"Valtias Laodamaalta, Apollon sattuva-nuoli,
kolmijalka on tää, ylen kaunis, lahjana sulle."
Mainitun Laodamaan ollessa yksinvaltiaana karkoittivat argolaiset
kadmolaiset, ja nämä kääntyivät enkheleiläisten puoleen. Mutta
gefyralaiset, jotka jäivät paikoilleen, läksivät myöhemmin boiotilaisia
paeten Atenaan. Ja he ovat Atenaan perustaneet pyhättöjä, joissa muilla
atenalaisilla ei ole mitään osaa, vaan jotka ovat muista pyhätöistä
erilaiset, ja niinikään akhaialaisen Demeterin pyhätön salaismenoineen.
62. Olen siis kertonut Hippiaan unennäöstä ja mistä olivat peräisin
gefyralaiset, joita olivat Hipparkhoksen surmaajat. Mutta nytpä täytyy
minun tämän lisäksi vielä uudestaan ryhtyä siihen kertomukseen, jota
aloin esittää, nimittäin mitenkä atenalaiset pääsivät vapaiksi
itsevaltiaista. Hippiaan ollessa itsevaltiaana ja katkeroituneena
atenalaisia kohtaan Hipparkhoksen kuoleman vuoksi, koettivat
alkmaionidit, jotka sukuperältään olivat atenalaisia, mutta olivat
peisistratidien vainoamina lähteneet maanpakoon, yhdessä muiden
atenalaisten maanpakolaisten kanssa väkivoimalla päästä takaisin. Mutta
he kärsivät suuren tappion koettaessaan palata ja vapauttaa Atenan,
sitä ennen varustettuaan Leipsydrion nimisen paikan Paionian
tuollapuolella. Tällöin alkmaionidit, jotka tekivät kaiken voitavansa
peisistratideja vastaan, ottivat amfiktyoneilta urakalla rakentaakseen
sen Delfoin temppelin, joka nyt on olemassa, mutta jota silloin ei
vielä ollut. Mutta varakkaita ja vanhastaan arvossa pidettyjä miehiä
kun olivat, niin he rakensivat temppelin sekä muissa kohdin
kauniimmaksi kuin malli oli, että laativat sen etupuolen Paroksen
marmorista, vaikka olivat tehneet semmoisen välipuheen, että tekisivät
temppelin karstakivestä.
63. Niinkuin siis nyt atenalaiset kertovat, olivat mainitut miehet
Delfoissa oleskellessaan lahjomalla taivuttaneet Pytian, joka kerta kun
tuli spartalaisia joko yksityisasioissa tai valtion puolesta, vaatimaan
näitä vapauttamaan Atenan. Kun lakedaimonilaisille aina julistettiin
samaa, niin he lähettivät Asterin pojan Ankhimolioksen, joka
kansalaisten kesken oli arvossa pidetty mies, sotajoukkoineen
karkoittamaan peisistratidit Atenasta, huolimatta siitä, että nämä
olivat heidän hyvin läheisiä kestiystäviään; sillä he pitivät jumalan
tahtoa ihmis-suhteita korkeampana. Nämä he lähettivät laivoilla merta
myöten. Ankhimolios purjehti Faleroniin ja laski siellä sotajoukon
maihin. Mutta peisistratidit, jotka ennakolta olivat saaneet siitä
vihiä, kutsuivat Tessaliasta itselleen apua. He olivat nimittäin ennen
tehneet liiton tessalialaisten kanssa. Heidän pyynnöstään viimemainitut
yhteisestä päätöksestä lähettivät tuhat ratsumiestä ynnä kuninkaansa
Kineaan, joka oli kotoisin Kytinasta. Saatuaan nämä liittolaiset
avukseen peisistratidit keksivät tällaisen juonen. He raivasivat
faleronilaisten kentän tasaiseksi ja tekivät sen paikan hevosilla
kuljettavaksi, jonka jälkeen antoivat ratsuväkensä hyökätä leiriä
vastaan. Ja päällekarkauksellaan se tuhosi useita lakedaimonilaisia,
muiden muassa myös Ankhimolioksen, eloonjääneet taas he tunkivat
laivoihin. Siten päättyi ensimäinen Lakedaimonista tehty retki; ja
Ankhimolioksen hauta sijaitsee Attikan Alopekessä, lähellä
Kynosargeessa olevaa Herakleen pyhättöä.
64. Myöhemmin lakedaimonilaiset varustivat ja lähettivät Atenaa vastaan
suuremman sotajoukon, jonka päälliköksi nimittivät Kleomenes kuninkaan,
Anaxandrideen pojan; mutta tätä he eivät enää lähettäneet meritse, vaan
mannermaata myöten. Ja heidän hyökättyään Attikan maahan joutui ensiksi
tessalialaisten ratsuväki heidän kanssaan käsikähmään, mutta kääntyi
vähän ajan perästä pakosalle, ja heitä kaatui viidettäkymmentä miestä.
Eloonjääneet läksivät ilman muuta suoraapäätä Tessaliaa kohti. Mutta
Kleomenes saapui yhdessä niiden atenalaisten kanssa, jotka tahtoivat
olla vapaita, kaupunkiin ja alkoi piirittää pelargilaislinnaan
suljettuja vallanpitäjiä.
65. Mutta yhtäkaikki eivät lakedaimonilaiset olisi voineet karkoittaa
peisistratideja. Sillä heillä ei ollut mielessä panna toimeen
säännöllistä piiritystä, ja toiselta puolen olivat peisistratidit hyvin
varustautuneet ruoalla ja juomalla. Ensinmainitut olisivat niinmuodoin
muutamien päivien saarron jälkeen lähteneet tiehensä Spartaan. Mutta
nytpä sattui tapaus, joka toisille oli vahingollinen, mutta toisille
edullinen. Kun nimittäin koetettiin salaa toimittaa peisistratidien
lapset ulos maasta, niin ne joutuivat vangiksi. Tämä saattoi kaikki
heidän asiansa hämmennyksiin, ja sitä vastaan, että saisivat takaisin
lapset, he suostuivat atenalaisten asettamaan ehtoon, nimittäin
lähtemään pois Attikasta. Senjälkeen he läksivät pois Skamandroksen
luona olevaan Sigeioniin hallittuaan atenalaisia kolmenkymmenenkuuden
vuoden ajan, ja olivat hekin alkujaan pylolaisia ja neleidejä,
polveutuen samoista esi-isistä kuin Kodroksen ja Melanthoksen sukukin,
jotka olivat muualta tulleet ja aikaisemmin olivat heidän kuninkainaan.
Sen johdosta myös Hippokrates antoi pojalleen nimen Peisistratos,
Nestorin pojan Peisistratoksen muistoksi.
Sillä tavoin atenalaiset pääsivät vapaiksi itsevaltiaistaan. Ja nyt
tahdon ensiksi ilmoittaa, mitä kaikkea kertomista ansaitsevaa he
vapaiksi päästyään suorittivat ja kokivat, ennenkuin Joonia luopui
Dareioksesta, ja miletolainen Aristagoras saapui Atenaan.
66. Atena, joka jo ennestäänkin oli suuri, tuli silloin, itsevaltiaista
vapauduttuaan, vieläkin suuremmaksi. Siinä oli kaksi mahtavaa miestä,
alkmaionidi Kleisthenes, josta tarina tietää, että hän oli lahjonut
Pytian, ja Isagoras, Teisandroksen poika, arvossa pidettyä sukua, jonka
alkujuurta en kuitenkaan saata ilmoittaa. Hänen heimolaisensa uhraavat
kaarilaiselle Zeulle. Mainitut miehet kiistelivät keskenään vallasta,
ja kun Kleisthenes joutui tappiolle, niin hän otti kansan puolelleen.
Senjälkeen hän jakoi atenalaiset, jotka muodostivat neljä heimoa,
kymmeneen heimoon sekä poisti Ionin poikien, Geleonin, Aigikoreuksen,
Argadeen ja Hopleen nimet, keksien sijaan toisten puolijumalien nimiä,
jotka, lukuunottamatta Aiasta, ovat kotimaisia. Viimemainitun, joka oli
vieras, hän lisäsi, syystä että tämä oli naapuri ja liittolainen.
67. Sen tehdessään mainittu Kleisthenes minun luullakseni jäljitteli
äidinisäänsä Kleisthenestä, Sikyonin itsevaltiasta. Sillä jouduttuaan
sotaan argolaisia vastaan tämä Kleisthenes ensiksikin kielsi ja
lakkautti rapsodien laulukilpailut Sikyonissa; ja sen hän teki
homerolaisten runoelmien vuoksi, koska niissä yltä yleensä laulellaan
argolaisista ja Argoksesta. Ja toiseksi, koska oli ja vieläkin on
olemassa itse Sikyonin torilla Talaoksen pojalle Adrastokselle
omistettu puolijumalan-pyhättö, niin Kleisthenes halusi karkoittaa
hänet maasta pois, syystä että hän oli argolainen. Siksi hän tuli
Delfoihin ja kysyi, tuliko hänen karkoittaa Adrastos. Mutta Pytia
julisti hänelle, että Adrastos oli sikyonilaisten kuningas, mutta
Kleisthenes heidän teloittajansa. Kun nyt jumala ei tätä sallinut,
niin Kleisthenes, tultuaan kotiin, uudestaan mietti keinoa, miten
Adrastos itsestään lähtisi pois. Niin pian kuin hän luuli keksineensä
sen, lähetti hän sanan Boiotian Teebaan ilmoittaen tahtovansa tuottaa
tykönsä Astakoksen pojan Melanippoksen. Ja teebalaiset antoivat hänet.
Tuotettuaan kotiin Melanippoksen Kleisthenes määräsi hänelle
temppelialueen itse prytaneionin viereen ja pystytti hänelle pyhätön
parhaiten varustettuun paikkaan. Ja Kleisthenes tuotti maahansa
Melanippoksen -- sillä sekin täytyy kertoa --, siitä syystä että
viimemainittu muka oli Adrastoksen verivihollinen, joka oli tappanut
sekä hänen veljensä Mekisteen että vävynsä Tydeuksen. Määrättyään
hänelle temppelialueen hän otti Adrastokselta pois uhrit ja juhlat sekä
antoi ne Melanippokselle. Mutta sikyonilaisilla oli ollut tapana
suuresti kunnioittaa Adrastosta, sillä tämä maa oli Polyboksen oma,
Adrastos taas oli Polyboksen tyttärenpoika; ja kun Polybos kuoli
jättämättä jälkeensä poikaa, niin hän antoi Adrastokselle hallitukeen.
Ja sikyonilaiset kunnioittivat Adrastosta monella tavoin, muun
muassa he viettivät hänen kärsimystensä muistoa traagillisilla
kuorotansseilla, niillä kunnioittaen, ei Dionysosta, vaan Adrastosta.
