vieneetkään pois; vaan kahdenkymmenen
vuoden kuluttua teebalaiset itse oraakelilauseen nojalla toimittivat
sen Delioniin.
119. Laskettuaan Aasian rantaan veivät Datis ja Artafrenes ottamansa
eretrialaiset sotavangit Susaan. Ennenkuin eretrialaiset olivat
joutuneet vangiksi, oli Dareios kuningas heitä kohtaan kantanut
ankarata vihaa, syystä että eretrialaiset ensiksi olivat ryhtyneet
vihollisuuksiin. Mutta kun hän nyt näki heidät tuotuina luokseen ja
vallanalaisinaan, ei hän heille tehnyt muuta sen pahempaa, kuin että
sijoitti heidät asumaan Arderikka nimiselle tilukselleen, joka on
Kissianmaassa ja kahdensadankymmenen stadionin päässä Susasta sekä
neljänkymmenen stadionin päässä siitä kaivosta, josta saadaan
kolmenlaatuista ainetta. Siitä ammennetaan nimittäin maapihkaa, suolaa
ja öljyä seuraavalla tavalla. Ne nostetaan pumpulla, mutta sangon
sijasta pumppuun kiinnitetään säkin puolikas. Tämä työnnetään pohjaan,
ja se, mikä nostetaan ilmoille, kaadetaan säiliöön. Ja kun se siitä
kaadetaan, muuttuu se kolmella eri tavoin. Ja maapihka ja suola
hyytyvät heti. Mutta öljy, jota persialaiset kutsuvat nimellä
"radinake", on mustaa ja pahanhajuista. Sinne Dareios kuningas sijoitti
eretrialaiset, jotka aina minun aikoihini saakka ovat pitäneet tätä
maata hallussaan ja säilyttäneet muinaisen kielensä. Näin kävi
eretrialaisten.
120. Mutta täysikuun jälkeen tuli Atenaan kaksituhatta
lakedaimonilaista, joilla oli semmoinen kiire ehtiäkseen perille, että
saapuivat Attikaan kolmantena päivänä siitä, kun olivat lähteneet
Spartasta. Ja vaikka he saapuivat taistelun jälkeen, niin he kuitenkin
halusivat katsella meedialaisia. Niinpä he menivät Marathoniin heitä
katsellakseen. Sitten he kiittivät atenalaisia ja heidän tekoaan sekä
läksivät takaisin.
121. Ihmeellinen ja uskomaton on minusta se puhe, että muka
alkmaionidit ensinkään olisivat sopimuksesta näyttäneet kilpeä
persialaisille siinä tarkoituksessa, että atenalaiset joutuisivat
barbarien ja Hippiaan valtaan. Ovathan he ilmeisesti vihanneet
yksinvaltaa enemmän tai ainakin yhtä paljon kuin Hipponikoksen isä
Kallias, Fainippoksen poika. Tämä Kallias oli nimittäin ainoa
atenalainen, joka, silloin kun Peisistratos oli karkoitettu Atenasta,
uskalsi ostaa hänen tavaransa, kun niitä kaupunginpalvelija kuulutti,
ja muutenkin punoi mitä vihamielisimpiä juonia häntä vastaan.
122. Mainittu Kallias ansaitsee monessa kohden muistamista. Ensiksi
näet sen nojalla mitä edellä kerrottiin, kun hän kunnosti itseään
isänmaansa vapauttajana. Toiseksi siihen nähden, mitä hän teki
Olympiassa, missä hän, voitettuaan hevosellaan ja päästyään
nelivaljakollaan toiselle sijalle sekä sitä ennen saavutettuaan
pythialais-kilpailuissa palkinnon, kaikkien helleenien kesken tuli
kuuluisaksi uhkeitten pitojensa vuoksi. Ja vihdoin siihen nähden, miten
hän käyttäytyi kolmea tytärtänsä kohtaan. Heidän päästyään näet
naimaikään hän antoi heille mitä arvokkaimmat myötäjäiset ja noudatti
siihen määrään heidän mielihalujaan, että antoi heidät sille miehelle,
jonka kukin kaikkien atenalaisten joukosta tahtoi valita itselleen.
