Jo ensimmäisessä äidin käynnin jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä Väinö
kertoo ystävälleen, että hänen äitinsä oli lausunut toivomuksen, että
hän muuttaisi siihen kotiin, jonka oikeastaan pitäisi olla hänen omansa.
Näiden toiveiden toteuttaminen oli nyt heille molemmille keskeisenä
kysymyksenä. Mutta jotta muutto voisi tapahtua, oli monta estettä ensin
poistettava.
Ensiksi oli saatava isäpuolen ja sisarpuolen suostumus.
Äiti ei ollut koskaan kertonut miehelleen, että hänellä oli ennen
avioliittoa syntynyt poika, ja hän oli hyvin levoton, miten mies
suhtautuisi tähän tietoon.
Kaikki meni kuitenkin paljon paremmin kuin mitä äiti tai Väinö olivat
uskaltaneet toivoakaan. Mies otti tiedon filosofisella tyyneydellä
vastaan ja suostui heidän odottamattomaksi ilokseen mielihyvällä
siihen, että Väinö muuttaisi heille:
"Koska hänellä kerran on koti, on aivan luonnollista, että hän asuu
meillä", arveli kelpo isäpuoli. Äiti tuli ylen onnelliseksi tämän
kuullessaan ja antoi siitä kiireesti tiedon Väinölle.
Sisarpuoli kuitenkin asettui vastustuskannalle. Hänelle tieto äidin
salaisuudesta oli kova isku ja hänen oli vaikeata antaa anteeksi
tuntemattomalle veljelleen tämän olemassaolo. Aika kului odotellessa,
että hän lopultakin suostuisi, ja Väinön hyvä ystävä, rouva Berg,
läksi nytkin tuleen hänen puolestaan ollen pitkissä puheissa tytön
kanssa, joka tuntui erittäin lahjakkaalta, mutta oli itsepäinen ja
jäykkäluontoinen.
Viimein rouva Berg sai hänet suostumaan tulemaan hänen kanssaan veljeä
tervehtimään. Vaikka käynti kerta kerralta lykkäytyikin, se sentään
viimein saatiin aikaan. Mutta tulos ei ollut toivottu. Päinvastoin
Martta — se oli sisaren nimi — vain paadutti sydämensä, ja minun täytyy
surukseni todeta, että Väinö, joka yleensä hyvin helposti saavutti
ystäviä, kohtasi sisaressaan jyrkän vastarinnan. Vastahakoisesti hän
lopulta suostui siihen, että Väinö muuttaisi heille, mutta koskaan
Väinö ei voittanut hänen ystävyyttään.
Tämä ei kylläkään ollut Väinön syy. Hän oli koettanut parhaansa
voittaakseen tämänkin sydämen, olipa hän vielä ennen heidän
tapaamistaan Kirjoittanut Martalle pitkän, sydämellisen kirjeenkin,
jonka tässä osaksi jäljennän, ja hän toivoi aina, että sisaren rakkaus
äitiin saisi hänet lopulta tottumaan siihen ajatukseen, että oli
olemassa toinen, jolla oli aikaisemmat oikeudet äidin rakkauteen.
Silloin hänestä myös voisi tulla veljelle se ystävä, joksi rouva Bergin
mielestä tämä lahjakas tyttö oli kuin luotu.
"Neiti Martta Tarpola.
Teistä ehkä tuntunee julkealta, että vennon vieras ihminen kääntyy
puoleenne näin avomielisellä kirjeellä, mutta koska sekä äitini että
omasta puolestani on välttämätöntä saada selvyys Teidän suhteestanne
minuun, niin pyydän, vaikka epäröiden, teidän suostumustanne.
Äitini kautta kai jo tiedätte siksi paljon minusta, että lähempi
esitteleminen on tarpeetonta. Te olette kuullut, miten minä, joka
aikaisemmasta lapsuudestani asti olen ollut yksin elämässä, aivan
ilman omaisia, en voinut vastustaa sydämen ääntä, joka pakotti minut
heitä etsimään, ja miten viimein löysin mitä suurinta rakkautta
ansaitsevan äidin, jonka hellyys ja huolenpito ovat antaneet minulle
uusia voimia ja elämälleni uutta sisältöä.
Voittekohan te, jolla aina on ollut äitinne luonanne, aavistaa, mikä
ilmestys minulle on ollut huomata, miten paljon syvempi äidin rakkaus
on kuin parhaimmankaan ystävän?
Valitettavasti ei maailmassa ole olemassa onnea, johon ei
katkeruuttakin sekoittuisi. Niin tässäkin. Surukseni on minun täytynyt
nykyisen tilani vuoksi tuottaa jo entuudestaan kovasti koetellulle
äidilleni isku, josta hänen on vaikeata toipua. Onneksi hän nyt on
voittanut pahimman, vaikka arvaankin kohtaloni painavan raskaana hänen
ajatuksiaan.
