Wiclifiläisen liikkeen syntyminen oli vakava varotus paavikunnalle.
Jos paavit edelleenkin pysyisivät Ranskan aseina, niin he saattaisivat
asemansa vaaraan koko muussa Europassa. He rupesivat senvuoksi
toivomaan pois Avignonista, Ranskan vankeudesta, Roomaan, missä olivat
vähemmän Ranskan vaikutukselle alttiina.
Wiclifiläinen liike osotti myöskin paaveille, miten vaarassa heidän
asemansa kirkkoruhtinaina oli. Se kehotti heitä hakemaan varmaa turvaa
maallisesta vallasta. Mitä enemmän Englannissa, Ranskassa ja Espanjan
eräissä osissa kirkko vapautui paavin herruudesta ja riistämisestä ja
joutui ruhtinasten alaisuuteen, sitä tärkeämmäksi kävi paaville hänen
maallinen ruhtinaskuntansa, Kirkkovaltio. Myöskin tämän vuoksi oli
paavien olo Roomassa välttämätön.
Jos paavilla oli kaikki syy toivoa pääsevänsä Roomaan, niin alkoivat
puolestaan italialaiset ikävöidä paavia. "Babylonian vankeus", joksi he
kutsuivat paavin Avignonissa asumista, oli heille selvästi osottanut,
kuinka tärkeätä oli tälle maalle saada paavi Roomaan, miten suurta
vahinkoa hänen poissaolonsa oli tuottanut. Varsinkin Rooma oli kovasti
taantunut.
Tuo intohimoinen halu saada paavi palaamaan Roomaan sai suuremmoisen
ilmauksen runoilija _Petrarcassa_. Runoissaan ja kirjeissään hän on
loistavin värein kuvannut, kuinka aina siitä asti, kun pyhä istuin
muutettiin, paavien palatsit ja pyhimysten alttarit olivat Roomassa
vaipuneet köyhyyteen ja likaan, kuinka ikuinen kaupunki oli joutumassa
rappiotilaan, niinkuin vaimo, jonka mies on hylännyt, mutta kuinka ne
pilvet, jotka nyt peittävät seitsemän kukkulan kaupungin taivaan, sen
oikean valtijaan läsnäolo kyllä haihduttaisi. Paavin ikuinen kunnia,
Rooman onni ja Italian rauha olisivat seurauksena, jos joku paavi
uskaltaisi lähteä Ranskan vankeudesta. Avignonissa täytyi paaviuden
sitävastoin luonnonlain välttämättömyydellä vaipua paheisiin ja
ylellisyyteen ja saada osakseen koko maailman halveksimisen.[26] Ei
kukaan ole ruoskinut paaviutta terävämmin kuin Petrarca, mutta se
ei tapahtunut suinkaan vihollisessa mielessä, vaan senvuoksi, että
saataisi paavit takaisin Roomaan. Suurena vikana paavinistuimelle hänen
mielestään ei ollut suinkaan se, että paavi mitä häpeämättömimmin
riisti koko maailmaa, vaan se, että paavit kuluttivat riistämisen
hedelmät ei Roomassa, vaan Avignonissa.
Eivät ainoastaan taloudelliset, vaan myöskin valtiolliset syyt
kiinnittivät siihen aikaan italialaiset paaviuteen.
Kansallistunteen herääminen on mitä läheisimmästi riippuvainen
tavaratuotannon kehityksestä. Kun tämä on saavuttanut sellaisen
asteen, että se alkaa tulla kapitalistiseksi, niin sen edut, ja ennen
kaikkea kapitalistien edut, vaativat kansallista, mahdollisimman
keskittynyttä valtiota, joka voi turvata kapitalistien kotimaiset
markkinat ja hankkia heille tarpeeksi tilaa ja liikuntavapautta
maailmanmarkkinoilla. Täysin selvästi esiintyivät nämä tarkotukset
vasta 1600-luvulla, mutta nykyaikaisen kansallistunnon alut esiintyivät
jo 1300-luvulla, jolloin niitä huomaa kumminkin vain, jos erikoiset
asianhaarat kansallistunnon herättivät, vaikka se vielä ei hetkiinkään
saavuttanut itsestään selvän vaiston voimakkuutta.
Korkeasti kehittyneessä Italiassa sen edellytykset näkyivät ensinnä.
1300-luvulla huomattiin täällä kipeästi tarvittavan yhteenliittymistä,
joka voisi lopettaa nuo ainaiset pikkuvaltioiden välillä vallinneet
sodat ja luoda yhteiskunnallista hyvinvointia turvaamalla rauhan ja
järjestyksen. Mutta ainoa valta, jonka luultiin kykenevän antamaan
yhteyttä Italialle ja saavuttamaan ylivallan eri pikkuvaltiaiden yli,
oli paavius. Myöskin kansalliselta näkökannalta katsottuna halusivat
siis kaikki kaukonäköisemmät italialaiset isänmaanystävät paavien
palaamista Avignonista.
Kaiken muun lisäksi tuli nyt vielä Ranskan kärsimä tappio Englannin
kanssa käydyssä sodassa, joka vaikutti sen, että Ranska näytti yhä
vähemmän pelottavalta vastustajilleen.
