Otteita muutamasta Väinö Willgrenin kirjeestä sairaala-ystävälleen:
Koivumäki, P:n asemayhteiskunta, 20. p:nä elokuuta 1921.
"Äidillinen Ystäväni!
Kun tänä ihanana elokuun aamuna tartun kynään, tapahtuu se iloisin ja
tyytyväisin mielin sekä syvästi tuntien sen rakkauden ja kodikkuuden,
mikä minua ympäröi. Äitini on tehnyt kauniin ja ylevän rakkaudentyön,
josta sekä hän että hänen poikansa voivat tuntea syvää tyydytystä, kun
he nyt vihdoinkin ovat löytäneet toisensa.
Ensi hetkestä asti olen halunnut kertoa ystävilleni kokemuksistani,
mutta pari päivää on mennyt hiljaiseen ihailuun enkä minä ole
kirjoittanut mitään. Nytkin minulta puuttuu sanoja kuvatakseni kotiani
niin kuin tunnen.
Minulla on iso ja hauska huone, jossa on kaksi ikkunaa ja eri
sisäänkäytävä. Toisesta ikkunastani minulla on näköala yli peltojen
ja niittyjen, taustana metsä, ja toisesta näen pihamaan ja saunan
ja lehtipuiden välistä pilkistää punainen mökki. Asemalta kuuluu
vihellyksiä ja tulevien ja lähtevien junien kaukainen jyminä.
On ihmeellistä ajatella, että tämä pieni pala isänmaata on
sukulaisteni oma ja että minä saan tuntea näin yhteisesti heidän
kanssaan.
Matka meni kaikin puolin hyvin ja onnellisesti. Ei jälkeäkään
väsymyksestä, ja koko ajan olin loistavalla tuulella! On kummallista,
miten kaikki raihnaisuus unhottuu, kun jokin hauska asia virkistää
mieltä. Pelkäsin ensin hiukan, miten jaksaisin istua koko tuota pitkää
matkaa, mutta kun pääsin rattaille suloisen raikkaassa aamuilmassa,
olin kuin uusi ihminen, joka olisi jaksanut kestää vaikka kahta
pitemmän matkan. (Se kai olisi vienyt N—laan asti.)
Minulla oli muassani kiltti toverini, Magnus, joka samalla sai hyvin
tarpeellisen huvimatkan.
Junassa koetin kirjoittaa pari korttia, mutta tärinä esti minua
sitä tekemästä paitsi asemilla, ja usein en ennättänyt saada muuta
kuin pari kolme sanaa paperille, kun juna jo vihelsi ja lähti taas
liikkeelle. Mutta kirjoitetuiksi ne sentään tulivat.
P:n asemalla konduktööri sai käsiinsä kuuden kyynärän goljatin,
joka otti minut käsivarsilleen yhtä helposti kuin joku toinen olisi
kantanut kapalolasta. Äiti oli hevosella vastassa ja sitten me ajoimme
täyttä vauhtia uuteen kotiini. Se oli vähäpätöinen päältäpäin,
mutta hauska sisältä. Tavarani, jotka olin lähettänyt kaksi päivää
aikaisemmin, olivat jo saapuneet perille. Omaisuuteni oli melkoisesti
kasvanut, sillä kun tulin viime paikkaani, oli minulla mukanani
vain yksi matkakori ja rullatuolini; nyt sitävastoin minulla oli 11
tavarakääröä, jotka painoivat 250 kiloa.
Sitten joimme Äidin kanssa kahden tervetuliaiskahvit hyvillä mielin.
Muut eivät olleet kotona. Tytär oli nimittäin matkustanut pois ja setä
oli työssä. Äiti oli iloinen ja onnellinen ja kuljetti minua kaikissa
alakerran huoneissa. Ompelukoneen päällä näin ilokseni oman antamani
joululahjan (kirjaillun liinan)."
Kirje jatkuu kuvaamalla "sedän" kotiintuloa päivälliselle, mitenkä he
heti saattoivat keskustella kuin vanhat tuttavat, tuo ystävällinen,
kunnon mies ja Väinö. Sitten hän jatkaa:
"Illalla joimme yhdessä teetä ja keskustelimme iloisesti ja
luontevasti. Magnuskin tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän ei ole
ensinkään yhtä vapaa käytöksessään omaa isäntäväkeänsä kohtaan.