[Tätä lukua ei pidetä Herodotokaen kirjoittamana.]
123. Ja alkmaionidit vihasivat itsevaltiaita yhtä paljon tai ainakaan
ei vähemmän kuin Kallias. Siispä minä pidän ihmeellisenä enkä voi uskoa
sitä parjausta, että he olisivat näyttäneet kilpeä, he, joiden kaiken
aikaa täytyi itsevaltiaitten karkoittamina elää maanpaossa ja joiden
toimesta peisistratidit menettivät itsevaltiuden. Niinpä he minun
mielestäni paljoa suuremmassa määrässä kuin Harmodios ja Aristogeiton
olivat ne, jotka vapauttivat Atenan. Nämä näet tekivät, tappamalla
Hipparkhoksen, muut peisistratidit vieläkin katkerammiksi, eivätkä
viimemainitut silti lakanneet olemasta itsevaltiaita. Alkmaionidit
sitävastoin ilmeisesti vapauttivat Atenan, jos nimittäin he todella
olivat ne, jotka taivuttivat Pytian käskemään lakedaimonilaisia
vapauttamaan Atenan, kuten edellä olen osoittanut.
124. Mutta ehkä he, jostakin syystä atenalaisten kansalle suuttuneina,
kavalsivat isänmaansa? Päinvastoin, eihän ollut atenalaisten kesken
suuremmassa arvossa pidettyjä miehiä eikä keitään, joita olisi enemmän
kunnioitettu. Niinpä ei ole todennäköistä, että he olisivat semmoisessa
tarkoituksessa näyttäneet kilpeä. Nyt kuitenkin kilpi näytettiin, eikä
sitä vastaan voi väittää mitään. Vaan kuka se oli joka sitä näytti,
sitä en saata tämän enempää sanoa.
125. Alkmaionidit olivat jo vanhastaan Atenassa kuuluisat, mutta
Alkmaionin ja sitten taas Megakleen ajoista he vasta oikein tulivat
maineeseen. Ensiksi näet Alkmaion, Megakleen poika, auttoi Sardeesta
Kroisoksen luota Delfoin oraakeliin saapuneita lyydialaisia ja teki
heille alttiisti palveluksia. Nytpä Kroisos, saatuaan oraakelissa
käyneiltä lyydialaisilta tietää, että Alkmaion oli tehnyt hänelle
hyvää, noudatti hänet luokseen Sardeeseen. Ja hänen saavuttuaan sinne
Kroisos lahjoitti hänelle niin paljon kultaa, kuin hän vain saattoi
yht'aikaa päällään kantaa ulos. Katsoen tähän omituiseen lahjaan
Alkmaion varustautui seuraavasti. Hän pukeutui väljään ihotakkiin,
jättäen sen povustan pullottamaan, sitoi jalkoihinsa leveimmät
hihnakengät, mitä saattoi löytää, ja meni siihen aarreaittaan, johon he
hänet veivät. Kun hän siellä tapasi kultahiekkaläjän, sulloi hän
ensiksi pohkeittensa ympäri niin paljon kultaa kuin kenkiin mahtui,
sitten hän mätti povustansa täpötäyteen kultaa, siroitti hiuksiin
kultahiekkaa, pisti osan suuhunsa ja läksi ulos aarreaitasta, vaivoin
laahaten kenkiään ja näyttäen enemmän miltä muulta tahansa, kuin
ihmiseltä. Sillä hänen suunsa oli tukittuna, ja kaikki oli pullollaan.
Nähdessään hänet purskahti Kroisos nauruun ja antoi hänelle kaiken sen
ja lahjoitti vielä toisen mokoman lisää. Näin rikastui mainittu huone
suuresti, ja Alkmaion piti siten nelivaljakkoa ja saavutti voiton
Olympiassa.
126. Sittemmin kohotti tätä huonetta seuraavassa polvessa
Sikyonin itsevaltias Kleisthenes, niin että se tuli vielä paljoa
kuuluisammaksi helleenien kesken, kuin mitä se ennen oli ollut.