Paavillisissa piireissä alettiinkin wiclifiläisen liikkeen synnyttyä
todenteolla harkita siirtymistä takaisin Roomaan. Ensimäisen kokeen
paeta Avignonista teki Urban V. V. 1367 lähti hän kardinaleinensa
Ranskan kuninkaan Kaarle V:nnen vastalauseista huolimatta Avignonista
Marseillen ja Genuan kautta Roomaan, missä hänet otettiin ilolla
vastaan. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin ranskalaiset kardinalit saivat
taasen voiton. He viihtyivät paremmin Avignonissa -- Gibbon väittää,
että siihen oli pääasiassa syynä Burgundinviini, jota he eivät saaneet
Italiassa -- ja paavin hovi muutettiin taasen sinne. Uuden kokeen teki
Gregorius XI v. 1376. Hän lähti Roomaan ja oli siellä kaksi vuotta,
kuolemaansa saakka. Nyt roomalaiset pelkäsivät, että ranskalaiset
kardinalit pääsisivät taasen voitolle paavinvaalissa. He nousivat
aseihin, ympäröivät kardinalikollegiumin ja pakottivat kardinalit
huutaen: "kuolema taikka italialainen paavi!" todellakin valitsemaan
erään italialaisen, Urban VI:nnen. Mutta ranskalaismieliset kardinalit
pakenivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Roomasta ja julistivat
vaalin pakotuksen alaisena tehdyksi ja laittomaksi ja valitsivat uuden
paavin, Klemens VII:nnen.
Tämä oli syynä kirkon suureen hajaannukseen, skismaan. Me olemme
laajasti tehneet selkoa sen syistä, sillä niillä on suuri merkitys
paaviuden ja sen vuoksi myöskin kerettiläislahkojen historiaan.
Kaksi samalla kertaa virassa olevaa paavia ei ollut suinkaan mitään
tavatonta. Uutta oli sitävastoin se, että eri kansat kannattivat
kumpaakin paavia. Ranska ja Espanja tukivat toista paavia ja toista,
italialaista, Englanti ja Saksa. Myöhemmin ilmaantui näiden rinnalle
vielä kolmaskin paavi, joka tunnustettiin melkeinpä vain Espanjassa.
Tämä kirkon skisma oli jo siis enteenä katolisen kristikunnan
hajaantumiselle kansankirkkoihin. Tässä ei siis ollut kysymys
uskonlauselmista, eikä myöskään puhtaasti henkilöllisistä pyrinnöistä,
vaan kansallisista, valtiollisista vastakohdista.
Syntyi hurja taistelu keskenäänkilpailevien paavien välille, eikä
kukaan onnistunut saamaan ratkaisevaa voittoa. Koko kirkko huojui
liitteissään, mutta myöskin yhteiskuntaa uhkasi samallainen tila,
yhteiskuntaa, jota uhkasivat sellaiset räikeät vastakohdat, jotka
tulivat samanaikaisesti näkyviin Ranskan jacqueriessä ja Englannin
talonpoikaiskapinassa. Tuli siis tehdä loppu vallattomuudesta,
järjestää kirkko uudestaan, tai, niinkuin silloin sanottiin, "puhdistaa
kirkko päähän ja jäseniin nähden".
Paavius oli silloin aivan kykenemätön tätä tekemään. Toisten mahtien
täytyi pitää siitä huoli. Pidettiin sarja kansainvälisiä kongresseja,
niin sanottuja kirkolliskokouksia, mutta maallisten ruhtinasten
lähettiläillä oli niissä yhtä paljon sanomista kuin kirkonkin eri
järjestöjen edustajilla.[27]
Se paavius, joka lähti näistä kirkolliskokouksista, oli syvällä sen
alapuolella, joka kerran oli voittanut Saksan hohenstaufilaiset
keisarit. Paavit olivat tosin tästä alkaen vähemmän eri kansojen
vaikutuksen alaisia kuin Avignonin paavit, mutta myöskin heidän
vaikutuksensa eri kansoihin oli pienentynyt. Oli syntynyt
kansalliskirkkoja, jotka olivat maan ruhtinaan alaisia, ja hänen
kanssaan sai paavi jakaa ylivallan ja nylkemisoikeuden, ellei
tahtonut niitä kokonaan menettää; hänen osansa niihin oli rajotettu
ja erikoisilla sopimuksilla (konkordateilla tai pragmatisilla
sanktsioneilla) tarkoin määrätty.
Niin oli laita Ranskassa, Espanjassa ja Englannissa. Italiassa
roomalainen kirkko oli alusta alkaen kansalliskirkkona.
Vain Saksan valtakunta ei kyennyt näiden kirkolliskokousten aikana
luomaan perustuksia millekään kansalliskirkolle. Saksa oli liiaksi
hajanainen voidakseen järjestää tai rajottaa paavien harjottamaa
Saksan kirkon hallitsemista ja riistämistä. Saksa tuli siitä alkaen
paavillisen herruuden ja riistämisen pääesineeksi ja jäi sellaiseksi
kokonaiseksi vuosisadaksi.
Oli kuitenkin Saksan valtakunnassa yksi valtio, joka tässä kohden teki
poikkeuksen: _Böhmin kuningaskunta_.