Mutta Kleisthenes omisti kuorotanssit Dionysokselle, vaan kaikki muut
uhrijuhlallisuudet Melanippokselle.
68. Niin hän oli menetellyt Adrastokseen nähden. Ja doorilaisten
heimonimet taas hän muutti toisiksi, jotteivät ne olisi samat
sikyonilaisilla ja argolaisilla. Tällöin hän vasta oikein teki pilaa
sikyonilaisista. Muuttaessaan näet näitä nimiä hän johti ne siasta,
aasista ja porsaasta ja lisäsi niihin ainoastaan itse päätteet --
paitsi mitä tulee hänen omaan heimoonsa; viimemainitulle hän antoi
nimen oman hallituksensa mukaan. Näitä nimitettiin arkhelaeiksi
(kansanvaltiaiksi), toisia hyateiksi, toisia oneateiksi ja vielä toisia
khoireateiksi [sika on kreikankielellä "hys", aasi "onos" ja porsas
"khoiros"]. Näitä heimojen nimiä sikyonilaiset käyttivät niin hyvin
Kleistheneen hallitessa kuin hänen kuoltuaan vielä kuudenkymmenen
vuoden ajan. Myöhemmin he kuitenkin keskenään harkiten muuttivat ne,
nimittäen itsensä hylleeiksi, pamfyleiksi ja dymanateiksi, ja
neljänneksi he niihin lisäsivät aigialeit, jotka saivat nimensä
Adrastoksen pojan Aigialeuksen mukaan.
69. Näin siis oli sikyonilainen Kleisthenes menetellyt. Atenalainen
Kleisthenes taas, joka oli ensinmainitun tyttärenpoika ja oli nimitetty
hänen mukaansa, halveksi minun luullakseni hänkin ioonilaisia, niinkuin
edellinen doorilaisia, ja jäljitteli kaimaansa Kleisthenestä, jottei
heillä olisi samoja heimoja kuin ioonilaisilla. Sillä kun hän oli
voittanut puolellensa atenalaisten rahvaan, joka silloin oli suljettuna
pois kaikista oikeuksista, niin hän muutti heimojen nimet ja lisäsi
niiden luvun. Ja hän asetti kymmenen heimonpäämiestä neljän sijaan ja
jakoi kunkin heimon kohdalle kymmenen kuntaa. Ja voitettuaan rahvaan
puolelleen hän oli paljon voitolla vastustajistaan.
70. Mutta kun nyt Isagoras vuorostaan oli alakynnessä, niin hän ryhtyi
tällaiseen vastajuoneen. Hän kutsuu avukseen lakedaimonilaisen
Kleomeneen, joka oli hänen kestiystävänsä peisistratidien piirityksen
ajoilta; muuten Kleomenesta syytettiin siitä, että hän muka oli
suhteissa Isagoraan vaimon kanssa. Aluksi nyt siis Kleomenes lähetti
Atenaan kuuluttajan julistaen Kleistheneen ja hänen kerallaan useita
muita atenalaisia maasta karkoitetuiksi, syyttäen heitä samalla
veripattoisiksi. Tämän sanan hän lähetti Isagoraan neuvosta.
Alkmaionideja ja heidän puoluelaisiaan syytettiin nimittäin
murhateosta, mutta Isagoras itse ei ollut siihen osallinen eivätkä
myöskään hänen ystävänsä.
71. Mutta muutamia atenalaisia kutsuttiin seuraavasta syystä
veripattoisiksi. Kylon oli muuan atenalainen ja olympialainen voittaja.
Saadakseen itsevaltiuden hän esiintyi pöyhkeästi ja koetti, voitettuaan
liittoonsa ikätoverinsa, anastaa linnan. Mutta kun hän ei voinut sitä
vallata, niin hän istuutui turvananojana jumalankuvan ääreen. Vaan
laivakuntien päällysmiehet, jotka silloin hoitivat Atenaa, ajoivat
heidät pois, mutta takasivat heille hengen. Siitä huolimatta heidät
murhattiin ja heidän murhastaan syytetään alkmaionideja. Tämä tapahtui
ennen Peisistratoksen aikaa.
72. Niin pian kuin Kleomenes oli julistanut karkotetuiksi Kleistheneen
ja nuo veripattoiset, väistyi Kleisthenes itse. Mutta yhtäkaikki
Kleomenes saapui Atenaan muassaan vähäinen sotavoima, ja sinne
saavuttuaan hän karkoitti veripattoisina seitsemänsataa atenalaista
perhettä, jotka Isagoras oli hänelle ilmoittanut. Sen tehtyään
hän sitten koetti hajoittaa neuvoston ja jätti hallintovirat
kolmellesadalle Isagoraan puoluelaiselle. Mutta kun neuvosto asettui
vastarintaan eikä tahtonut totella, anastivat Kleomenes ja Isagoras
puoluelaisineen linnan. Silloin kaikki muut atenalaiset yksissä neuvoin
piirittivät heitä kahden päivän ajan. Mutta kolmantena päivänä tekivät
välirauhan ja läksivät maasta pois kaikki ne heistä, jotka olivat
lakedaimonilaisia. Niinpä kävi Kleomeneelle toteen ennustus. Sillä kun
hän oli noussut linnaan ottaakseen sen haltuunsa, meni hän jumalattaren
pyhättöön muka häntä tervehtimään. Mutta ennenkuin hän oli ovesta
astunut sisälle, virkkoi papitar, istuimeltaan nousten: "Oi
lakedaimonilainen vieras, väisty takaisin äläkä tule sisälle pyhättöön!
Sillä tänne ei ole lupa doorilaisten astua." Mutta hän lausui: "Oi
nainen, minäpä en olekaan doorilainen, vaan akhaialainen." Ja ollenkaan
noudattamatta kehoitusta hän käytti väkivaltaa, mutta tuli silloin
yhdessä lakedaimonilaisten kanssa karkoitetuksi. Vaan atenalaiset
vangitsivat muut mestattaviksi, niiden joukossa myös delfolaisen
Timesitheoksen, jonka kätten töistä ja rohkeudesta voisin hyvinkin
paljon kertoa.
73. Nämä nyt vangittiin ja saivat surmansa. Mutta atenalaiset
noudattivat sen jälkeen takaisin Kleistheneen ynnä nuo seitsemänsataa
Kleomeneen karkoittamaa perhettä; sitten he lähettivät sanansaattajia
Sardeeseen, koska tahtoivat tehdä liiton persialaisten kanssa. Sillä he
ymmärsivät, että lakedaimonilaiset ja Kleomenes olivat ärsytetyt sotaan
heitä vastaan. Sanansaattajien saavuttua Sardeeseen ja ilmoittaessa
asiansa, kysyi Sardeen käskynhaltija Artafrenes, Hystaspeen poika, mitä
väkeä he olivat ja missä he asuivat, kun tahtoivat päästä persialaisten
liittolaisiksi. Saatuaan sanansaattajilta tietää sen, hän vastasi
heille lyhyesti näin. Jos atenalaiset antavat Dareios kuninkaalle maata
ja vettä, suostuu hän rupeamaan liittoon, mutta jolleivät anna, niin
hän käski heidän mennä matkoihinsa. Silloin sanansaattajat, jotka
tahtoivat tehdä liiton, omalla vastuullaan sanoivat antavansa. Mutta
kotimaahan palattuaan he saivat tästä kärsiä suurta moitetta.
74. Mutta Kleomenes, jota hänen mielestään atenalaiset sanalla ja
teolla olivat ankarasti loukanneet, keräsi koko Peloponnesoksesta
kokoon sotajoukon, ilmoittamatta kuitenkaan, mitä varten hän sen
keräsi. Hän tahtoi nimittäin kostaa Atenan kansalle ja asettaa
Isagoraan itsevaltiaaksi; viimemainittu oli nimittäin seurannut hänen
mukanaan ulos linnasta. Ja Kleomenes hyökkäsi suurella sotajoukolla
Eleusiiseen, samalla kun boiotilaiset sopimuksen mukaan valtasivat
Attikan äärimmäiset kunnat, Oinoen ja Hysiain, ja toisella puolen
khalkidilaiset hyökkäsivät Attikan alueelle ja ryöstivät sitä. Mutta
vaikka atenalaisia ahdistettiin kahtaalta, niin he aikoivat vasta
myöhemmin kostaa boiotilaisille ja khalkidilaisille, mutta asettuivat
nyt tekemään vastarintaa Eleusiissä oleville peloponnesolaisille.
75. Mutta kun he olivat hyökkäämäisillään toisiansa vastaan, alkoivat
ensiksi korintolaiset keskenään arvella, etteivät tehneet oikein, jonka
vuoksi kääntyivät takaisin ja läksivät tiehensä. Ja sitten teki samoin
Aristonin poika Demaratos, joka hänkin oli spartalaisten kuningas ja
niinikään oli johdattanut sotajoukkoa Lakedaimonista eikä sitä ennen
ollut Kleomeneen kanssa ollut eri mieltä. Tämän eripuraisuuden johdosta
säädettiin Spartassa semmoinen laki, etteivät molemmat kuninkaat saisi
seurata mukana sotajoukon lähtiessä sotaan; sillä siihen asti olivat
molemmat seuranneet. Samalla säädettiin, että koska toinen heistä
vapautettiin päällikkyydestä, myös toinen tyndarideista jäisi kotiin.
Sitä ennen näet molemmat nämäkin olivat apulaisiksi kutsuttuina
seuranneet mukana.
76. Kun silloin muut liittolaiset Eleusiissä näkivät, että
lakedaimonilaisten kuninkaat eivät olleet yksimielisiä, ja että
korintolaiset olivat jättäneet paikkansa rintamassa, niin hekin
läksivät matkoihinsa. Tämä oli neljäs kerta, jolloin doorilaiset
saapuivat Attikaan. Kahdesti nimittäin he hyökkäsivät maahan
vihollisessa tarkoituksessa ja kahdesti he tulivat Atenan kansan
hyväksi, ensimäisen kerran, silloin kun he myös asuttivat Megaran --
tätä retkeä voitanee syystä kutsua atenalaisten kuninkaan Kodroksen
aikuiseksi --, toisen ja kolmannen kerran, silloin kun he, Spartasta
lähtien olivat saapuneet karkoittamaan maasta peisistratidit, ja
neljännen kerran, silloin kun Kleomenes, peloponnesolaisten kera,
hyökkäsi Eleusiiseen. Siten tämä oli neljäs kerta, jolloin doorilaiset
hyökkäsivät Atenan alueelle.