Iloitsen myöskin siitä, ettei minusta ole tullut kiistan kappaletta
hänen perheeseensä.
Voin vakuuttaa teille, ettei omanvoitonpyynti ole saanut minua
etsimään omaisiani. Ikävöin vain, ennen kuin poistun elämästä, saada
edes jonkun kerran nähdä sitä ihmistä, joka on minun äitini. Enhän
edes tiennyt, olisiko hänellä itselläänkään paikkaa, mihin päänsä
kallistaisi. Olisihan hänkin voinut olla muiden armeliaisuuden varassa.
Mutta en sittenkään vähimmässäkään määrässä kyennyt ymmärtämään
äidinsydäntä. Se ei tyydy mihinkään puolinaiseen. Se tahtoo tehdä
kaiken voitavansa lapsensa hyväksi.
Äidin tarkoitus on nyt miehensä suostumuksella ottaa minut kotiin
luoksensa. Silloin vasta hän olisi rauhallinen, jos hän itse saisi
hoitaa minua sen ajan, mikä minulla vielä on jäljellä. Epäröin
kuitenkin suostua tähän, sillä pelkään, että tuloni sinne ehkä toisi
eripuraisuutta kotiin. Voitte ymmärtää, miten onnettomaksi tulisin
siitä."
Hän lausuu vielä kirjeessään, että jos syventyy sydämellään enemmän
kuin järjellään tähän asiaan, täytyy jokaiselle käydä selväksi, että
äiti ja poika kuuluvat yhteen. Sitäpaitsi siinä suhteessa, josta
tässä on kysymys, on romanttinen piirteensä, joka erottaa sen muista
samankaltaisista. Mitenkä silloin voisi kylmästi järkeillen erottaa
niitä, jotka kuuluvat yhteen?
Hän huomauttaa, miten isäpuoli on osoittanut ymmärtämystä ja miten hän
vaimonsa tähden, käsittäen tämän asian suuren merkityksen tälle, on
suostunut ottamaan Väinön heidän kotiinsa.
"Se ei kyllä tule tapahtumaan pitkäksi aikaa", jatkaa Väinö, "sillä
tunnen, että päiväni ovat luetut.
"Te, joka niin ystävällisesti olette kirjoittanut minulle äitini
saneleman kirjeen, miten te suhtaudutte asiaan ja siihen ihmiseen, joka
ihmeellisen kohtalon vuoksi on verisiteillä teihin yhdistetty?
"Oletteko koskaan, kirjoittaessanne hänelle, tai joskus muulloin,
ystävyydellä ajatellut tätä tuntematonta sukulaista, joka niin äkkiä on
tunkeutunut teidän elämäänne?
"Tässä asiassa ei minulla ole mitään päätösvaltaa. Teidän täytyy itsenne
päättää, voiko äitini toivo toteutua. Ajatelkaa kuitenkin, kuinka
raskaalta hänestä tuntuu, jos te kiellätte. Jos todellakin rakastatte
äitiänne, en voi muuta uskoa, kuin että te hänen tähtensä teette tämän
uhrauksen.
"Omasta puolestani en pyydä teiltä mitään. Jos ette voi pitää minusta,
niin ymmärrän sen hyvin. Äitimme vuoksi olisi kuitenkin suotavaa, että
voisimme ystävällisesti suhtautua toisiimme, jos kohta emme koskaan
tulisikaan läheisiksi toisillemme. Saman katon alla elettäessä olisi
vaikeata, jos toinen vihaisi toista. Olettehan niin ystävällisesti
auttanut kirjeenkirjoituksessa, että seuraavan askeleen ei pitäisi olla
kovin vaikea.
"Ymmärrän, että teidän on vaikea täysin käsittää äidin ja minun välistä
suhdetta, mutta kun olette jo vähän nähnyt, miten hän on kärsinyt, ja
kun jo omassakin elämässämme olette saanut kokea surua (veljen kuoleman
johdosta), niin en voi uskoa muuta, kuin että te voitte ottaa osaa
toisten suruun."
Mutta, kuten jo sanottu, suljettu sydän ei avautunut veljelle, vaan
pysyi kylmänä tämän kuolemaan saakka.
Voi Martta, Martta! Sinä, joka suljetuin silmin kuljit rikkaan sydämen
ohi, jonka lämmöstä itsekin olisit voinut saada runsaan osasi, ehkä
sinä kerran ymmärrät, mitä sinulta on jäänyt saamatta. Ehkä kerran,
kun omassa kodissasi suljet esikoisesi syliisi, tulet ymmärtämään
äidinrakkauden suuren salaisuuden, ja silloin ehkä lähetät kaipauksen
ja myöhäisen katumuksen ajatuksen sen veli raukkasi luo, jonka melkein
koko lyhyen elämänsä ajan täytyi kärsiä rakkauden ja hellyyden puutetta
ja joka sinun taholtasi sai kokea vain kylmyyttä ja ymmärtämättömyyttä.