Kleistheneellä, Aristonymoksen pojalla, joka oli Myronin pojanpoika ja
Andreaan pojanpojanpoika, oli Agariste niminen tytär. Tämän hän tahtoi
antaa vaimoksi sille, jonka hän huomaisi parhaimmaksi kaikista
helleeneistä. Kun siis vietettiin Olympian kilpaleikkejä ja Kleisthenes
siinä voitti nelivaljakolla, niin hän antoi kuuluttaa, että sen
helleeneistä, joka tahtoi ruveta hänen, Kleistheneen, vävyksi, tuli
kuudenneksikymmenenneksi päiväksi tai sitä ennen saapua Sikyoniin,
koska hän, Kleisthenes, oli pitävä häät, vuoden kuluttua tästä
kuudennestakymmenennestä päivästä lukien. Tällöin tulivat helleenein
joukosta kosijoina kaikki ne, jotka pöyhkeilivät itsestään sekä
isänmaastaan. Ja heille Kleisthenes vartavasten teetti juoksuradan ja
painitantereen.
127. Italiasta tuli sybarilainen Smindyrides, Hippokrateen poika,
joka oli ylellisin mies maailmassa (siihen aikaan oli Sybaris
mahtavimmillaan), ja Damasos Siris-kaupungista, Amyriin poika, hänen,
jota sanottiin "viisaaksi". Nämä tulivat Italiasta, Ioonian lahden
rannoilta taas tuli epidamnolainen Amfimnestos, Epistrofoksen poika;
tämä tuli Ioonian lahden rannoilta. Aitoliasta tuli sen Titormoksen
veli, Males, joka ruumiinvoimiltaan voitti kaikki helleenit ja pakeni
ihmisiä Aitolianmaan viimeisiin ääriin. Peloponnesoksesta tuli Argoksen
itsevaltiaan, Feidonin, poika Leokedes, sen Feidonin, joka laittoi
peloponnesolaisille mitat ja kaikista helleeneistä esiintyi
röyhkeimmin, hän kun karkoittaen elis-maalaisten kilpatuomarit itse
järjesti Olympiassa kilpaleikit. Hänen poikansa siis tuli, ja tulivatpa
myös arkadilainen Amiantos, Lykurgoksen poika, Trapezus-kaupungista,
sekä azanialainen Lafanes, Euforionin poika, Paiopoliista, hänen, joka,
niinkuin Arkadiassa kerrotaan, oli kodissaan vastaanottanut dioskurit
ja siitä pitäen osoittanut vieraanvaraisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan,
ja elis-maalainen Onomastos, Agaioksen poika. Nämä siis tulivat itse
Peloponnesoksesta. Atenasta taas saapuivat Megakles, Alkmaionin poika,
hänen, joka oli saapunut Kroisoksen luo, ja toiseksi Hippokleides,
Teisandroksen poika, joka rikkaudessa ja kauneudessa voitti kaikki
atenalaiset. Eretriasta, joka siihen aikaan kukoisti, tuli Lysanias;
hän oli ainoa, joka tuli Euboiasta. Tessaliasta taas tuli muuan
krannonilainen skopadi, Diaktorides, ja molossien maasta Alkon.
128. Näin monta oli kosijoita. Heidän saavuttuaan määräpäiväksi
Kleisthenes ensiksikin tiedusteli heidän kotimaataan ja kunkin
sukuperää ja sitten hän piti heitä vuoden ajan luonaan, jolla aikaa hän
koetteli heidän miehuuttaan, luonnettaan, kasvatustaan ja käytöstään,
seurustellen sekä yksityisesti kunkin kanssa että kaikkien kanssa
yhdessä, ja vieden voimistelulaitoksiin kaikki ne, jotka olivat
nuorempia; mutta enimmin hän koetteli heitä pidoissa. Sillä koko sen
ajan, jolloin hän piti heitä luonaan, hän teki niin, ja samalla hän
kestitsi heitä mitä suurenmoisimmin. Ja kosijoista häntä nähtävästi
enimmin miellyttivät Atenasta saapuneet, ja näistä hän antoi etusijan
Hippokleideelle, Teisandroksen pojalle, niin hyvin hänen miehuutensa
takia kuin senvuoksi, että hän esivanhempiensa kautta oli sukua
Korintosta hallitseville kypselideille.