77. Senjälkeen kuin nyt tämä retki näin kunniattomasti oli mennyt
myttyyn, ryhtyivät atenalaiset, jotka tahtoivat kostaa, ensiksi
sotaretkeen khalkidilaisia vastaan. Mutta boiotilaiset tulivat
Euripoksen rannalle khalkidilaisten avuksi. Vaan huomattuaan sen
atenalaiset päättivät ennemmin käydä boiotilaisten kuin khalkidilaisten
kimppuun. Niinpä atenalaiset iskivät yhteen boiotilaisten kanssa ja
saivat suuren voiton; ja surmattuaan varsin monta heistä he ottivat
seitsemänsataa vangiksi. Sinä samana päivänä atenalaiset kulkivat
salmen poikki Euboiaan ja iskivät yhteen khalkidilaistenkin kanssa. Ja
voitettuaan heidätkin he jättivät neljätuhatta palstasiirtolaista
hippobotien tiluksille. Hippoboteiksi (s.o. ratsunpitäjiksi) sanottiin
varakkaita khalkidilaisia. Kaikki ne, jotka he näiden joukosta ottivat
vangiksi, he kahlehtivat ja pitivät vartioituina yhdessä vangittujen
boiotilaisten kanssa. Jonkun ajan kuluttua nämä vangitut kuitenkin
lunastivat itsensä maksamalla kukin puolestaan kaksi minaa. Mutta
heidän kahleensa, joihin he olivat olleet kytkettyinä, atenalaiset
ripustivat linnaan. Ja ne ovat säilyneet aina minun päiviini saakka ja
riippuvat siinä muurin seinässä, jonka meedialainen ylt'ympärinsä
tulella kärvensi, vastapäätä sitä temppelisalia, joka antaa
länteenpäin. Ja kymmenykset lunnaista he pyhittivät teettämällä niistä
vaskisen nelivaljakon. Se seisoo vasemmalla kädellä, heti kun käy
sisälle linnan esikartanoon. Ja siinä on tämä päällekirjoitus:
"Boiotian sekä Khalkiin kansaa kamppaelussa
poiat Atenan löi, sortelivat sotatöin,
rautaisiin polokahleisiin heilt' uhman he kytki;
kymmenyslahjana tään Pallas valjakon sai."
78. Ja nyt alkoi Atenan mahti kasvaa. Niinpä osoittautuu kaikkialla --
eikä vain jossakin kohden --, mikä arvokas asia tasavertaisuus on.
Sillä niin kauan kuin atenalaisia hallitsivat itsevaltiaat, eivät he
sota-alalla olleet ketään naapuriansa etevämpiä. Mutta päästyänsä
itsevaltiaista vapaiksi heistä tuli kaikista ensimäiset. Tämän osoittaa
se, että he ollessaan hallittuina tahallaan esiintyivät pelkureina,
valtiaan hyväksi kun toimivat; mutta vapauduttuaan kukin osoittautui
alttiiksi, koska omaksi hyväkseen toimi.
79. Näin oli asiain tila Atenassa. Mutta teebalaiset puolestaan
lähettivät tämän jälkeen sanan jumalalle, koska tahtoivat kostaa
atenalaisille. Pytia kuitenkin lausui, ettei heistä itsestään olisi
kostajiksi, vaan käski heidän esittää neuvostolle, että tulisi pyytää
apua "lähimmiltä". Kotiin tultuaan lähetit siis panivat toimeen
kansankokouksen, missä esittivät oraakelinkäskyn. Niin pian kuin
teebalaiset kuulivat heidän sanovan, että tuli pyytää apua
"lähimmiltä", virkkoivat he sen kuullessaan: "Eivätkö lähimpänä meitä
asu tanagralaiset, koroneialaiset ja thespialaiset? Ja nämähän aina
taistelevat meidän puolellamme ja auttavat meitä alttiisti sotaa
käymään. Miksi juuri heitä tarvitsisi pyytää? Eiköhän oraakeli pikemmin
tarkoittanut jotakin muuta?"
80. Heidän näin puhuessaan virkkoi joku, joka myöskin oli asian
kuullut: "Minä luulen käsittäväni, mitä oraakeli mielii meille sanoa.
Asopoksella kerrotaan olleen tyttäret Teeba ja Aigina. Koska siis nämä
ovat sisaruksia, luulen jumalan neuvoneen meitä pyytämään aiginalaisia
rupeamaan auttajiksemme." Ja koska ei mikään muu mielipide näyttänyt
sen paremmalta, niin he heti lähettivät sanan aiginalaisille ja
vetoamalla oraakelilauseeseen kutsuivat ja pyysivät heitä tulemaan
avukseen, he kun muka olivat heidän "lähimpänsä". Ja teebalaisille
avunpyytäjille aiginalaiset lupasivat lähettää heidän myötään aiakidit.
81. Mutta kun teebalaiset, luottaen aiakidien apuun, kävivät
atenalaisten kimppuun, tuottivat nämä heille ankaraa vauriota. Silloin
teebalaiset toistamiseen lähettivät aiginalaisille sanan ja antoivat
heille takaisin aiakidit, mutta pyysivät sijaan miehiä. Kun nyt
teebalaiset tekivät tämän pyynnön, alottivat suuresta varallisuudestaan
ylvästelevät aiginalaiset, muistellen vihollisuuttaan, joka heillä
vanhastaan oli atenalaisia kohtaan, näitä vastaan leppymättömän sodan.
Sillä sill'aikaa kuin atenalaiset parhaillaan ahdistelivat
boiotilaisia, purjehtivat he sotalaivoillaan Attikaan ja hävittivät
Faleronin ynnä useita muitakin rannikko-kuntia. Ja näin tehdessään he
suuresti vahingoittivat atenalaisia.
82. Aiginalaisten vanha, vielä kostamaton vihamielisyys atenalaisia
kohtaan oli saanut alkunsa seuraavasta tapauksesta. Maa ei kantanut
epidaurolaisille mitään hedelmiä. Tämän onnettomuuden tähden
epidaurolaiset siis kysyivät neuvoa Delfoin oraakelilta. Pytia käski
heidän pystyttää itselleen Damian ja Auxesian kuvapatsaat; sen jos
tekisivät, tulisi heidän käymään hyvin. Epidaurolaiset kysyivät nyt,
tuliko heidän tehdä kuvat vaskesta vai kivestä. Pytia kielsi heitä
käyttämästä kumpaakaan, vaan neuvoi tekemään ne istutetusta öljypuusta.
Epidaurolaiset pyysivät niinmuodoin, että atenalaiset antaisivat heidän
hakata maahan öljypuun, koska pitivät sikäläisiä öljypuita pyhimpinä;
kerrotaanpa niinkin, että siihen aikaan ei missään muualla maailmassa
ollutkaan öljypuita. Atenalaiset sanoivat sallivansa sen sillä ehdolla,
että epidaurolaiset joka vuosi toisivat uhreja kaupungin jumalattarelle
Athenelle sekä Erekhteukselle. Kun epidaurolaiset suostuivat tähän
ehtoon, saivat he, mitä pyysivät, ja tekivät näistä öljypuista
itselleen jumalankuvia sekä pystyttivät ne. Ja maa kantoi heille
hedelmiä, ja he täyttivät sopimuksensa atenalaisille.
83. Siihen aikaan tottelivat aiginalaiset vielä, niinkuin olivat sitä
ennenkin tehneet, epidaurolaisia, niinpä he muun muassa kulkivat
Epidaurokseen, aina kun heidän, keskinäisissä riitajutuissaan, täytyi
esiintyä joko kantajana tai vastaajana. Mutta sitten he alkoivat
rakentaa sotalaivoja ja luopuivat uhkamielin epidaurolaisista. Ja koska
aiginalaiset nyt olivat heidän vihollisiaan, niin he, meren valtijoina,
tuottivat heille vahinkoa. Niinpä he salaa ryöstivät mainitut Damian ja
Auxesian kuvat, toivat ne kotiinsa ja pystyttivät ne keskelle omaa
maataan, Oia nimiseen paikkaan, joka on noin kahdenkymmenen stadionin
päässä kaupungista. Ja pystytettyään ne tähän paikkaan he
suostuttelivat niitä uhreilla ja pilkkaavilla naiskuoroilla, jolloin
kummallekin jumaluudelle määrättiin kymmenen miestä kuoronjohtajiksi.
Kuorot eivät herjanneet ketään miespuolta, vaan ainoastaan oman maan
naisia. Samat pyhät menot olivat myös epidaurolaisilla, mutta heillä on
sitäpaitsi vielä salaisia menoja.
84. Kun nyt jumalankuvat olivat varastetut, eivät epidaurolaiset enää
täyttäneet sopimuksiaan atenalaisille. Silloin viimemainitut lähettivät
epidaurolaisille sanan ja nuhtelivat heitä. Mutta nämä osoittivat
pätevillä syillä, etteivät menetelleet väärin. Sillä koko sen ajan,
jolloin heillä oli kuvat maassaan, he näet olivat täyttäneet
sopimuksensa, mutta senjälkeen kuin ne oli heiltä riistetty, eivät he
enää olleet velvolliset tuomaan veroa, vaan käskivät heitä kiristämään
sitä niiltä, joilla kuvat oli, nimittäin aiginalaisilta. Tämän johdosta
lähettivät atenalaiset sanan Aiginaan ja vaativat pois kuvia. Vaan
aiginalaiset sanoivat, ettei heillä ollut mitään tekemistä atenalaisten
kanssa.
85. Nytpä atenalaiset kertovat, että tämän vaatimuksen jälkeen oli
kolmisoudussa kansalaisten joukosta lähtenyt muutamia valtion puolesta
lähetettyjä miehiä, jotka saapuivat Aiginaan. Siellä he koettivat
kiskoa jumalankuvat jalustoistaan irti, koska ne muka olivat heidän
omista puistaan, viedäkseen ne sitten kotiinsa. Vaan kun he eivät sillä
keinoin voineet saada kuvia valtaansa, heittivät he köysiä niiden
ympäri ja alkoivat vetää. Mutta heidän vetäessään jyrähti ukkonen, ja
ukkosen jälkeen tuli maanjäristys. Siitä joutuivat kolmisoudun miehet,
jotka vetivät, mielipuoliksi, ja siinä tilassa he tappoivat toinen
toisensa, kuten vihollisensa, kunnes kaikista vain yksi ainoa jäi
jälelle ja palasi yksinään Faleroniin.