Mutta jos tämän tunnet, Martta, silloin hän kuitenkin on tehnyt jotain
puolestasi. Hän on osaltaan ollut avaamassa sydäntäsi, ja hänen
henkensä varmaan iloitsee siitä, että hän sielujen voittajana ja niiden
ongelmien ymmärtäjänä lopulta on voittanut sinutkin.
Voi hyvin ymmärtää, että nämä vaikeudet, sen jälkeen kuin ensimmäinen
häikäisevän onnen tunne äidin tapaamisesta oli lauennut, vaikuttivat
lannistavasti Väinön ylen herkkiin hermoihin ja veivät hänet
vastakkaiseen äärimmäisyyteen.
Tämän raskaan mielialan vallassa hän kirjoitti vanhemmalle ystävälleen
epätoivoisia kirjeitä, jotka saivat tämän levottomaksi suojatti
raukkansa puolesta. Eräässä näistä kirjeistä hän sanoo tuntevansa, että
hän on vain taakkana, ja että jos tuottaa huolta ja kärsimystä niille,
joita rakastaa, ja jos häiritsee rauhaa heidän kodissaan, olisi hänen
mielestään oikeutettu vapaaehtoisesti poistumaan elämästä.
Jo aikaisemminkin hän oli joskus kirjeissään kosketellut sitä
käsitystään, että ihminen, joka ei voi olla miksikään hyödyksi
itselleen eikä muille, on oikeutettu tekemään itsemurhan. Nyt hän
monesti palasi samaan asiaan ja se, joka näissä asioissa oli hänen
uskottunsa, yritti parastansa johtaakseen hänen ajatuksensa toiseen
suuntaan.
Lopulta ystävä luulikin keksineensä keinon. Hän kirjoitti Väinölle ja
kertoi hänelle toisesta nuorukaisesta, joka oli taistellut valkoisella
rintamalla ja sodassa saanut vamman selkäytimeensä, niin että hän,
samoin kuin Väinökin, nyt oli iäkseen halvautunut. Hän pyysi Väinöä
huolehtimaan tästä invaliidista, joka varmaan tarvitsi apua ja
rohkaisua, sekä kirjoittamaan ja kertomaan hänelle, mitenkä tällaisista
kovista koettelemuksista huolimatta voi tyydyttävästi järjestää
elämänsä.
Väinön vastaus oli hänelle ominainen, ja kun se osoittaa, että hän
sydämessään oli tietoinen ystävänsä vaikuttimista, jäljennän sen tähän:
"Sydämelliset kiitokset ystävällisestä kirjeestä, jossa Täti
osoittaa olevansa parantumaton. Tässä minä kirjoitan paksuja
tukkuja synkkämielisyyteni, itsekkäisyyteni ja sisäisen tyhjyyteni
painostamana, eikä siitä ole muuta seurausta, kuin että Tädin mielestä
nämä ominaisuudet ovat erikoisen sopivia tuottamaan lohdutusta toiselle
toivottomalle.
"Ei voi puhua järkeä Tädin tapaisille naisille, sillä tuskin he ovat
saaneet toisen onnettoman hiukan rauhoitetuksi, kun he jo samassa
ovat tarttuneet toiseen, Kuopion takaiseen raukkaan. Ja sitten heidän
mielestään sokea on sopiva taluttamaan toista sokeata, sosialisti
valkoista, järki-ihminen sellaista, joka ehkä on uskonnollisessa
kodissa kasvatettu.
"Se on kaikki päin mäntyä, mutta sittenkin olen hyvin mieltynyt asiaan.
Se on jotain uutta, ja sitäpaitsi olen usein ajatellut, että olisi
hauska olla kirjeenvaihdossa jonkun kanssa, joka on samanlaisessa
asemassa kuin minä.
"Mutta myös Tädin vuoksi tahdon tehdä sen vähän, minkä voin."
Ja sitten hän liittää oheen kirjeen sotainvaliidille. Ja näin alkoi
kirjeenvaihto, josta tuli Väinön elämän suuria ilonaiheita ja jota
jatkui hänen kuolemaansa asti.
Myöskin Reino Korhoselle, vapaussodan halvautuneelle nuorelle
sankarille, oli tämä kirjeenvaihto varmaan suureksi iloksi ja avuksi
synkkinä hetkinä, ja olen vakuutettu siitä, että hän koko sydämestään
on kaivannut ystäväänsä, jota hän ei tässä elämässään koskaan nähnyt.