129. Ja kun oli tullut se päivä, joka oli määrätty häitä varten ja
jolloin Kleistheneen itsensä tuli ilmaista, kenenkä hän kaikkien
joukosta valitsi, uhrasi hän sata härkää ja kestitsi kosijoita itseään
ynnä kaikkia sikyonilaisia. Ja aterialta päästyään kosijat kilpailivat
keskenään soitossa ja kertomistaidossa. Juominkien jatkuessa
Hippokleides, joka oli joukossa ylimmäisenä, käski huilunsoittajaa
soittamaan tanssisäveltä, ja kun huilunsoittaja totteli, niin hän alkoi
tanssia. Ja kaiketi hänen tanssinsa miellytti häntä itseään, mutta sen
nähdessään Kleisthenes katseli karsaasti koko menoa. Hetkeksi
herettyään Hippokleides käski tuoda sisään pöydän, ja kun pöytä oli
tuotu, alkoi hän ensiksi, sillä seisten, esittää lakonilaisia
tanssivuoroja, sitten muita, nimittäin attikalaisia, ja kolmanneksi hän
asettui päälaelleen pöytää vasten ja sätkytteli säärillään ilmassa. Jo
silloin kun Hippokleides tanssi ensimäistä ja toista kertaa, luopui
Kleisthenes hänen tanssinsa ja julkeutensa vuoksi inholla siitä
ajatuksesta, että Hippokleideestä tulisi hänen vävynsä. Mutta hän
pidätti kuitenkin itseään, koska ei tahtonut purkaa suuttumustaan tätä
vastaan. Mutta nähdessään hänen sääriään sätkyttävän, hän voimatta enää
hillitä itseään lausui: "Oi Teisandroksen poika, nyt olet kuin oletkin
tanssinut hääsi myttyyn." Mutta siihen Hippokleides sanoa tokaisi:
"Siitä välittää vähät Hippokleides!"
130. Siitä on tämä sananparsi saanut alkunsa. Mutta Kleisthenes vaati
äänettömyyttä ja lausui kaikkien kuultavaksi näin: "Miehet, tyttäreni
kosijat, minä sekä kiitän teitä kaikkia että soisin voivani teille
kaikille osoittaa suosiotani, jos se olisi mahdollista, enkä
valitsemalla joukostanne yhden tahtoisi hyljätä muita. Mutta koska
minulla on vain yksi tytär annettavana enkä siis voi tehdä teille
kaikille mieliksi, niin minä annan niille teistä, joilta tämä
avioliitto menee hukkaan, kullekin lahjaksi hopeatalentin siitä
kunniasta, että olette tahtoneet naida minun huoneestani ja
matkustaneet tänne kotoanne; mutta Alkmaionille. Megakleen pojalle,
minä kihlaan tyttäreni Agaristen atenalaisten lakien mukaan." Kun
Megakles sanoi suostuvansa kihlaukseen, niin Kleisthenes piti häät.
131. Semmoisen päätöksen saivat kosijat, ja siten alkmaionidit
joutuivat huutoon kautta Hellaan. Siitä avioliitosta syntyi se
Kleisthenes, joka sääsi atenalaisille heimopiirit sekä kansanvallan ja
joka oli saanut nimensä sikyonilaisen äidinisänsä mukaan. Hän ynnä
Hippokrates olivat Megakleen poikia, Hippokrateen lapsia olivat toinen
Megakles sekä toinen Agariste, joka oli saanut nimensä Kleistheneen
tyttären Agaristen mukaan. Hän joutui naimisiin Xanthippoksen,
Arifronin pojan kanssa, ja raskaana ollessaan hän näki semmoisen unen,
että hän oli synnyttävinään leijonan; ja muutamien päivien perästä hän
synnytti Xanthippokselle Perikleen.
132. Marathonin tappelun jälkeen Miltiades, joka jo ennenkin oli
nauttinut suurta arvoa atenalaisten kesken, varsinkin kohosi kunniassa.