86. Näin kertovat atenalaiset tapauksen. Aiginalaiset sitävastoin eivät
myönnä atenalaisten vain yhdellä laivalla saapuneen. Olisivathan he
huokeasti kyenneet torjumaan yhden laivan, jopa hiukan useampiakin,
vaikkakaan heillä itsellään ei olisi ollut laivoja. Vaan useilla
laivoilla atenalaiset purjehtivat heidän maatansa vastaan, ja siitä
syystä he väistyivät vihollista, antautumatta meritaisteluun. Mutta he
eivät saata tarkalleen ilmoittaa, väistyivätkö he siitä syystä, että
huomasivat olevansa heikompia merivoimaltaan, vai siksi, että tahtoivat
tehdä sen, minkä tekivätkin. Mutta koska nyt ei ketään asettunut
taisteluun atenalaisia vastaan, astuivat atenalaiset laivoista maihin
ja kääntyivät jumalankuvain puoleen. Vaan kun he eivät jaksaneet kiskoa
niitä jalustoista, kietoivat he vihdoin köysiä niitten ympäri ja
alkoivat vetää, kunnes molemmat kuvat vedettäessä tekivät samalla
tavoin. Ja tässä he kertovat semmoista, jota minä puolestani en saata
uskoa, mutta kenties joku muu. Kuvat olivat muka näet langenneet
polvilleen heidän eteensä ja jääneet siihen asentoon ainiaaksi. Niin
olivat -- aiginalaisten mukaan atenalaiset tehneet; itse taas olivat
aiginalaiset, saatuaan tietää, että atenalaiset aikoivat heitä vastaan
alottaa sotaretken, suostuttaneet argolaiset puolelleen. Niinpä kun
atenalaiset olivat astuneet maihin Aiginassa, olivat myös argolaiset
tulleet aiginalaisten avuksi, salaa kulkeneet Epidauroksesta salmen
poikki saareen, hyökänneet atenalaisten kimppuun, jotka eivät siitä
olleet saaneet mitään vihiä, ja katkaisseet heiltä paluun laivoille; ja
siinäpä samassa oli ukkonen jyrähtänyt ja maanjäristys käynyt.
87. Näin nyt kertovat argolaiset ja aiginalaiset. Ja myös atenalaiset
myöntävät, että vain yksi heistä pelastui takaisin Attikaan. Muuten
kertovat argolaiset itse tuhonneensa attikalaisen sotajoukon, jolloin
tuo yksi jäi henkiin, atenalaiset taas väittävät, että sen teki
jumaluus. He kertovat kuitenkin, ettei tämä yksikään saanut jäädä
eloon, vaan että hän sai tuhonsa seuraavalla tavalla. Atenaan päästyään
hän nimittäin ilmoitti onnettomuuden. Mutta kun siitä saivat tiedon
Aiginan-sotaan lähteneitten miesten vaimot, tarttuivat he joka puolelta
tuohon ihmiseen, pistivät häntä viittojensa solkineuloilla ja kyselivät
kukin järjestänsä, missä hänen miehensä oli.
88. Sillä lailla oli hän tuhoutunut. Mutta atenalaisten mielestä oli
naisten teko vielä kamalampi kuin itse onnettomuus. Vaan koska eivät
voineet millään muulla tavoin naisia rangaista, muuttivat he heidän
pukunsa ioonilaiseksi. Siihen asti olivat näet atenalaisten naiset
käyttäneet doorilaista pukua, joka on vallan korintolaisen näköinen.
Sen he siis vaihtoivat pellavamekkoon, jottei heidän tarvitsisi käyttää
solkia. Tosiasiassa kuitenkaan tämä puku alkujaan ei ole ioonilainen,
vaan kaarilainen, koskapa naisten koko vanha puku juuri oli sama kuin
se, jota nyt kutsumme doorilaiseksi. Mutta argolaiset ja aiginalaiset
ottivat kummatkin tämän johdosta käytäntöön semmoisen tavan, että
tekivät solkineulansa puolitoista vertaa siihenastista mittaa
pitemmiksi. Ja naiset vihkivät näiden jumalatarten pyhättöön varsinkin
solkia, mutta mitään attikalaista eivät he pyhättöön vie, ei mitään
muuta esinettä eikä saviastiaa, vaan kotimaisista astioista on heillä
siitä saakka ollut tapana siellä juoda.
89. Siitä asti nyt argolaisten ja aiginalaisten naiset riidan vuoksi
atenalaisten kanssa ovat vielä minunkin aikoihini saakka kantaneet
pitempiä solkineuloja kuin ennen. Mainitulla tavalla siis sai
atenalaisten vihollisuus aiginalaisia kohtaan alkunsa. Ja kun nyt
teebalaiset kutsuivat aiginalaisia avukseen, riensivät nämä
boiotilaisten avuksi muistellen, mitä jumalankuville oli tapahtunut.
Mutta kun aiginalaiset parhaillaan ryöstelivät Attikan rannikkoa, ja
atenalaiset juuri olivat lähdössä aiginalaisia vastaan, tuli näille
Delfoista ennuslause, että heidän tuli pysyä alallansa kolmekymmentä
vuotta aiginalaisten väärinteosta lukien, mutta ensimäisenäneljättä
vuotena säätää Aiakokselle pyhitetty alue. Vasta sitten tuli heidän
alottaa sota aiginalaisia vastaan ja silloin oli heidän aikeensa
menestyvä. Mutta jos he heti paikalla ryhtyisivät sotaan, tulisivat he
sillävälin paljon kärsimään ja paljon myös toimittamaan; lopuksi he
kuitenkin tulisivat kukistamaan aiginalaiset. Niin pian kun atenalaiset
olivat tämän viestin kuulleet, sääsivät he Aiakokselle sen
temppelialueen, joka nykyjään sijaitsee torilla. Mutta vaikka
kuulivatkin, että heidän tuli pysyä alallansa kolmekymmentä vuotta,
eivät he kestäneet odotusta, koska aiginalaisten puolelta olivat
kärsineet sietämätöntä kohtelua.
90. Mutta heidän valmistautuessaan kostamaan nousi heille este
lakedaimonilaisten puolelta. Saatuaan näet tietää sekä alkmaionidien
vehkeet Pytiaan nähden että Pytian menettelyn heitä itseään ja
peisistratideja vastaan pahastuivat lakedaimonilaiset kaksin verroin,
syystä että ensiksikin olivat karkoittaneet miehiä, jotka olivat heidän
kestiystäviään, näiden maasta, ja toiseksi, että ilmeisesti ei
osoitettu mitään kiitollisuutta atenalaisten puolelta, vaikka olivatkin
näin tehneet. Tämän lisäksi heitä vielä kiihoittivat oraakelilauseet,
jotka kertoivat, että he tulisivat atenalaisten puolelta kokemaan
paljon sietämätöntä. Niistä ei heillä aiemmin ollut mitään vihiä, mutta
nyt he saivat tietää ne Kleomeneelta, kun hän oli Spartaan kotiutunut.
Kleomenes oli näet Atenan linnasta saanut käsiinsä oraakelilauseet,
jotka ennen olivat olleet peisistratidien hallussa. Mutta joutuessaan
karkotetuiksi nämä jättivät ne pyhättöön, josta ne Kleomenes korjasi.
91. Kun silloin lakedaimonilaiset olivat saaneet käsiinsä
oraakelilauseet ja näkivät, kuinka atenalaisten mahti kasvoi ja kuinka
nämä eivät suinkaan olleet taipuvaisia heitä tottelemaan, niin he
ymmärsivät, että jos Attikan väestö tulisi vapaaksi, tulisi se heidän
kanssaan tasaväkiseksi, mutta jos se jäisi itsevaltiuden alaiseksi,
olisi se voimaton ja valmis tottelemaan. Kaikkia näitä asianhaaroja
silmällä pitäen he noudattivat luokseen Hippiaan, Peisistratoksen
pojan, Hellespontoksen rannalla sijaitsevasta Sigeionista. Ja kun
Hippias spartalaisten kutsusta oli tullut, ja nämä olivat noudattaneet
myös muiden liittolaisten luota sanansaattajia, lausuivat spartalaiset
heille näin: "Miehet, liittolaiset, me myönnämme, ettemme ole oikein
menetelleet. Kierojen ennuslauseitten yllyttäminä olemme isänmaastaan
karkoittaneet miehiä, jotka olivat mitä läheisimpiä kestiystäviämme ja
olivat ottaneet saattaakseen Atenan valtamme alle, ja sen tehtyämme
olemme kiittämättömälle rahvaalle uskoneet kaupungin. Mutta sittenkuin
se, meidän avullamme vapaaksi päästyään, oli kohonnut, alkoi se
röyhkeästi kohdella meitä ja kuningastamme sekä karkoitti meidät. Ja
nyt se pöyhkeydessään paisumistaan paisuu. Sitä ovatkin jo kovin
saaneet kokea heidän naapurinsa boiotilaiset ja khalkidilaiset, ja pian
kai moni muukin on huomaava hairahtaneensa. Ja koska me noin
tehdessämme erehdyimme, niin tahdomme nyt yhdessä teidän kanssanne
käydä sinne ja koettaa kostaa heille. Juuri siitä syystä näet olemme
noudattaneet luoksemme Hippiaan ja teidät kaupungeista, jotta yksissä
tuumin ja yhteisellä retkellä toisimme hänet Atenaan ja antaisimme
hänelle takaisin, mitä me juuri olemme häneltä riistäneet."
92. Näin he puhuivat, mutta liittolaisten enemmistö ei hyväksynyt
ehdoituksia. Vaan kun muut nyt pysyivät ääneti, puhui korintolainen
Sokles näin: "Totta tosiaan, silloin taivas joutuu maan alle, ja maa
tulee häilymään taivaan yläpuolella, ihmiset saavat asuinsijansa mereen
ja kalat ihmisten entiset asuinpaikat, kun te, oi lakedaimonilaiset,
kumoatte tasavaltoja ja valmistaudutte kaupunkeihin palauttamaan
itsevaltiuden, jota väärempää tai verisempää ei ihmiskunnassa ole
toista. Sillä jos nyt teistä näyttää edulliselta, että kaupungit ovat
itsevaltiaitten hallussa, niin asettakaa itse ensin itsellenne
itsevaltias ja koettakaa vasta sitten asettaa niitä muille. Mutta nyt,
vaikka itse ette ole itsevaltiaita kokeneet, ja mitä ankarimmin
valvotte, ettei semmoista Spartaan tulisi, käyttäydytte nurjasti
liittolaisia kohtaan. Jos sitä olisitte kokeneet, niinkuin me, olisi
teillä siitä esitettävänä parempia mielipiteitä kuin nyt."
Korintolaisilla oli näet tämmöinen valtiomuoto. Siellä oli
harvainvalta, ja kaupunkia hallitsivat bakkhiadit, jotka naittoivat
tyttärensä ja ottivat vaimonsa vain omasta keskuudestaan. Nytpä syntyi
Amfionille, joka oli näitä miehiä, ontuva tytär. Tämän nimi oli Labda.
Koska ei kukaan bakkhiadi tahtonut häntä naida, sai hänet Eetion,
Ekhekrateen poika, joka oli kotoisin Petran kunnasta, mutta esi-isiensä
kautta lapithi ja Kaineuksen jälkeläinen. Vaan hänelle ei tästä,
enempää kuin muustakaan vaimosta, syntynyt lapsia. Hän matkusti siis
Delfoihin tiedustelemaan, saisiko hän jälkeläisiä. Ja hänen astuessaan
pyhättöön puhuttelee häntä oitis Pytia näillä sanoin:
"Ei sua, arvoisa Eetion, pidä arvossa kenkään.