Edellämainitussa, sen vuoksi jäljentämässäni Väinön kirjeessä,
että se osoittaa, miten hänellä oli huumorin tajua, hän puhuu
itsestään sosialistina ja järki-ihmisenä. Hän oli lukenut paljon
sekä yhteiskunnallista että uskonnollista kirjallisuutta, ja hänen
taipumuksensa, hänen selvä järkensä pani hänet vastustamaan dogmeja
joka muodossaan. Hän oli äärimmäisen vapaamielinen, ja hän ja hänen
sairaala-ystävänsä ottelivat usein kiihkeästi keskenään, kun ystävä
olisi uskonnollisissa asioissa tahtonut johtaa Väinön toiselle tielle.
Väinö oli kuitenkin aina täysin rehellinen, ei koskaan salannut
mielipiteitään, mutta hänen täytyi tietysti itsensä taistella itselleen
lohdullisempi elämänkatsomus, kuin mikä hänellä tuota kirjettä
kirjoittaessaan vielä oli. Olenkin iloinen voidessani mainita, että
hän viimeisen sairautensa aikana sanoi minulle, että hän oli muuttanut
mieltänsä ja näki nyt kaiken toisessa valossa. Hän oli silloin liian
kipeä voidaksensa puhua paljon, mutta hänen silmistään näin, että
hänen levoton sielunsa oli löytänyt sen varmuuden, jota hän niin
kauan turhaan oli etsinyt. Ehkä äidinrakkaus ja usko avasivat hänen
silmänsä. Ehkä hän oli ymmärtänyt, että vaikka hän luuli omin voimin
etsineensä ja löytäneensä äitinsä, hän kuitenkin koko ajan oli ollut
välikappaleena korkeamman voiman kädessä. En tosin tiedä, miten hän
saavutti varmuuden siitä, että oli olemassa jotain korkeampaakin kuin
paljas järki, jotakin, jota me emme voi määritellä emmekä käsittää,
mutta minä tiedän, että hän saavutti sen.
Ei ole ihmeteltävää, jos Väinön tunteet olivat vapaussodassa
voitettujen puolella. Hänen veljensä oli kaatunut punaisten puolella,
tosin ei vakaumukseltaan punakaartilaisena, vaan pakotettuna mukaan
revolveri vasten otsaa kohotettuna, silloin kuin kaikki jo läheni
loppuaan. Kun hän jo toisen kerran oli paennut punaiselta rintamalta
kotiin, ja äiti piti häntä siellä piilotettuna, hänet löydettiin,
vangittiin ja ammuttiin äidin silmien eteen.
Voi ymmärtää, että äidin kuvaus oli järkyttänyt Väinöä sydänjuuria
myöten ja että hän tunsi syvää myötätuntoa niitä kohtaan, jotka hänen
luullakseen olivat yhteiskunnan kovaosaisimpia, vaikkakin hän mitä
voimakkaimmilla ystävyyssiteillä oli kiintynyt valkoisella puolella
olleisiin henkilöihin.
Hänen todistelunsa tässä asiassa ja se, että hän niin hyvin ymmärsi
"vihollista", tuntui hänen valkoisesta kunnon isäntäväestään vaikealta
käsittää, ja emäntä, joka niin paljon oli pitänyt Väinöstä, suri
kovasti sitä, että hänestä oli tullut "punainen", ja hänen suhteensa
Väinöön tuli kylmemmäksi. Hän pelkäsi sitäpaitsi sitä vaikutusta, mikä
Väinön mielipiteillä olisi voinut olla toisiin, ja tästä aiheutui
Väinön ja hänen ystävällisen isäntäväkensä välille väärinkäsitys, joka
vielä sai lisäaihetta siitä hänen elämänsä kaudesta, jota nyt ryhdyn
kuvailemaan. Oikeastaan tästä olisi pitänyt tulla oma, uusi, otsikolla
"Lyydia" varustettu lukunsa, mutta kun tässä on kysymys Väinön
silloisesta syvimmästä myrskystä, sopii kuvaus sittenkin parhaiten
tähän.
Siihen aikaan kuin Väinön äiti ensi kertaa kävi häntä etsimässä tämän
silloisesta kodista, odotettiin taloon uutta palvelijatarta. Äidin
kysellessä tietä taloon luultiinkin juuri häntä odotetuksi tytöksi, ja
hänellä oli tapana joskus leikillisesti kysyä Väinöltä, eikö hänen ehkä
olisikin pitänyt ottaa vastaan se paikka.
Todellinen tulija oli nuori A—lan pitäjästä kotoisin oleva tyttö.