Hän pyysi nyt atenalaisilta seitsemänkymmentä laivaa, sotajoukon ja
rahaa, ilmoittamatta heille, mitä maata vastaan hän aikoi lähteä
sotaretkelle, vaan sanoen ainoastaan, että he tulisivat rikastumaan,
jos häntä seuraisivat. Hän oli näet vievä heidät semmoiseen maahan,
mistä he helposti voisivat saada suunnattomasti kultaa. Näin sanoen hän
pyysi laivoja. Ja sen toivon kiihoittamina atenalaiset antoivatkin
laivat.
133. Saatuaan sotajoukon hän purjehti Parosta vastaan siitä syystä
muka, että parolaiset ensiksi olivat alottaneet loukkaukset lähtiessään
kolmisouduillaan Marathoniin yhdessä persialaisten kanssa. Se oli
kuitenkin vain näennäinen syy, sillä hän kantoi kaunaa parolaisia
kohtaan Lysagoraan, Teisiaan pojan vuoksi, joka syntyperältään oli
parolainen ja oli panetellut häntä persialaisen Hydarneen edessä.
Saavuttuaan määräpaikkaansa Miltiades tunki parolaiset muurin sisälle,
piiritti heitä ja lähetti kuuluttajan vaatimaan sata talenttia, uhaten
että, jolleivät antaisi, hän ei tulisi viemään sotajoukkoa pois,
ennenkuin oli valloittanut heidän kaupunkinsa. Mutta parolaiset eivät
ajatelleetkaan antaa mitään rahaa Miltiadeelle, vaan miettivät vain,
millä keinoin voisivat suojella kaupunkiaan; ja muiden keksintöjen
muassa he myös laittoivat niin, että se osa muuria, mistä kulloinkin
saattoi parhaiten hyökätä, yön tullen kohosi kahta vertaa korkeammaksi
entisestään.
134. Niin pitkälle kertomustani pitävät kaikki helleenit yhtä, mutta
tästä alkaen kertovat parolaiset tapahtuneen seuraavalla tavalla.
Miltiadeen ollessa neuvotonna tuli hänen puheilleen muuan sotavangiksi
joutunut nainen, joka syntyperältään oli parolainen ja nimeltään Timo
ja jonka sanotaan olleen Manalan jumalten alipapittaren. Tämä oli muka
tullut Miltiadeen eteen ja ilmoittanut, että jos hän piti Paroksen
valloitusta tärkeänä, tuli hänen tehdä, mitä nainen neuvoi. Senjälkeen
papitar antoi neuvonsa ja Miltiades meni kaupungin edessä olevalle
kummulle. Sitten hän hyppäsi Demeter Thesmoforoksen pyhätön aitauksen
yli, kun ei voinut avata ovia, ja sen tehtyään hän meni temppelisalia
kohti ties mitä siellä sisällä tehdäkseen joko sitten koskettaakseen
jotakin niistä esineistä, joita ei saa koskettaa tai tehdäkseen jotakin
muuta. Ja jo oli hän päässyt ovelle saakka, kun yht'äkkiä hänet valtasi
kauhu, ja hän riensi takaisin samaa tietä, mutta hänen hypätessään
aidan yli meni häneltä reisiluu sijoiltaan; toiset taas kertovat hänen
satuttaneen polvensa.
135. Tässä huonossa tilassa Miltiades nyt purjehti takaisin, viemättä
atenalaisille rahoja ja olematta hankkinut Parosta, vaan ainoastaan
piiritettyään sitä kuusikolmatta päivää ja hävitettyään saarta. Mutta
saatuaan tietää, että jumalain alipapitar Timo oli opastanut
Miltiadesta, lähettivät parolaiset, rangaistakseen häntä siitä,
neuvonkysyjiä Delfoihin, niin pian kuin pääsivät piirityksestä. He
lähettivät kysymään, tuliko heidän ottaa hengiltä jumalain alipapitar,
koska hän oli isänmaan vihollisille kertonut, miten kaupunki voitaisiin
valloittaa, ja oli Miltiadeelle ilmaissut semmoisia pyhiä asioita,
joita miespuolisille ei saa puhua. Mutta Pytia ei sitä sallinut, sanoen
että Timo ei ollut syypää siihen, mitä oli tapahtunut, vaan koska oli
niin määrätty, että Miltiadeen piti saada huono loppu, oli Timon haamu
näyttäytynyt Miltiadeelle, johtaakseen hänet turmioon.