Labda on kantava; kohdustaan kivi vyöryvä kirpoo
murskaten hallitsijat, tilin käyden kanssa Korinton."
Tämä Eetionin saama oraakelilause tuli jollain tavoin bakkhiadien
tietoon, jotka eivät olleet ymmärtäneet aiemmin tullutta, Korintosta
koskevaa ennuslausetta, joka tarkoitti samaa kuin Eetionin saama ja
kuului näin:
"Kallion kotka on kantava, synnyttäin jalopeuran
ankaran, raateliaan, monen polvet hervaisevaisen.
Huomatkaa tämä, kansa Korinton, kaikk' asuvaiset
Peirenen suloreunan ja kaupungin monikunnaan."
Tämä aikaisemmin bakkhiadeille annettu ennuslause oli jäänyt
selittämättömäksi. Mutta kun he nyt kuulivat Eetionille annetun
ennuslauseen, niin he heti käsittivät, että edellinenkin piti yhtä
Eetionin lauseen kanssa. Tämän käsitettyään he pysyivät alallaan, koska
tahtoivat tuhota sen lapsen, joka Eetionille oli syntyvä. Ja heti kun
vaimo oli synnyttänyt, lähettivät he joukostaan kymmenen miestä siihen
kuntaan, missä Eetion asui, surmaamaan lapsukaisen. Saavuttuaan Petraan
ja tultuaan Eetionin taloon he pyysivät lasta. Ja Labda, joka ei
ensinkään tiennyt, minkä vuoksi he olivat saapuneet, ja luuli heidän
ystävyydestä hänen isäänsä kohtaan pyytävän lasta, toi ja ojensi tämän
eräälle heistä. Nytpä he tullessaan olivat päättäneet niin, että se
heistä, joka ensin ottaisi lapsen, murskaisi sen maata vasten. Mutta
kun siis Labda toi lapsen esille ja antoi sen pyytäjälle, niin lapsi
jostakin jumalallisesta vaikutuksesta hymyili tälle miehelle, joka sen
otti vastaan. Tämän nähdessään ei hän raskinut lasta surmata, vaan
antoi sen säälistä toiselle, ja tämä taas kolmannelle. Sillä tavoin se
siirtyen toiselta toiselle kulki kautta kaikkien kymmenen sylin, kun ei
kukaan tahtonut sitä tuhota. He antoivat niinmuodoin lapsen takaisin
äidille ja läksivät ulos. Mutta ovella seistessään he alkoivat soimata
ja syytellä toinen toistansa ja varsinkin sitä, joka ensimäisenä oli
ottanut vastaan lapsen, koska hän ei ollut tehnyt, niinkuin oli
sovittu. Ja vihdoin he hetkisen kuluttua päättivät mennä kaikki
uudestaan sisälle yksissä neuvoin suorittaakseen surmatyön.
Mutta oli niin säädetty, että Eetionin kannasta oli versova turma
Korintokselle. Labda oli näet kuullut kaiken tämän seisoen oven takana.
Ja koska hän pelkäsi, että he alkaisivat katua ja, toistamiseen
saatuaan käsiinsä lapsen, tappaisivat sen, niin hän vei ja kätki sen
mielestään parhaimpaan piilopaikkaan, erääseen laatikkoon; hän ymmärsi
nimittäin, että jos he palaisivat ja saapuisivat etsimään, he
tutkisivat kaikkia läpikotaisin. Ja niinpä kävikin. He tulivat, mutta
kun heidän etsiessään ei mitään löytynyt, katsoivat he parhaaksi lähteä
tiehensä ja sanoa lähettäjille täyttäneensä kaikki heidän määräyksensä.
Niinpä he läksivät pois ja kertoivat sillä tavoin. Mutta Eetionin poika
kasvoi sittemmin ja koska hän laatikon avulla oli tästä vaarasta
pelastunut, annettiin hänelle sen mukaan nimeksi Kypselos [laatikko on
kreikaksi "kypsele"]. Mieheksi vartuttuaan Kypselos kysyi neuvoa
Delfoin oraakelilta ja sai sieltä kaksimielisen vastauksen, johon
luottaen hän kävi Korintoksen kimppuun ja otti sen haltuunsa. Tämä
oraakelilause kuului näin:
"Miekkonen mies, joka luokseni käy, juurt' Eetionin
Kypselos, kuulun Korinton valtias, miekkonen itse,
miekkoset lapset myös, mut lastenlapsensa eivät."
"Näin kuului oraakelilause. Mutta itsevaltiaaksi päästyään esiintyi
Kypselos tällä tavoin. Monta korintolaista hän ajoi maanpakoon, monelta
hän riisti omaisuuden ja vielä useammalta hengen. Ja hänen hallittuaan
kolmekymmentä vuotta onnellisesti päiviensä päähän saakka seurasi häntä
hallituksessa hänen poikansa Periandros. Aluksi Periandros oli
lempeämpi isäänsä, mutta siitä pitäen kun hän lähettien välityksellä
oli joutunut tekemisiin Miletoksen itsevaltiaan Thrasybuloksen kanssa,
tuli hän vielä Kypselostakin verenhimoisemmaksi. Hän lähetti näet
Thrasybuloksen luo airuen kysymään, millä tavoin hän turvallisimmin
järjestäisi hallituksen ja parhaiten kaupunkiaan hoitaisi. Thrasybulos
silloin vei Periandroksen luota tulleen sanantuojan kaupungin
ulkopuolelle ja astui viljavainioon; ja laihon läpi kulkiessaan hän
samalla uudestaan kyseli ja tutkiskeli kuuluttajalta syytä hänen
tuloonsa Korintoksesta. Ja aina milloin hän huomasi jonkun muista
ylenevän tähkäpään, niin hän liisti sen poikki; ja niin tehdessään hän
viskasi ne pois, kunnes hän tuolla tavalla oli tärvellyt kauniimman ja
rehevimmän osan laihoa. Mutta kuljettuaan vainion läpi laski hän airuen
luotaan, sanaakaan sitä ennen lausumatta. Vaan kun airut oli palannut
Korintokseen, oli Periandros halukas saamaan tietää, minkä neuvon hän
oli saanut. Airut virkkoi, ettei Thrasybulos ollut hänelle mitään
neuvonut ja lisäsi ihmettelevänsä, että Periandros oli hänet lähettänyt
semmoisen miehen tykö, joka oli mielenhäiriössä ja vahingoitti omaa
tavaraansa; ja samalla hän kertoi, mitä oli nähnyt Thrasybuloksen
tekevän."
"Mutta Periandros älysi asianlaidan ja käsitti, että Thrasybulos oli
neuvonut häntä surmaamaan muita ylemmäksi kohoavat kaupunkilaiset.
Siksi hän tekikin kaikkea mahdollista pahaa kansalaisilleen. Sillä
kaikki, jotka Kypselos oli jättänyt tappamatta ja karkoittamatta,
Periandros raivasi järjestänsä pois. Niinpä hän yhtenä päivänä riisutti
vaatteet kaikilta korintolaisten naisilta oman vaimonsa Melissan
vuoksi. Hän oli näet lähettänyt sanansaattajia siihen vainajain
ennuspyhättöön, joka sijaitsee thesprotien maassa Akheron-joen
varrella, kysymään, mihin erään vieraan hänelle uskoma tavara oli
joutunut. Mutta kun Melissa tällöin oli ilmestynyt, oli hän
kieltäytynyt osoittamasta ja ilmaisemasta, missä uskottu tavara oli
kätkettynä. Hänen oli näet vilu ja hän oli alaston. Sillä niistä
vaatekappaleista, jotka Periandros hänen myötänsä oli haudannut, ei
hänellä ollut mitään hyötyä, koska niitä ei oltu poltettu. Ja
todistuksena siitä, että hän, Melissa, puhui totta, oli se, että
Periandros oli pistänyt leivät kylmään uuniin. Kun tämä vastaus oli
tuotu Periandrokselle -- merkki oli nimittäin luotettava, koska hän oli
yhtynyt Melissaan, kun tämä jo oli kuollut --, käski hän oitis
kuuluttaa, että kaikki korintolaisten naiset kokoutuisivat Heran
temppeliin. He menivät siis sinne, mitä kauniimmin koristeltuina kuten
juhlaan ainakin. Mutta Periandros oli salaa asettanut sinne
henkivartijoita, joiden avulla hän riisutti heiltä kaikilta vaatteet,
eroituksetta vapailta ja palvelijattarilta. Sitten hän antoi viedä
kaikki vaatteet kuoppaan, missä hän, Melissaa avukseen huutaen, poltti
ne. Hänen tehtyään tämän ja toistamiseen lähetettyään sanan
ennuspaikkaan, ilmaisi Melissan haamu, mihin hän oli pannut vieraan
uskoman esineen. Semmoinen, oi lakedaimonilaiset, on itsevaltius ja
semmoisia tekoja se aikaansaa. Mutta meidät korintolaiset valtasi suuri
ihmettely jo heti silloin, kun saimme tietää teidän lähettävän
noutamaan Hippiasta, ja nyt olemme vieläkin enemmän ihmetelleet, kun
olette näin puhuneet. Ja Hellaan jumalien nimessä me vannotamme teitä,
ettette asettaisi itsevaltiaita kaupunkeihin. Mutta jollette herkeä,
vaan koetatte vastoin oikeutta tuoda takaisin Hippiasta, niin tietäkää,
että korintolaiset eivät tule tekoanne hyväksymään."
93. Näin puhui Korintoksesta saapunut lähettiläs Sokles. Mutta avukseen
huutamalla samoja jumalia, kuin hänkin, Hippias vastasi, että
korintolaiset kyllä tulisivat kaikista enimmin peisistratideja
kaipaamaan, jahka ne päivät olivat käsissä, jolloin heidän oli
joutuminen atenalaisten sorrettaviksi. Näillä sanoin Hippias vastasi,
hän kun tarkemmin kuin kukaan muu tunsi oraakelilauseet. Sillä välin
olivat muut liittolaiset pysyneet ääneti. Mutta kun he kuulivat Sokleen
puhuvan rohkeamielisesti, ratkesi kukin heistä puhumaan ja yhtyi
korintolaisen mielipiteeseen; ja he vannottivat lakedaimonilaisia,
etteivät panisi toimeen valtiollisia mullistuksia missään Hellaan
kaupungissa.