"Magnuksen tarkoitus oli matkustaa samana päivänä takaisin, mutta äiti
pakotti ystävällisesti hänet jäämään yöksi.
"Kello puoli kymmenen isäntäväkeänne sanoi meille hyvää yötä ja niin
olimme taas kahden, monivuotinen toverini ja minä. Istuimme vielä
hetken ylhäällä. Emme vaihtaneet monta sanaa, mutta meidän oli niin
hyvä olla, jos kohta tähän tunteeseen sekoittui hiukan kaihoa, kun
ajattelimme lähenevää eroamme.
"Viimeinen juna kulkee ohi ja me sammutamme valon. Toverini nukkuu pian,
mutta minä makaan ja ajattelen tämän ihmeellisen päivän elämyksiä.
Onnen-, rauhan- ja kodintunne on minut vallannut, ja minä olen
kiitollinen kohtalolle, joka on antanut minun elää tämän päivän ja
sen vaikutteet. On kuin unta, että nyt olen äitini rauhallisessa ja
viihtyisässä kodissa. En tunne enää sielullista levottomuutta, kaikki
on vain helppoa ja miellyttävää. On niin hiljaista ympärilläni, kuuluu
vain pöytäkellon hauska raksutus."
Niin tuli aamu ja Magnus matkusti takaisin runsaan aterian jälkeen.
"Saunakamari tulee varmaan tuntumaan hyvin yksinäiseltä", arvelee
Väinö. "Meitähän oli sentään kaksi suremassa 'emäntäämme', mutta kun
nyt 'isäntäkin' on muuttanut, niin kylläpä jää tyhjää."
"Ja minä tahtoisin vain näyttää ystävilleni, kuinka hyvä minulla nyt
on", jatkaa Väinö.
Hän tuumailee, keneltä hän ensiksi saanee kirjeen.
Kirje saapuu. Se on Lyydialta!
Siinä tämä lupaa tulla tervehtimään Väinöä, kun hänelle vain sopii.
Lopuksi Väinö kirjeessään sanoo otaksuvansa, että hänen uusi
"emäntänsä" piakkoin kävisi tervehtimässä Väinön sairaala-ystävää
"virallisesti" ilmoittaakseen vastaanottaneensa "potilaan", ja hän
lopettaa kiittämällä kaikesta ymmärtämyksestä, joka on tullut hänen
osakseen hänen pyrinnöissään, jotka nyt olivat joutuneet onnelliseen
päätökseen.
Ja sellaisena kuin Väinö oli kuvannut kotinsa, hänen ystävänsä näki sen
käydessään vähän sen jälkeen häntä tervehtimässä.
Hänellä oli hauska huone. Vuode oli niin asetettu, että hän saattoi
nähdä ulos molemmista ikkunoista, ja kiikkutuoli ja käytävämatot
täydensivät kodikasta vaikutusta. Itse hän loisti ilosta. Hän ei ollut
koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin nyt. Äidinrakkauden
taikasauva oli karkoittanut pois kaikki vaikeudet ja äiti ja poika,
jotka olivat olleet niin kauan toisistaan erotettuina, nauttivat
nyt toistensa läheisyydestä ja rupesivat laatimaan tulevaisuuden
suunnitelmiakin.
Joku — luulen sen olleen rouva Bergin — vertasi kerran Eeva Tarpolaa
Lemminkäisen äitiin. Niin kuin tämä kokosi poikansa jäsenet Tuonelan
joesta ja liitti ne laulaen ja rukoillen jälleen yhteen, samoin
Väinönkin äiti uskoi rakkautensa voimalla voivansa antaa pojallensa ei
ainoastaan kotia, vaan myös menetetyn terveyden.
Se oli vain harhakuva, mutta ensimmäiset yritykset saada parannusta
aikaan määrätyillä kylvyillä ja hieronnalla tuntuivat kaikkien, eikä
vähimmän Väinön itsensä, mielestä antavan niin hyviä tuloksia, että
äiti yhä vakiintui uskossaan ja jatkoi hoitoa.