Hänen nimensä oli Lyydia, ja kun Väinö tuli kotiin sairaalasta, hän
heti mieltyi tytön lempeään ääneen, kun tyttö puhutteli häntä. Väinö
huomasi myös hämmästyksekseen ja ilokseen, että tyttö muisti hänen
avuttomuuttaankin. Kun hänen paarinsa kannettiin pihalle — Väinö makasi
nimittäin kesäisin päivät pitkään ulkoisalla — Lyydia heti huomasi, jos
ne eivät olleet suorassa asennossa, ja kiiruhti panemaan jotain tukea
niitten alle, jotta ne seisoisivat vakavasti.
Ei kukaan ollut ennen kiinnittänyt huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin,
ja Väinön katseet seurasivat Lydiaa sen tähden mielenkiinnolla hänen
häärätessään askareissaan. Sulkien silmänsä Väinö sitten koetteli nähdä
hänet edessään. Tyttö ei ollut oikeastaan kaunis, mutta hänen avoin,
ystävällinen katseensa voitti ehdottomasti Väinön mielen.
Ja sen, että tunne oli molemminpuolinen, Väinö huomasi siitä, ettei
tyttö koskaan mennyt hänen ohitseen sanomatta hänelle ystävällistä
sanaa tai järjestämättä hänen pieluksiaan tai katsomatta, ettei Väinö
vain maannut liian kuumassa auringonpaisteessa.
Ehkä Lyydia tunsi sääliä nuorta miestä kohtaan, joka oli niin avuton,
niin riippuvainen muista. Ehkä hänen luonteessaan oli juuri niitä
ominaisuuksia, jotka luovat hyvän sairaanhoitajattaren: hellä sydän ja
pehmeä, auttavainen käsi? Varmaa on, ettei kukaan ollut ennen osannut
niin hyvin järjestää kaikkea sairaalle eikä antaa hänelle sellaista
mukavuuden ja tyydytyksen tunnetta.
Näin alkoi siis ystävyys, jonka merkitys oli oleva hyvin suuri
ystävällemme.
Sinä kesänä oli ystävällinen isäntäväki järjestänyt saunakamarin
kesäasunnoksi Väinölle. Huonetoverikseen hän sai toisen nuoren miehen,
Magnus nimisen hyväsydämisen, kelpo pojan, joka oli talon palveluksessa.
Onnellisena "omasta kodistaan" Väinö kirjoitti ja kertoi uutisen
sairaala ystävälleen. Hän oli aina haaveillut, vaikka ei tietysti
koskaan ollutkaan sitä ilmaissut, voivansa yksinäisyyttä kaivatessaan
vetäytyä jonnekin yksinäisyyteen, ja hän oli nyt mielestään tällä
järjestelyllä ainakin osaksi saavuttanut sen, mitä hän niin kauan oli
toivonut.
Ja tänne "Väinölään" oli nyt Lyydialla tapana tulla iltaisin työnsä
lopetettuaan juttelemaan hetkiseksi molempien ystävysten kanssa. Kun
ilta-aurinko säteillään valoi mäntyjen rungot pelkkään kultaan, nähtiin
Lyydian nuori, notkea olento kepein askelin kiirehtimässä mäenrinnettä
alas, ja Väinö iloitsi ja tunsi samalla ihmeellistä rauhaa. Hän tunsi
kuuluvansa yhteen koko ympäröivän luonnon kanssa ja sen keskellä oli
Lyydia ystävällisine katseineen, pehmeine käsineen, hymyilevänä, hänen
ajatustensa kokoojana ja virkeyden ja levon antajana niille. Väinö
tiesi, että tytön ystävällisin hymyily ja rohkaisevimmat sanat olivat
tarkoitetut juuri hänelle, halvautuneelle raukalle.
Sielujen ymmärtämys lähensi nuorta tyttöä ja sairasta toisiinsa
ja muodostui heidän sydämissään mitä kauneimmaksi ja hienoimmaksi
sopusoinnuksi. Magnus, liiton kolmas jäsen, oli ystävällinen sielu,
joka, vaikka ei aina voinutkaan seurata heidän kaikkia keskustelujaan,
oli kuitenkin aina innokkaana kuulijana.
Väinö huomasi, että Lyydia ei ollutkaan sivistystä vailla niin
kuin olisi voinut otaksua. Paitsi kansakoulua hän oli myös käynyt
seminaarin, vaikkakin hän valitessaan elämänuransa mieluummin oli
antautunut käytännölliselle alalle, johon hän kodissaan oli tottunut,
kuin ruvennut opettajattareksi. Kun isä oli mennyt uusiin naimisiin,
hän nyt ensimmäistä kertaa oli lähtenyt vieraitten palvelukseen.