94. Siten se yritys raukesi. Hippiaan jouduttua sieltä poisajetuksi,
tarjosi makedonilaisten kuningas Amyntas hänelle Anthemus-kaupunkia ja
tessalialaiset Iolkosta. Mutta hän ei ottanut kumpaakaan näistä, vaan
vetäytyi jälleen Sigeioniin, jonka Peisistratos kahakassa oli voittanut
mytileneläisiltä ja sen vallattuaan asettanut sinne itsevaltiaaksi
äpäräpoikansa Hegesistratoksen, joka oli syntynyt argolaisesta
naisesta. Hän ei kuitenkaan saanut taistelutta pitää, mitä hän oli
Peisistratokselta saanut. Sillä pitkän aikaa sotivat Akhilleionin ja
Sigeionin kaupungeista mytileneläiset ja atenalaiset keskenään. Ensin
mainitut vaativat takaisin maata, atenalaiset taas eivät siihen
myöntyneet, vaan osoittivat pätevillä syillä, että heillä ja niillä
muilla helleeneillä, jotka yhdessä Menelaoksen kanssa olivat lähteneet
kostamaan Helenan ryöstön, oli aivan yhtä paljon oikeutta Ilionin
alueeseen, kuin konsanaan aioleilla.
95. Heidän sotiessaan sattui taisteluissa kaikenmoisia kohtauksia,
niinpä muun muassa Alkaios runoilija muutamassa ottelussa, missä
atenalaiset voittivat, pakeni ja pelastui tosin itse, mutta kadotti
aseensa, jotka atenalaiset saivat haltuunsa ja ripustivat Athenen
pyhättöön Sigeionissa. Tästä sepitti Alkaios runon, jonka hän lähetti
Mytileneen, kertoen siinä tapaturmastaan Melanippos nimiselle
ystävälleen. Mutta mytileneläiset ja atenalaiset sovitti keskenään
Periandros, Kypseloksen poika. Tämän ratkaistavaksi näet he olivat
uskoneet asiansa. Ja hän sovitti heidät niin, että kumpienkin piti
saada pitää, mitä heillä oli.
96. Siten joutui Sigeion atenalaisten valtaan. Mutta saavuttuaan
Lakedaimonista Aasiaan Hippias pani liikkeelle kaikkensa parjatakseen
atenalaisia Artafreneen edessä ja teki, mitä voi, jotta Atena joutuisi
hänen oman ja Dareioksen vallan alle. Näin Hippias puuhasi. Saatuaan
siitä tiedon atenalaiset taas lähettivät sanansaattajia Sardeeseen ja
kielsivät persialaisia kuuntelemasta atenalaisia maanpakolaisia. Mutta
Artafrenes käski heidän, jos tahtoivat ehoina säilyä, jälleen ottaa
vastaan Hippiaan. Vaan atenalaisetpa eivät suostuneet moisiin
esityksiin. Ja ne hyljätessään he tiesivät asettuneensa persialaisten
ilmi vihollisiksi.
97. Juuri siihen aikaan, jolloin he näin ajattelivat ja
riitaantuivat persialaisten kanssa, saapui miletolainen Aristagoras,
lakedaimonilaisen Kleomeneen karkoittamana Spartasta Atenaan. Tämä
kaupunki näet oli mahtavampi kaikkia muita. Astuttuaan kansankokoukseen
Aristagoras puhui samaa, mitä hän oli puhunut Spartassa Aasian
rikkauksista ja persialaisten sotatavasta, ja mainitsi, kuinka
persialaiset eivät käyttäneet kilpeä eivätkä keihästä, ja kuinka helppo
oli kukistaa heidät. Näin hän kertoi ja lisäksi, että miletolaiset
olivat atenalaisten siirtolaisia, jonka vuoksi oli kohtuullista,
että nämä, ollessaan niin mahtavia, heitä suojelivat. Ja hän
lupaili jos mitä, kunnes sai heidät taivutetuiksi. Näyttääpä näet
olevan huokeampi pettää useita kuin yhtä, koska hän ei kyennyt
pettämään lakedaimonilaista Kleomenesta yksinään, mutta teki sen
kolmellekymmenelle tuhannelle atenalaiselle. Niinpä atenalaiset
taipuivat tuumaan ja päättivät äänestettyään lähettää ioonilaisten
avuksi kaksikymmentä laivaa, joiden päälliköksi he nimittivät
kaupunkilaisten kesken erittäin suurta arvoa nauttivan miehen nimeltä
Melanthios. Näistä laivoista johtui sitten onnettomuuksia sekä
helleeneille että barbareille.
98. Mutta Aristagoras purjehti edeltä ja saapui Miletokseen. Ja siellä
hän keksi tuuman, josta ioonilaisille ei ollut koituva mitään hyötyä,
-- eikä hän tässä tarkoituksessa sitä tehnyt, vaan suututtaakseen
Dareios kuningasta. Hän lähetti nimittäin miehen Fryygiaan, paionien
luo, jotka Megabazos oli tehnyt orjiksi ja vienyt pois Strymon-joen
varsilta; nyt he itsekseen asuivat eräässä paikassa Fryygiassa, missä
heillä oli oma kylänsä. Paionien luo saavuttuaan tämä mies virkkoi
näin: "Paionilaiset miehet, minut lähetti Miletoksen itsevaltias
Aristagoras esittämään teille pelastuskeinon, jos nimittäin tahdotte
totella neuvoani. Nyt on näet koko Ioonia luopunut kuninkaasta, ja
teillä on tilaisuus pelastua omaan maahanne. Mereen saakka täytyy
teidän itse pitää matkastanne huolta, mutta siitä perin me kyllä aiomme
sen tehdä." Tämän kuultuaan paionit tervehtivät ehdotusta ilolla,
ottivat myötänsä lapsensa ja vaimonsa ja läksivät karkuun meren
rannalle; muutamat heistä kuitenkin olivat peloissaan ja jäivät
paikoilleen. Meren rannalle saavuttuaan paionit kulkivat salmen poikki
Khiokseen. Ja heidän jo Khiokseen päästyään tuli lukuisa persialainen
ratsujoukko, ajaen kintereillä paioneja takaa. Kun he eivät siis näitä
saavuttaneet, niin he lähettivät Khiokseen paioneille käskyn palata
takaisin. Mutta paionit eivät suostuneet vaatimukseen, vaan Khioksesta
veivät heidät khiolaiset Lesbokseen, lesbolaiset taas toimittivat
heidät Doriskokseen, ja sieltä he jalan matkaten saapuivat Paioniaan.
99. Sillävälin saapuivat atenalaiset kahdellakymmenellä laivalla ja
tuoden matkassaan viisi eretrialaisten kolmisoutua, jotka eivät
atenalaisten vuoksi ottaneet osaa sotaretkeen, vaan miletolaisten
itsensä vuoksi. Ja siinä he maksoivat vanhan velkansa. Miletolaiset
olivat näet aikaisemmin auttaneet eretrialaisia sodassa khalkidilaisia
vastaan, silloin kun samolaiset tulivat khalkidilaisten avuksi
eretrialaisia ja miletolaisia vastaan. Sittenkuin nyt nämä olivat
saapuneet, ja muutkin liittolaiset jo olivat koolla, pani Aristagoras
toimeen sotaretken Sardeeseen. Itse hän ei kuitenkaan sotaretkelle
lähtenyt, vaan jäi Miletokseen, mutta määräsi miletolaisten päälliköksi
muita, nimittäin Kharopinos veljensä ja erään toisen, Hermofantos
nimisen kaupunkilaisen.
100. Tällä laivastolla saavuttuaan Efesokseen ioonilaiset jättivät
aluksensa Efesoksen alueella olevaan Koresokseen, mutta läksivät itse
efesolaisten opastamina lukuisalla sotavoimalla sisämaahan. He
matkasivat pitkin Kaystrios-joen vartta, astuivat sitten Tmolos-vuoren
yli ja saapuivat Sardeeseen. Ja kun ei kukaan heille tehnyt
vastarintaa, niin he valloittivat Sardeen kokonaan, lukuunottamatta
linnaa. Mutta linnaa suojeli Artafrenes itse, jolla oli melkoinen
miesvoima.
101. Mutta seuraava seikka esti heitä ryöstämästä kaupunkia, sittenkuin
olivat sen vallanneet. Sardeessa olivat useimmat rakennukset kaisloista
tehdyt, ja kaikissa niissäkin, jotka olivat tiilestä, oli kaislakatto.
Yhden näistä sytytti muuan sotamies tuleen, ja heti levisi tuli kautta
koko kaupungin, kulkien talosta taloon. Siinä nyt kaupungin palaessa
lyydialaiset ja kaikki kaupungissa olevat persialaiset joka puolelta
joutuivat saarroksiin, kun tuli levisi ylt'ympärinsä, eikä heidän ollut
mahdollista päästä kaupungista ulos. Niinpä he juoksivat kokoon torille
ja Paktolos-joelle, joka kuljettaen kultahiekkaa Tmoloksesta virtaa
torin halki ja sitten yhtyy Hermos-jokeen, joka taas laskee mereen.
Tämän Paktolos-joen varrelle ja torille kerääntyivät lyydialaiset ja
persialaiset joukottain ja olivat siellä pakoitetut puolustautumaan.
Mutta nähdessään muutamien vihollisista puolustautuvan, toisten
lukuisassa joukossa rientävän päin, säikähtyivät valloittajat ja
vetäytyivät niinsanotulle Tmolos-vuorelle; ja sieltä he yön tullen
läksivät tiehensä laivoille.
102. Ja Sardes paloi poroksi ja siinä myös kotimaisen Kybele
jumalattaren pyhättö. Tähän vedoten sytyttivät persialaiset myöhemmin
kostoksi helleenien pyhätöt tuleen. Saatuaan tapahtumasta tiedon
ne persialaiset, jotka tällä puolen Halys-jokea hallitsivat
maaherrakuntia, kokoontuivat ja riensivät lyydialaisten avuksi. Mutta
osuikin niin, että he eivät enää tavanneet ioonilaisia Sardeesta; he
siis seurasivat näiden jälkiä ja yllättivät heidät Efesoksessa.
Ioonilaiset kyllä asettuivat vastarintaan, mutta käsikähmässä he
kärsivät suuren tappion. Ja paitsi useita muita kreikkalaisten
mainioita miehiä, persialaiset surmasivat myös eretrialaisten päällikön
Eualkideen, joka oli saanut voitonseppeleitä kilpailuissa ja jota
keolainen Simonides paljon oli ylistänyt. Mutta ne heistä, jotka
pääsivät taistelusta pakoon, hajaantuivat sinne tänne kaupunkeihinsa.
103. Näin he silloin kamppailivat. Vaan sittemmin atenalaiset kokonaan
hylkäsivät ioonilaiset eivätkä enää sanoneet tulevansa näille avuksi,
kun Aristagoras lähettien kautta hartaasti heitä kutsui. Mutta vaikka
ioonilaiset olivatkin menettäneet atenalaisten liittouden,
varustautuivat he yhtäkaikki sotaan kuningasta vastaan, koska he jo
olivat niin paljon Dareiosta vihoittaneet. He purjehtivat
Hellespontokseen, panivat valtansa alle Byzantionin ynnä kaikki muut
sikäläiset kaupungit ja purjehdittuaan jälleen Hellespontoksesta
ulos he saattoivat puolellensa enimmän osan Kaariata. Niinpä
Kaunos-kaupunkikin, joka aiemmin ei tahtonut olla heidän kanssaan
liitossa, yhtyi nyt heihin.