Näytti todellakin siltä kuin Väinö olisi hiukan saanut takaisin
kadotettua liikuntakykyänsä, ja toiveet kohosivat korkealle. Mutta
sitten sattui takaisku ja Väinön tila huononi, niin että hänen täytyi
taas tulla sairaalaan nautittuaan vain pari kuukautta elämästä äidin
läheisyydessä, elämästä, joka oli antanut hänelle puhtaimman onnen
tunteen, mitä hän koskaan oli kokenut.
Toisella sisätautiosastolla, jossa hänen aikaisimpia ystäviään, neiti
Nylander, oli ylihoitajattarena, Väinöä nyt hoidettiin.
Hän ei kuitenkaan enää ollut "entinen Väinö, joka oli tyytyväinen
missä tahansa", kuten hän kirjeessä ystävälleen kertoo. Hänen hermonsa
olivat kuluneet ja hän joutui helposti pois tasapainosta. Häntä
häiritsi ja kiusasi makuu yhteisessä huoneessa muitten potilaitten
kanssa. Sitäpaitsi hän nyt, saatuaan kokea, mitä oikea koti on, kaipasi
vastustamattomalla voimalla kotiin ja äidin luo, joka myös puolestaan
häntä kaipasi.
Hän jätti sen tähden sairaalan aikaisemmin kuin hänen oikeastaan olisi
pitänyt ja palasi kotiin. Mutta tauti jatkoi häiriytymättä työtään.
Yhä syvemmälle se iski kyntensä Väinön runneltuun ruumiiseen, yhä
vaikeammaksi kävi hänen elämänsä.
Edellisessä luvussa mainitut synkät ajatukset, jotka äidinrakkauden
aurinko oli karkoittanut, palasivat nyt uudella voimalla.
Hänen jälkeenjättämistään papereista tapaan kohdan, jossa hän sanoo:
"Ajatus kuolemastani on kuin pakkoajatus. Se palaa yhä voimakkaampana
kerta kerralta.
"Olen koettanut taistella sitä vastaan, ja Täti on siinä ystävällisesti
minua auttanut, mutta ei mikään auta. Minun täytyy päästä pois
tietämisen tuskasta."
Hän sanoo edelleen:
"Äiti tahtoisi saada minut jaloilleni, mutta omasta mielestäni se vain
pitkittäisi kamppailuani.
"Eniten säälin äitiä, joka minun täytyy jättää niin pian sen jälkeen
kuin pääsimme yhteen."
"Tuleva elämä ei minua peloita", hän jatkaa, "sillä vapautunut sielu ei
voi enää kärsiä, kun ruumis, jossa tunnemme tuskat, on poissa."
Ja sitten hän lausuu ystävälleen toivomuksensa siitä, miten tämän pitää
kirjoittaa määrätyt kirjeet hänen kuolemansa jälkeen. "Kirjoittakaa ne
ruotsiksi ja suomentakaa ne sitten, että niistä tulisi oikein kauniit."
Ensiksikin Lyydialle.
Siinä kirjeessä oli ensin lausuttava, kuinka kiintynyt Väinö oli ollut
Lyydiaan, kuinka tämän ystävyys, silloin kuin he olivat yhdessä ja
vielä jälkeenpäinkin, oli ollut hänelle tärkeä, ja kuinka suuresti
Väinö oli häntä kaivannut. Hän toivoi Lyydialle kaikkea hyvää elämässä
ja toivoi samalla tämän joskus hiljaisella kaipauksella muistavan
"omituista ystäväänsä".
Sitten oli kirjoitettava lapsuudenystäville Honkalaan, Reino
Korhoselle, Aarnelle, viimeiselle isäntäväelle — hän katui
katkeruuttaan ystävällistä emäntää kohtaan — ja viimeksi hän sanoo
muutaman syvää tunnetta uhkuvan sanan ystävälleen, jolle kirje oli
lähetetty.
Hän liittää kirjeeseen pari runoakin, Koskenniemen "Lothoksen" ja
erään toisen, Sigurd Wegeliuksen kirjoittaman. Jäljennän säkeistön
kumpaisestakin, jälkimmäisen suomennettuna:
"Maan surut mua väsyttää,
sen riemut riuduttaa,
sen valo viiltää silmiäin,
sen yö mua kammottaa.
Mun sieluni niin uupunut on
vaelluksiin maan,
sun kalkistasi ainoinen
vain lohdutuksen saan."