136. Niin julisti Pytia parolaisille. Mutta kun Miltiades oli palannut
Paroksesta, oli hänen nimensä kaikkien huulilla, ja muiden muassa
moitti häntä varsinkin Xanthippos, Arifronin poika, joka haastoi
Miltiadeen kansan tuomittavaksi ja syytti häntä Atenan kavaltamisesta.
Miltiades ei itse ollut läsnä puolustautumassa. Hän oli näet heikkona,
reitensä kun oli alkanut mädätä. Hänen levätessään kantovuoteella
oikeuspaikassa puolustivat häntä hänen ystävänsä, muistuttamalla paljon
Marathonin taistelusta ja siitä, kuinka hän oli valloittanut Lemnoksen
ja sen tehtyään sekä pelasgeille kostettuaan jättänyt saaren
atenalaisille. Ja kansa asettui hänen puolelleen mitä tuli kuolemasta
vapauttamiseen, mutta hänen rikoksensa vuoksi he määräsivät hänelle
viidenkymmenen talentin sakot. Vaan senjälkeen Miltiades kuoli, kun
reiteen tuli vihat ja se mätäni; ja nuo viisikymmentä talenttia
suoritti hänen poikansa Kimon.
137. Lemnoksen sai Miltiades, Kimonin poika, haltuunsa seuraavalla
tavalla. Atenalaiset olivat Attikasta karkoittaneet pelasgit, joko
sitten oikeudella taikka vääryydellä. Sillä siitä minä en saata
ilmoittaa muuta kuin mitä kerrotaan, että nimittäin Hekataios,
Hegesandroksen poika, kertomuksissaan on sanonut "vääryydellä". Kun
näet atenalaiset huomasivat, että se Hymettoksen juurella oleva maa,
jonka he olivat antaneet pelasgeille asuttavaksi palkaksi näiden,
linnan ympäri kerran laittamasta muurista, -- että siis tämä maa, joka
ennen oli ollut huonoa ja aivan arvotonta, oli hyvin viljeltyä, valtasi
heidät kateus ja himo tuohon maahan; ja niin atenalaiset ajoivat heidät
pois, esittämättä sen enempää syytä siihen. Mutta niinkuin atenalaiset
itse sanovat, he oikeudella ajoivat heidät maasta. Asuessaan näet
Hymettoksen juurella pelasgit sieltä käsin tällaisella tavalla
loukkasivat atenalaisia. Viimemainittujen tyttäret kulkivat nimittäin
aina hakemassa vettä Enneakrunos-lähteestä, syystä että heillä, yhtä
vähän kuin muillakaan helleeneillä, siihen aikaan ei vielä ollut
kotiorjia. Mutta joka kerta kun neidot tulivat, niin pelasgit
röyhkeydestä ja halveksumisesta tekivät heille väkivaltaa. Eikä
siinäkään ollut kyllin, että he tekivät niin, vaan lopulta heidät
tavattiin itse teostaan, kun suunnittelivat päällekarkausta itse
kaupunkia vastaan. Ja silloin olivat atenalaiset esiintyneet siihen
määrään jalompina miehinä kuin pelasgit, että vaikka he olisivat
voineet tappaa pelasgit, kun olivat tavanneet heidät vehkeilemästä,
eivät he sitä tahtoneet, vaan käskivät heidän ainoastaan lähteä pois.
Ja siten olivat pelasgit väistyneet maasta ja ottaneet haltuunsa muiden
paikkojen muassa myös Lemnoksen. Edellisellä tapaa on Hekataios
kertonut, jälkimäisellä taas kertovat atenalaiset.