104. Ja kaikki kyprolaiset liittyivät vapaaehtoisesti heihin, paitsi
amathusilaiset. Nämäkin luopuivat meedialaisista, ja se tapahtui näin.
Oli muuan Onesilos, salaminiläisten kuninkaan Gorgoksen nuorempi veli,
Khersiin poika, Siromoksen pojanpoika ja Euelthonin pojanpojanpoika.
Tämä mies oli jo monasti ennenkin kehoitellut Gorgosta luopumaan
kuninkaasta, mutta kun hän nyt kuuli ioonilaistenkin luopuneen, niin
hän varsin kiihoittamalla kiihoitti häntä siihen. Mutta kun Onesilos ei
saanut Gorgosta taivutetuksi, käytti hän kerran tilaisuutta, kun veli
oli poistunut Salamiin kaupungista, ja sulki puoluelaistensa avulla
hänet porttien ulkopuolelle. Kaupunkinsa menetettyään Gorgos pakeni
Meediaan, mutta Onesilos hallitsi Salamista ja kehoitti kaikkia
kyprolaisia luopumaan yhdessä hänen kanssaan. Ja muut hän saikin
taivutetuiksi, mutta Amathus-kaupungin asukkaat, jotka eivät tahtoneet
häntä totella, hän saartoi ja alkoi piirittää heitä.
105. Niinpä Onesilos piiritti Amathus-kaupunkia. Mutta niin pian kun
Dareios kuninkaalle oli ilmoitettu, että atenalaiset ja ioonilaiset
olivat vallanneet ja polttaneet Sardeen, ja että tämän kapinahankkeen
oli punonut miletolainen Aristagoras, niin kerrotaan, ettei hän aluksi
ollenkaan välittänyt ioonilaisista, hän kun hyvin tiesi, että he
luopumisestaan kyllä saisivat palkkansa. Mutta hän kysyi, keitä
atenalaiset olivat, ja saatuaan sen tietää hän pyysi jousta. Otettuaan
jousen asetti hän siihen nuolen ja lennätti sen kohti taivasta. Ja
ampuessaan ilmaan hän virkkoi: "Oi Zeus, suo minun kostaa
atenalaisille!" Sen sanottuaan hän käski yhtä palvelijoistaan, aina kun
ateria oli valmiina, kolmasti lausumaan: "Valtias, muista atenalaisia!"
106. Käskettyään tämän hän kutsutti eteensä miletolaisen Histiaioksen
ja lausui: "Olen saanut tietää, Histiaios, että sinun viransijaisesi,
jolle olet uskonut Miletoksen, on ryhtynyt vehkeilemään minua vastaan.
Hän on näet toiselta mantereelta tuottanut luokseen miehiä, yllyttänyt
ioonilaisia, jotka minä kyllä aion rangaista heidän teostaan,
seuraamaan heidän mukanaan ja sitten riistänyt minulta Sardeen. Onko
nyt tämä siis sinusta kaunista? Ja kuinka sellaista on voinut tapahtua
ilman sinun neuvonpiteitäsi? Varo vain, ettet vielä saa syyttää
itseäsi!" Siihen virkkoi Histiaios: "Kuningas, millaisen sanan
lausuitkaan! Minäkö olisin keksinyt hankkeen, josta voisi koitua
sinulle jotakin ikävää, oli se sitten suurta tai pientä? Mitä
tavoitellen ja minkä puutteessa minä sen tekisin? Minä, jolla on
tarjona kaikki, mitä sinullakin on, ja jonka sinä olet katsonut kyllin
arvokkaaksi kuulemaan kaikkia päätöksiäsi. Vaan jos viranhaltijani
todella toimittaa jotakin semmoista, kuin olet maininnut, niin tiedä,
että hän on tehnyt sen omalla uhallaan. Mutta minä en ollenkaan saata
uskoa todeksi, että miletolaiset ja minun viranhaltijani vehkeilisivät
sinun valtaasi vastaan. Vaan jos he todella tekevät jotakin semmoista,
ja sinä, oi kuningas, olet kuullut totuuden, niin katso nyt, kuinka
pahoin teit muuttaessasi minut tänne meren luota. Ioonilaiset ovat
kaiketi tehneet sen, mitä heidän kauan aikaa on tehnyt mieli, koska
minä olin joutunut pois heidän näkyvistään. Sillä jos minä olisin ollut
Iooniassa, ei olisi yksikään kaupunki liikahtanut. Anna nyt siis minun
mitä pikimmin matkustaa Iooniaan sovittamaan kaikki sikäläiset asiat
entiselleen ja saattamaan käsiisi tuo Miletoksen haltija, joka nämä
vehkeet on pannut toimeen. Ja minä vannon kautta kuninkaallisten
jumalien, että kun olen toimittanut nämä asiat mieltäsi myöten, en ole
riisuva yltäni sitä ihotakkia, joka minulla on päälläni astuessani
Ioonian maahan, ennenkuin olen tekevä suuren Sardo-saaren
veronalaiseksesi."
107. Näin puhui Histiaios petollisella mielellä. Ja Dareios suostuikin
hänen sanoihinsa ja lähetti hänet menemään, käskien häntä saapumaan
luoksensa Susaan, lupauksensa täytettyään.
108. Sillävälin kun sanoma Sardeen kohtalosta saapui kuninkaalle, ja
Dareios teki joutsellaan ylläkerrotulla tavalla sekä rupesi puheisiin
Histiaioksen kanssa, ja Histiaios Dareioksen lähettämänä matkusti
merenrannalle -- sillävälin kun kaikki tämä tapahtui, sattui seuraava
seikka. Salaminilaisen Onesiloksen piirittäessä Amathusia, ilmoitettiin
hänelle, että muuan Artybios niminen persialainen, joka laivoissaan
kuljetti suurta persialaista sotajoukkoa, oli odotettavissa Kyprokseen.
Saatuaan tästä tiedon lähetti Onesilos kuuluttajia Iooniaan kutsumaan
ioonilaisia avukseen. Ja sen pitemmältä arvelematta ioonilaiset tulivat
lukuisalla sotajoukolla. Niinpä ioonilaiset saapuivat Kyprokseen, ja
persialaiset kulkivat laivoillaan Kilikiasta saareen ja menivät sitten
jalkaisin Salamista vastaan. Foinikialaiset taas purjehtivat
laivoillaan sen niemenkärjen ympäri, jota nimitetään "Kyproksen
avaimiksi".
109. Kun tämä oli näin tapahtunut, kutsuivat Kyproksen itsevaltiaat
kokoon ioonilaisten päälliköt ja virkkoivat heille: "Ioonian miehet, me
kyprolaiset annamme teidän valita, kumpiako vastaan tahdotte hyökätä,
persialaisiako vai foinikialaisia. Sillä jos te tahdotte maalla asettua
taistelujärjestykseen mittelemään voimianne persialaisten kanssa, olisi
teidän nyt aika astua laivoista ja asettua rintamaan maalla, meidän
taas astua teidän laivoihinne otellaksemme foinikialaisten kanssa.
Mutta jos te mieluummin tahdotte taistella foinikialaisten kanssa,
täytyy teidän, kumman tahansa näistä valitsettekin, tehdä niin, että
mikäli teistä riippuu, Ioonia ja Kypros tulevat vapaiksi." Siihen
virkkoivat ioonilaiset: "Meidät lähetti ioonilaisten liittoneuvosto
matkaan vartioidaksemme merta, mutta ei luovuttaaksemme kyprolaisille
laivoja ja itse hyökätäksemme maalla persialaisia vastaan. Niinpä me
aiomme kunnostaa itseämme siinä paikassa, mihin meidät on asetettu.
Teidän taas tulee, muistaen mitä orjina ollessanne olette meedialaisten
puolelta kärsineet, esiintyä kunnon miehinä."
110. Näillä sanoin vastasivat ioonilaiset. Kun sittemmin persialaiset
tulivat salaminilaisten kentälle, järjestivät kyprolaisten kuninkaat
muut kyprolaiset muita sotamiehiä vastaan, mutta asettivat
salaminilaisten ja soloilaisten valiomiehistön persialaisia vastaan. Ja
persialaisten ylipäällikköä Artybiosta vastaan asettui vapaaehtoisesti
Onesilos.
111. Artybios ratsasti hevosella, jota oli opetettu raskasaseisen
edessä nousemaan pystyyn takajaloilleen. Nytpä oli Onesiloksella
aseenkantaja, syntyperältään kaarilainen, erittäin sotakuntoinen ja
muuten lujaluontoinen mies. Saatuaan siis tietää Artybioksen hevosesta
Onesilos virkkoi aseenkantajalleen: "Kuulen, että Artybioksen hevonen
nousee pystyyn ja etujaloillaan sekä suullaan tekee lopun jokaisesta,
jota vastaan se karkaa. Mieti nyt siis ja lausu sitten kohta, kumpaako
tahdot pitää silmällä ja iskeä, hevostako vai Artybiosta itseänsä?"
Tähän virkkoi hänen palvelijansa: "Oi kuningas, olen valmis tekemään
kumpaisenkin tai jommankumman, ja ylimalkaan, mitä sinä vain määräät.
Tahdon kuitenkin ilmaista sinulle, mikä sinun asemallesi on
edullisinta. Minun mielestäni kuninkaan ja ylipäällikön tulee käydä
kuninkaan ja ylipäällikön kimppuun. Sillä jos surmaat ylipäällikön,
koituu sinulle siitä suuri kunnia, ja toisekseen, jos hän sinut, mikä
älköön tapahtuko, on onnettomuus puolta vähempi, jos vertaisensa
kädestä kuolee. Meidän, palvelijoiden, taas tulee hyökätä muita
palvelijoita ja myös hevosta vastaan. Äläkä sinä yhtään pelkää tämän
temppuja. Sillä minä lupaan sinulle, ettei se tästä puolen enää nouse
ketään miestä vastaan."
112. Näin hän virkkoi, ja kohta joutuivat sotajoukot käsikähmään sekä
maalla että merellä. Laivoilla esiintyivät sinä päivänä ioonilaiset
erinomaisesti ja saivat voiton foinikialaisista, ja yli muiden
kunnostivat itseään etenkin samolaiset. Maalla taas ryntäsivät
sotajoukot toisiansa vastaan, iskivät yhteen ja taistelivat. Mutta
molempien ylipäälliköiden kävi näin. Kun hevosen selässä istuva
Artybios hyökkäsi Onesilosta kohti, iski Onesilos, niinkuin oli
aseenkantajansa kanssa sopinut, itse hyökkäävätä Artybiosta. Mutta
silloin kun hevonen löi etujalkansa Onesiloksen kilpeen, iski
kaarilainen sirpillään ja leikkasi hevoselta etujalat poikki.