Hän oli syvästi ajatteleva, tunteellinen ihminen, ja hänen suurin
ilonsa oli istua käsityö kädessään kuuntelemassa, kun Väinö joko kertoi
jotain tahi luki molemmille kuulijoilleen jotakin monista kirjoistaan.
Hänen kirjastonsa oli ehtymättömänä aarreaittana Lyydialle, joka luki
mielellään; ja kun Väinö huomasi, miten innostunut tyttö oli, hän tämän
huviksi suomensi muutaman näytelmäkappaleen ruotsinkielestä, jota
Lyydia ei osannut, ja antoi käännöksensä tytölle.
Heidän yhdessäolonsa saattoivat kestää myöhäiseen. Luettuaan he
keskustelivat lukemansa johdosta ja vaihtoivat siitä mielipiteitä.
Ulkona oli valoisa kesäyö. Järven pinta oli tyyni ja kirkas. Mäntymäki
samoin kuin koko luontokin nukkui. Mutta saunakamarissa istui
kaksi ihmislasta puhuen elämän syvimmästä merkityksestä, olemisen
arvoituksista, kuoleman salaisuudesta. Heidän sielujensa välille
kutoutui hämähäkinverkon hienoisia, näkymättömiä lankoja, ja vasta kun
ne katkesivat, huomattiin, kuinka lujiksi ne vähitellen olivat tulleet.
Lyydiaa ei huvittanut seudun muitten nuorten seura, ja tanssilavalla
hän ei koskaan käynyt. Mutta hän tahtoi aina olla siro ja siisti, ja
Väinö arveli tahtoessaan nyt antaa hänelle pienen juhannuslahjan,
että tämän pitäisi sopia koristeeksi tytölle itselleen. Hänelle
tuottikin iloa voida asettaa sairaalassa saavuttamansa kätevyys Lyydian
palvelukseen. Hän osti hienoa kangasta, josta hän ompeli molempien
ystäväinsä päivisin ollessa työssään kauluksen, johon hän itse oli
keksinyt kukka- ja lehtimallin.
Mitähän Lyydia sanoisi sen saadessaan? Miltä hän näyttäisi? Väinö
kuvitteli mielessään, miten Lyydia hämmästyneenä ottaisi vastaan
pienen käärön, miten hän irroittaisi käärelangan ja avaisi paperin.
Ja hän oli kuulevinaan tytön ihmettelevän: "Voi Väinö!", kun hän
näkisi sisällyksen, ja näkevinään, miten tytön silmät loistaisivat
koettaessaan kaulusta päivettyneen, soman kaulansa ympärille.
"Kummallista, kuinka tätä on hauska kuvitella", mietti Väinö
mielessään, "aivan kuin olisin hieman rakastunut!"
Hän oli jo kauan sitten selvitellyt asiat siinä suhteessa. Hän tiesi,
että hänen elämässään ei ollut sijaa naiselle. Äidinrakkaus oli ainoa,
minkä saavuttamiseksi hän oli taistellut, ja siinä hän myös oli
onnistunut, vaikkakin ajatukset yhteisestä kodista eivät näyttäneet
lähenevän toteutumistaan.
Tunne Lyydiaa kohtaan oli toisenlainen kuin se voimakas vaikutin,
joka sai hänet etsimään ja löytämään äitinsä. Tässä uudessa suhteessa
oli kaikki niin hienoa, niin herkkää. Varovaisin ajatuksin hänen piti
miettiä suhdettaan tähän nuoreen tyttöön. Siinä ei ollut soraääntä, ei
itsekkyyttä. Ilolla hän kerran toivottaisi hänelle ja hänen valitulleen
onnea, jos Lyydia kerran menisi naimisiin. Hän oli ja oli aina oleva
hänen ystävänsä. Mutta ystävyys Lyydiaa kohtaan erosi kaikesta muusta,
mitä hän koskaan oli tuntenut. Se oli jollakin tavoin korkeampaa. Se
täytti hänen rintansa kauniilla tunteilla, hänen mielensä ylevillä
ajatuksilla ja tuotti hänelle sellaisen onnen tunteen, että hänen
sydämensä oli pakahtua kiitollisuudesta.
Ja kun tietää hänen kykynsä johtaa toisia ja vaikuttaa toisiin ja ottaa
huomioon, että se vielä tämän tunteen kautta oli kasvanut, voi hyvin
käsittää, että Lyydia joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hän oli
taipuisa ja vastaanottavainen ja tunsi voimakasta mieltymystä Väinöön.
Että Väinö yhtä paljon kiinnosti hänen mieltään kuin hän Väinön, huomaa
selvästi hänen kirjeistään tälle ystävälleen, jonka hän, mielestään,
oli tuntenut koko elämänsä.