138. Mutta mainitut pelasgit, jotka silloin asuivat Lemnoksessa,
tahtoivat kostaa atenalaisille. Ja koska he hyvin tunsivat atenalaisten
juhlat, niin he hankkivat itselleen viisikymmensoutuja, virittivät
väijytyksiä atenalaisten vaimoille, jotka Brauronissa viettivät
juhlaa Artemiin kunniaksi, ryöstivät sieltä useita heistä, ja
purjehtivat tiehensä. Ja vietyään naiset Lemnokseen he pitivät heitä
jalkavaimoinaan. Mutta kun nämä vaimot saivat yhä enemmän lapsia,
opettivat he pojilleen Attikan kieltä ja atenalaisten tapoja. Nämä
pojat eivät tahtoneet seurustella pelasgilaisnaisten poikien kanssa, ja
jos joku jälkimäisistä löi jotakin heistä, riensivät kaikki avuksi ja
puolustivat toisiaan. Katsoivatpa nämä pojat olevansa toisten herroja
ja vallitsivatkin heitä. Huomattuaan sen pelasgit neuvottelivat
keskenään. Ja heidän tuumiessaan heräsi heissä pelko siitä, mitä nuo
pojat miehiksi vartuttuaan tulisivat tekemään, kun he nyt jo ryhtyivät
auttamaan toisiaan laillisten vaimojen poikia vastaan ja nyt jo
koettivat vallita näitä. Heistä näytti tällöin parhaalta tappaa
attikalaisten vaimojen pojat. He tekivätkin niin ja surmasivat vielä
lisäksi heidän äitinsä. Tämän teon johdosta sekä siitä aikaisemmasta,
jonka tekivät lemnolaisnaiset, kun tappoivat miehensä yhdessä Thoaan
kanssa, on kautta Hellaan tullut tavaksi nimittää kaikkia hirmutekoja
"lemnolaisiksi".
139. Mutta senjälkeen kuin pelasgit olivat tappaneet omat lapsensa ja
vaimonsa, ei heidän maansa kantanut hedelmää, eivätkä heidän vaimonsa
ja karjalaumansa synnyttäneet enää niinkuin ennen. Nälän ja
lapsettomuuden rasittamina he lähettivät Delfoihin avunpyytäjiä anomaan
vapautusta niistä onnettomuuksista, joihin olivat joutuneet. Ja Pytia
käski heidän antaa atenalaisille ne hyvitykset, joita atenalaiset itse
heille tuomitsisivat. Niinpä pelasgit tulivat Atenaan ja selittivät
suostuvansa antamaan hyvitystä kaikesta vääryydestä, jota olivat
tehneet. Mutta atenalaiset järjestivät prytaneionissa lepovuoteen niin
kauniisti kuin saattoivat ja asettivat esille pöydän täynnään kaikkia
hyvyyksiä sekä käskivät pelasgeja jättämään heille maansa yhtä
oivallisessa tilassa. Vaan heidät keskeyttäen virkkoivat pelasgit:
"Silloin kun laiva pohjatuulella yhdessä päivässä suorittaa matkan
teidän maastanne meidän maahamme, tahdomme jättää maamme." He näet
pitivät sen aivan mahdottomana. Sillä Attika on Lemnoksesta kaukana
etelässä.
140. Niin tapahtui siihen aikaan. Mutta hyvin monta vuotta myöhemmin,
kun Hellespontoksen ääressä sijaitseva Khersonesos oli joutunut
atenalaisten valtaan, suoritti Miltiades, Kimonin poika, asuntatuulten
vallitessa laivallaan matkan khersonesolaisesta Elaius-kaupungista
Lemnokseen ja vaati pelasgeja lähtemään saaresta pois, muistuttaen
heille tuota sanaansa, jonka pelasgit eivät luulleet milloinkaan käyvän
toteen. Niinpä hefaistialaiset tottelivatkin, mutta myrinalaiset eivät
myöntäneet Khersonesoksen olevan attikalaista aluetta, jonka vuoksi he
joutuivat piiritykseen ja lopulta antautuivat. Täten siis atenalaiset
ja Miltiades saivat haltuunsa Lemnos-saaren.