113. Siten persialaisten ylipäällikkö Artybios sortui yhdessä hevosensa
kanssa siihen paikkaan. Mutta muiden vielä parhaillaan taistellessa
petti heidät Stesenor, joka oli Kurionin itsevaltias ja jolla oli
ympärillään melkoinen miesvoima. Näiden kurionilaisten sanotaan olevan
argolaisten siirtolaisia. Kun nyt kurionilaiset olivat pettäneet,
tekivät myös salaminilaisten sotavaunut samalla tavoin kuin
kurionilaiset. Tämän johdosta pääsivät persialaiset voitolle
kyprolaisista. Niinpä koko sotajoukko kääntyi pakosalle, ja siinä
kaatuivat useiden muiden muassa myöskin Onesilos, Khersiin poika, joka
juuri oli aikaansaanut kyprolaisten luopumisen, sekä Soloi-kaupungin
kuningas Aristokypros, Filokyproksen poika, saman Filokyproksen, jonka
luo atenalainen Solon saapui Kyprokseen ja jota hän runoelmissaan
kiitti kaikista itsevaltiaista enimmin.
114. Ja koska Onesilos oli piirittänyt Amathus-kaupungin asukkaita,
leikkasivat nämä pois hänen päänsä ja ripustivat sen kaupungin portin
yläpuolelle. Kun nyt pää siinä riippui ja jo oli tullut ontoksi,
pujahti sen sisälle mehiläisparvi, joka täytti sen vahakakuilla. Kun
amathusilaiset tämän tapauksen johdosta kysyivät neuvoa oraakelilta,
vastattiin heille, että heidän tuli ottaa alas ja haudata pää ja joka
vuosi uhrata Onesilokselle kuten puolijumalalle ainakin; jos nimittäin
niin tekisivät, olisi heidän käyvä hyvin.
115. Amathusilaiset tekivätkin sen ja tekevät niin yhä vielä minun
aikoihini saakka. Mutta kun ne ioonilaiset, jotka Kyproksessa
suoritettuaan meritaistelun saivat tietää Onesiloksen joutuneen
perikatoon ja kaikkia Kyproksen kaupunkeja piiritettävän, paitsi
Salamista, jonka salaminilaiset olivat luovuttaneet entiselle, Gorgos
nimiselle kuninkaalle, niin he heti paikalla purjehtivat matkoihinsa
Iooniaan. Ja Kyproksessa olevista kaupungeista kesti kauimman ajan
piiritystä Soloi, jonka persialaiset, kaivamalla ylt'ympäri puhki
muurien perustan, viidentenä kuukautena valloittivat.
116. Vain vuoden ajan vapaina oltuaan kyprolaiset toistamiseen
joutuivat orjuuteen. Mutta Daurises, joka oli nainut Dareioksen
tyttären, ja Hymaies sekä Otanes, jotka nekin olivat naineet Dareioksen
tyttäret, ajoivat takaa Sardesta vastaan lähteneitä ioonilaisia ja
tunkivat heidät takaisin laivoihin. Ja lyötyään heidät taistelussa he
jakoivat keskenään kaupungit ja hävittivät ne.
117. Mutta Daurises, joka oli kääntynyt Hellespontoksen rannalla
sijaitsevia kaupunkeja vastaan, valloitti Dardanoksen ja valloitti myös
Abydoksen, Perkoten, Lampsakoksen ja Paisoksen. Nämä hän valloitti,
yhden kunakin päivänä. Mutta hänen marssiessaan Paisoksesta
Parion-kaupunkia vastaan tuli viesti, että kaarilaiset olivat yhtyneet
ioonilaisiin ja luopuneet persialaisista. Hän kääntyi siis
Hellespontoksesta poispäin ja marssitti sotajoukkonsa Kaariata vastaan.
118. Mutta ennenkuin Daurises saapui, ilmoitettiin tämä jollakin tavoin
kaarilaisille. Saatuaan siitä tiedon kerääntyivät kaarilaiset
niinsanottujen "Valkoisten pylväitten" luo Marsyas-joen varrelle, joka
virraten Idrias-maasta laskee Maiandros-jokeen. Kaarilaisten
kokoonnuttua esitettiin siinä useita mielipiteitä, ja sen, joka
minusta näyttää parhaalta, lausui muuan kindyeläinen Pixodaros,
Mausoloksen poika, joka oli nainut kilikialaisten kuninkaan Syennesiin
tyttären. Tämän miehen mielipide oli, että kaarilaisten tuli kulkea
Maiandros-joen yli ja, saatuaan näin joen selkänsä taakse, sitten iskeä
yhteen, jotta kaarilaiset esiintyisivät vieläkin urhoollisempina kuin
mitä luonnostaan olivat, kun heillä ei olisi tilaisuutta paeta
takaisin, vaan olisivat pakoitetut jäämään paikoilleen. Tämä mielipide
tosin ei päässyt voitolle, vaan päinvastoin se, että Maiandros-joen
pikemmin tuli joutua persialaisten kuin heidän itsensä taakse,
tietenkin siksi, että jos persialaiset lähtisivät pakoon ja kahakassa
joutuisivat alakynteen, he eivät voisi palata, vaan sortuisivat jokeen.
119. Kun sittemmin persialaiset saapuivat ja olivat kulkeneet
Maiandroksen yli, iskivät kaarilaiset persialaisten kanssa yhteen
Marsyas-joen varsilla, taistelivat siellä ankaran taistelun ja kauan
aikaa, mutta lopulta he sortuivat ylivoiman alle. Persialaisia miehiä
kaatui noin kaksituhatta, kaarilaisia noin kymmenentuhatta. Sieltä
paenneet tungettiin Labraundaan Zeus Stratioksen temppelitarhaan, joka
on suuri ja pyhä plataanilehto. Kaarilaiset ovat, mikäli me tiedämme,
ainoat, jotka toimittavat uhreja Zeus Stratiokselle. Kun heidät siis
oli tänne tungettu, neuvottelivat he, miten pelastuisivat, ja olisiko
heidän parempi antautua persialaisille vai kokonaan lähteä Aasiasta.
120. Heidän tästä neuvotellessaan saapuivat miletolaiset ynnä näiden
liittolaiset avuksi. Tällöin kaarilaiset heittivät aikaisemmat tuumansa
ja valmistautuivat jälleen taistelemaan alusta alkaen. Ja he iskivät
hyökkäävien persialaisten kanssa yhteen, mutta taistelussa he kärsivät
vieläkin suuremman tappion kuin ennen. Ja kaikista kaatui useita, vaan
suurimman tappion kärsivät miletolaiset.
121. Mutta sittemmin kaarilaiset korjasivat tämän vamman ja rupesivat
jälleen taistelemaan. Saatuaan näet tietää, että persialaiset lähtivät
liikkeelle heidän kaupunkejansa vastaan, he asettuivat väijyksiin
Pedasokseen vievän tien varrelle. Ja kun persialaiset yön aikaan
joutuivat sille paikalle, tuhoutuivat he itse sekä heidän päällikkönsä,
Daurises, Amorges ja Sisamakes. Yhdessä heidän kanssaan kaatui myös
Myrsos, Gygeen poika. Mutta tämän väijytysjoukon päällikkönä oli muuan
mylasalainen, Herakleides, Ibanolliin poika.
122. Sillä tavoin nyt tuhoutuivat nämä persialaiset. Hymaies, joka
hänkin oli Sardesta vastaan lähteneitten ioonilaisten takaa-ajajia,
kääntyi Propontis-merelle päin ja valtasi Kios-kaupungin Mysiassa. Niin
pian kuin hän tämän vallattuaan sai tietää Dauriseen Hellespontoksesta
lähteneen Kaariata vastaan, niin hän Propontiin luota poistuen vei
sotajoukkonsa Hellespontosta vastaan ja kukisti kaikki Ilionin alueella
asuvat aiolit, samoinkuin myös gergithit, jotka ovat muinaisten
teukrolaisten jäännöstä. Mutta näitä kansoja kukistaessaan sairastui
Hymaies itse ja kuoli Troas-maakunnassa.
123. Siten hän kuoli. Mutta Sardeen käskynhaltija Artafrenes ja kolmas
sotapäällikkö, Otanes, määrättiin lähtemään Iooniaa ja sen viereistä
Aiolista vastaan. Ja Iooniassa he valtasivat Klazomenain, Aioliissa
Kymen.
124. Sillä aikaa kuin nyt kaupunkeja vallattiin, osoittautui, ettei
miletolainen Aristagoras ollut mikään rohkea mies, vaikka hän oli
nostattanut Ioonian kapinaan ja matkaansaanut suurta hämminkiä.
Nähdessään näet tämän hän mietti pakoa. Sen lisäksi hänestä myös näytti
mahdottomalta päästä voitolle Dareios kuninkaasta. Tämän johdosta hän
siis kutsui kokoon puoluelaisensa ja neuvotteli heidän kanssaan. Ja
siinä hän lausui, että olisi edullista, jos heillä olisi tarjona joku
pakopaikka siinä tapauksessa, että heidät häädettäisiin Miletoksesta;
ja hän kysyi, tuliko hänen viedä siirtokunta tästä paikasta Sardoon vai
edonien maassa sijaitsevaan Myrkinokseen, jonka ympäri Histiaios oli
alkanut rakentaa muuria, saatuaan sen lahjaksi Dareiokselta.
125. Näin kysyi Aristagoras. Silloin esitti historiansepittäjä
Hekataios, Hegesandroksen poika, sen mielipiteen, ettei hänen tulisi
lähteä kumpaankaan näistä paikoista, vaan rakentaa itselleen linnoitus
Leros-saareen ja siellä pysyä alallaan, jos hän joutuisi Miletoksesta
karkoitetuksi; sitten hän voisi sieltä käsin palata Miletokseen.
126. Tämän neuvon siis antoi Hekataios. Mutta Aristagoraan itsensä teki
enimmin mieli lähteä Myrkinokseen. Niinpä hän uskoi Miletoksen
Pythagoraan, erään arvossapidetyn kaupunkilaisen huostaan, otti itse
mukaansa jokaisen, joka halusi tulla, purjehti Traakiaan ja otti
haltuunsa sen maan, johon oli matkalle suoriutunut. Sieltä käsin
liikkeelle lähtiessään Aristagoras itse ynnä hänen sotajoukkonsa saivat
surmansa traakialaisten kautta, kun hänen piirittäessään erästä
kaupunkia traakialaiset välirauhan tehtyään tahtoivat vapaasti lähteä
kaupungista.