Päivä seurasi näin päivää ja ilta toistansa saunakamarissa, jossa
Lyydia näytteli "Väinölän emännän" osaa ja Väinö sen "isäntää", Magnus
ystävän ollessa myötämielisenä yleisönä. Kaikki oli niin viatonta,
aivan kuin kaunista unelmaa, josta herääminen oli julmaa.
Hän kirjoittaa tästä sairaala-ystävälleen:
"Rakas Ystäväni ja Tätini!
Viime viikko on ollut kärsimyksen aikaa, mutta mennyt on sekin.
Ihmettelen, että heikot voimani ovat kestäneet, mutta on kuin kärsimys
olisi herättänyt uusia voimia ja synnyttänyt uutta, ennen salattua
tarmoa, niin että olen kestänyt tämän vaikeuden.
En ole juuri jaksanut muuta kuin kirjoittaa. Olen kirjoittanut
kirjoittamistani, kymmenen sivua perätysten. Mutta kirjoittaessani
on minua kohdannut ikään kuin kylmänä ja painostavana viimana tunne
siitä, että hän on poissa, tahi olen muistanut, mitä hän silloin ja
silloin sanoi tai teki, tahi on esine, jonka hän on omistanut, saanut
vaikeasti saavutetun rauhani järkkymään.
Onhan surulla kuitenkin puolensa, kun saa surra henkilöä, joka on
meille rakas. Silloin saa apua ikään kuin näkymättömän lähteen
syvyydestä.
Ja sitten hän kertoo Lyydiasta, kertoo heidän pienestä
leikkitaloudestaan saunakamarissa ja siitä, miten tämä ystävyys
ja sielullinen yhteys miellyttävän naisen kanssa oli tehnyt hänet
rikkaaksi ja antanut hänelle jotain, jota hän ei ennen ollut
ymmärtänyt kaivata, mutta nyt, kun hänen täytyi olla sitä vailla, hän
kärsi sydänjuuriaan myöten eron katkeruudesta."
Erostaan tästä ystävästä hän kertoo edelleen:
"— — — Juhannukseksi hänen piti saada viikon loma matkustaakseen
kotiinsa A-laan, joka muutoin on N—lan naapuripitäjä.
Koska emäntä oli aikaisemmin lausunut pelkäävänsä, ettei hän tulisi
takaisin, otaksuin, että sekä emäntä että muu talonväki olivat
tyytyväiset Lyydiaan.
Toivehikkaana hän teki matkasuunnitelmiaan "kesälinnassa", jonka hän
vapaaehtoisesti oli ottanut siivotakseen ja jota hän edelleenkin
lupasi hoitaa.
Tänään hän siis aikoi matkustaa ja hän oli luvannut myös käydä äitiäni
tervehtimässä P:n asemayhteiskunnassa.
Pelkäsin kyllä, että tulisin häntä kovasti kaipaamaan, mutta
lohduttauduin sillä ajatuksella, että hän pian palaisi takaisin.
Niin hän läksi, jättäen kaiken jälkeensä siistinä ja järjestykseen
saatettuna, emännän luo nostamaan palkkaansa, aikoen sitten tulla
vielä ennen lähtöään sanomaan minulle hyvästit.
Mutta arvatkaa hämmästyksen! kun hän sen sijaan tuli ilmoittamaan
minulle, että emäntä ja hän olivat yhdessä sopineet, että hän samalla
jäisikin sille tielleen eikä enää palaisi takaisin.
Luulin hänen äkkiä muuttaneen mielensä, ja se toukkasi minua niin,
että sanoin hänelle sangen kylmästi hyvästi huolimatta siitä, että hän
koetti olla iloisen näköinen ja lupasi pian kirjoittaa minulle.
Veneestä hän vielä huiskutti minulle, mutta minä olin liiaksi
surullinen vastatakseni tervehdykseen samalla tavalla."
Kun hän jo oli kaukana, löysi Väinö päänalaisessa alta pienen käärön
sisältöineen: kauluksen, jonka hän niin suurella ilolla oli aikonut
antaa ystävälleen, mutta jonka hän oli kokonaan unohtanut tämän
äkillisen lähdön tähden. Nyt se oli hänen kädessään, juhannuslahja,
jonka hän niin suurella huolella ja rakkaudella oli valmistanut, ja hän
katseli sitä kuivin silmin samalla kuin sydän täyttyi katkeruudesta
Lyydiaa kohtaan, joka niin helposti oli kyennyt eroamaan hänestä.