"Nyt soida alkaa myrskyjen kuoro
ja verkkaan hauta täyttyvi taas.
On kärsivä sielu saanut rauhan kuolemassa.
Oi uinuos, uupunut, uinu!"
Ei käynyt kuitenkaan niin kuin Väinö ajatuksissaan ja kiihtyneillä,
sairailla hermoillaan oli kuvitellut ratkaisun.
Vielä kerran hänen täytyi vaihtaa koti sairaalaan, jossa kuitenkaan
taitavimmankaan lääkärin käsi ei enää voinut pelastaa häntä takaisin
elämälle, jonka hän, kuten ylläolevasta näkyy, oli täysin valmis
jättämään.
Aamulla toukokuun 2. p:nä soitettiin ystävälle Kirurgiin siltä
osastolta, jossa Väinö oli.
"Hänen tilansa on yöllä huonontunut", kertoi hänen hoitajattarensa, "ja
nyt aamupuoleen hän äkkiä on tullut niin heikoksi, että koska tahansa
saattaa odottaa loppua."
Mahdollisimman lyhyessä ajassa Väinön monivuotinen ystävä riensi hänen
luoksensa. Kun hän puhutteli Väinöä nimeltä, näki hän hänen kasvojensa
ikään kuin kirkastuvan. Ehkä se oli viimeinen yritys hymyillä. Siksi
olen vakuutettu siitä, että vaikka hänen voimaton kätensä ei enää
jaksanut vastata puristukseeni, hän sentään tunsi ääneni ja tiesi
ystävän olevan hänen vieressään, kun hän nyt viimeistä kertaa muutti
kotia ja iäksi jätti maailman, jolla oli ollut niin vähän hänelle
tarjottavaa, mutta jossa hän kuitenkin oli elänyt sisäistä elämää niin
rikasta, niin kaunista kuin vain harvat.
Viimeiseen asti hän oli yksin. Ei kukaan omainen seisonut hänen
kuolinvuoteensa ääressä. Samaan aikaan kuin Väinö veti viimeisiä
henkäyksiänsä tässä maailmassa, itki hänen äitinsä katkeria kyyneliä
vastaluodun haudan ääressä. Kova kuumetauti oli muutamissa päivissä
riistänyt häneltä hänen miehensä.
Ei siis äidin, vaan ainoastaan ystävän oli se käsi, joka varovaisesti
sulki vainajan silmät.
Ja sitten muutamana kauniina, aurinkoisena kevätpäivänä, lintujen
laulaessa Malmin hautausmaan tummissa kuusissa, nuori pappi, jolle
Väinön ystävä ensin oli kertonut hänen elämäntarinansa, vihki kaunein
ja sydämellisin sanoin ruumiin haudan lepoon.
Vastaluodulla kummulla seisoivat paitsi nuorta pappia, joka oli
pyytänyt saada liittyä heihin, vain kuolleen todelliset ystävät.
Siellä olivat Aarne; Betty Fagerström ja hänen sisarensa, neidit
Drisin ja Nylander, Aida ja rouva Berg, jonka sairaala-ystävä nyt näki
ensimmäistä kertaa, vaikka he molemmat olivat olleet vainajalle niin
läheisiä.
Mutta heidän keskellään seisoi, kädessään ruukku, jossa oli kukkiva
ruusu, tuo pieni vaalea nainen P:n asemayhteiskunnasta. Tänään hän
ei ollut harmaapukuinen. Musta puku riippui suorissa laskoksissa
hänen yllään ja musta huivi reunusti kasvoja, jotka olivat kyynelten
kastamat, mutta joissa oli ilme, jota oli vaikea katsella.
Onnea hän tunsi, onnea siitä, että poika nyt vihdoinkin kaikkien
tuskien ja vaivojen jälkeen oli löytänyt oikean kotinsa.
Hän ikään kuin sulautui linnunlauluun, aurinkoon, haudan kukkasiin,
joiden keskellä rakastavin käsin istutettu ruusu vuosi vuodelta oli
kukkiva, ja hänen liikutuksensa etsi sanoja ja tapasi ne viimein:
"Täällä on niin ihanaa", sanoi Väinön äiti. "Tänne tahtoisin iäksi
jäädä."