Sitten hän alkaa kirjoittaa Lyydialle ja kertoo kaikesta, mitä sinä
hetkenä hänen mielessään liikkuu. Hän ei kuitenkaan ehdi pitkälle;
kaksi kertaa hän jo on repinyt rikki, mitä on kirjoittanut, kun
hänelle jätetään kirje. Se on Lyydialta. Hän on kirjoittanut sen heti
lähdettyään, veneessä, sillä aikaa kuin häntä soudettiin toiselle
rannalle. Väinön lukiessa jää sulaa hänen sydämestään. Hän itse sanoo
siitä: "Se kirje sai jo lapsuudesta jäätyneet kyyneleeni taasen
vuotamaan."
Kuin kostean sumun läpi hän luki, mitä Lyydian hyvä, sievä käsi oli
kirjoittanut. Miten hyvin tämä pukikaan tunteensa sanoiksi, miten
herttaisesti, miten kultaisesti! Hän, joka oli kovettanut sydämensä
tyttöä kohtaan, ei todellakaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä.
Mutta äkkiä hän Lyydian kirjeestä käsitti asian oikean laidan.
"Tuli ja leimaus", hän huudahtaa, "eihän tässä Lyydia itse olekaan
tahtonut lähteä. He ovat erottaneet hänet, kieltäneet häntä tulemasta
takaisin, ja vain pelko pahoittaa minun mieltäni on estänyt häntä heti
kertomasta kaikesta minulle."
Ei koskaan hän ollut kokenut näin kovaa iskua. Magnus sanoi: "Miten
kalpea sinä oletkaan, Väinö! Oletko sairas?" Ei, hän ei ollut sairas,
mutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi sisäisesti vuotava verta
kuolemaansa asti.
Hän ei voinut tehdä mitään auttaakseen omaa Lyydiaansa, sillä näin hän
tahtoi nimittää tyttöä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen.
Mutta emäntää kohtaan, josta hän aina oli paljon pitänyt, hän tunsi nyt
vain katkeruutta.
Lyydian kirje oli nyt suurena lohdutuksena tässä tuskassa,
"suurimmassa, mitä koskaan olen tuntenut", kuten hän kirjoitti
sairaala-ystävälleen.
Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan. Se oli tulvillaan ystävällisiä
sanoja, ja Lyydia toivoi, että Väinö pysyisi terveenä ja iloisena. Hän
kirjoittaisi taas pian ja pyysi Väinöäkin kirjoittamaan. Sitä hänen
ei olisi tarvinnutkaan pyytää, sillä Väinö kirjoitti heti, lähettäen
samalla myös unohtuneen juhannuslahjan.
Seuraavassa kirjeessään Lyydia kertoo, että hänen äitinsä oli kovin
sairas hänen tullessaan kotiin ja että hän oli iloinen voidessaan olla
kotona sairasta hoitamassa.
"Tänään aurinko taas paistaa", kirjoittaa Väinö, "ja tunnen itseni
paljon rauhallisemmaksi, vaikka kaiho piileekin pohjimmalla."
Seuraavassa kirjeessään hän kertoo: "Tänään syttyi taas tähti
taivaalle. Sain herttaisen kirjeen 'häneltä', ja äitini kävi myös minua
katsomassa."
Äiti toi sen ilahduttavan uutisen, että Väinön muuttokysymys omaan
kotiin oli nyt viimeinkin ratkaistu. Huone, jonka he olivat vuokranneet
vieraille, oli nyt tullut vapaaksi ja odotti uudestaan maalattuna ja
paperoituna talon omaa poikaa.
Myrskyt asettuivat näin Väinön sydämessä. Hän oli vihdoinkin
saavuttanut kaipaamansa päämäärän. Koti odotti. Hänen oma huoneensa
vastasilitettyine verhoineen oli valmiina ottamaan hänet vastaan. Mitä
siitä, jos Martta mieluummin oli hänestä tietämättä! Hänen oma äitinsä
ja myöskin tämän mies ottivat hänet avosylin vastaan. Ja pian hän saisi
tavata Lyydiankin, kun tämä vain voisi päästä vapaaksi ja tulla pariksi
päiväksi hänen kotiinsa.
Kaikki näytti iloiselta ja lupaavalta, niin myös kesäasunnossa, jonka
Magnus juhannuksen kunniaksi oli koristanut tuoreilla koivun ja lepän
lehvillä.
Eron hetkillä ei Väinö voinut katkeruudella kohdella emäntääkään.
Olihan hänen tosin vaikea antaa anteeksi emännän käytös Lyydiaa
kohtaan, mutta kun hänelle selvisi, että Lyydia erotettiin sen vuoksi,
että tämä kelpo tyttö säilyisi Väinön vahingolliselta, kumoukselliselta
vaikutukselta, niin hän ei voinut mitään sille, että asia sekä hiukan
imarteli että suuresti huvitti häntä. Se mieliala, jonka muutto omaan
kotiin aiheutti, sai hänet ystävälliselle mielelle kaikkia ihmisiä ja
koko maailmaa kohtaan.