Yhdessä oleellisessa kohdassa ovat ne kolme eri kommunismilajia,
joita olemme tässä tarkastaneet, alkukristillinen, keskiajan ja
uudenaikainen, kaikki samankaltaisia, ne ovat _kansainvälisiä_, kun
taasen platonilainen on paikallinen, vain yksityistä kaupunkia ja
sen ympäristöä tarkottava. Aina kristinuskon alusta alkaen vaikuttaa
jokainen kommunisti koko ihmisyyden tai ainakin koko kansainvälisen
sivistyspiirinsä hyväksi, missä hän itse elää. Platonilaisen kommunismin
paikallinen rajottuvaisuus vastaa talonpoikais- ja käsityötuotannon
erikoisuuksia, koska tämä tuotantotapakin on pääasiassa paikallista
laatua. Vasta kapitalistit ja köyhälistöläiset voittavat tämän
paikallisen rajottuvaisuuden. Kauppias ei elä vain paikallisen
ostajapiirinsä nojalla, vaan etupäässä liikkeestä kotiseudun ja
vieraiden seutujen kanssa. Kuta vilkkaampi ja helpompi tämä liike, sitä
paremmin menestyy hän. Sen vuoksi on kauppias kansainvälisyyden, tai
paremmin sanoen paikkainvälisyyden harrastaja. Missä hän voi voittaa,
siellä hän on kotonaan.
Muista perusteista johtuu köyhälistön paikkainvälinen mieli. Se ei
omista mitään, mikä sen kiinnittäisi paikalleen; sen kotiseutu ei
tarjoa sille mitään, mitä hän ei muualtakin löytäisi, riistämistä
ja sortoa. Pieninkin toive saada muualla paremman kohtalon riittää
saattamaan hänet muuttamaan.
Mutta näissä kummassakin tapauksessa on kysymyksessä aivan erilainen
paikkainvälisyys. Kauppiaan koko asema maan ulkopuolisiin markkinoihin
riippuu oleellisesti sen kansan voimasta, johonka hän kuuluu. Hän
tarvitsee voimakkaan valtion, jolla on vahva sotavoima. Hän onkin
senvuoksi aina isänmaallinen, asukoonpa hän sitten kotona tai
ulkomailla -- jälkimäisessä tapauksessa usein vielä enempi kuin muuten.
Aina keskiajasta alkaen huomaammekin kauppiaiden senvuoksi asettuvan
hallitsijavallan ja kansalliskiihkon puolelle.
Köyhälistöön kuuluvan taasen täytyy katsella valtiovaltaa kokonaan
toisilla silmillä. Tämähän on kaikkien niiden paras suojelija, jotka
riistävät ja sortavat häntä. Aina Rooman tasavallan häviöstä 19:nteen
vuosisataan saakka ei köyhälistöllä ollut mitään toiveita voida vallata
valtiota haltuunsa. Valtio oli köyhälistön suurin vihollinen. Ei ihme,
että tämä helposti johtui vetämään johtopäätökset tästä seikasta.
Ei ainoastaan välinpitämättömyys, vaan suorastaan vastenmielisyys
valtiota, politiikkaan tai maanpuolustukseen osanottoa vastaan on
ollut ominaisena piirteenä kaikille kommunistisille lahkoille aina
alkukristillisyyden ajoilta asti. Anarkismi on meidän päivinämme
vielä tämän virtauksen jälkikaikua. Ainoastaan ajottain voitettiin
tämä taipumus, vallankumouksellisina aikoina, kun näytti siltä, että
vanha valtiovalta sortuisi, ja että proletariati kykenisi valtaamaan
sen. Mutta sitä ratkaisevammin jätettiin kaikki politiikka sitten
taasen taantumuksen aikoina. Niin kävi Böhmin veljien Taborin häviön
jälkeen, niin oli laita uudestikastajien talonpoikaissodan perästä ja
mennonitien Münsterin hävittämisen jälkeen, kuten edempänä tulemme
näkemään.
Mutta aina ja kaikissa olosuhteissa kommunistit ovat
alkukristillisyyden ajoilta asti terottaneet _kansainvälisen_ tai
paikkainvälisen _yhteenkuuluvaisuuden_ velvollisuuksia.
Kauppias esiintyy ulkomailla kilpailijana kotimaisten vastustajana.
Hän ei luota heidän hyväntahtoisuuteensa, vaan voimaansa tai valtionsa
voimaan, joka häntä suojelee.
Köyhälistöön kuuluvalla on taasen ulkona taisteltava samallaista
nylkemistä ja sortoa vastaan kuin kotimaassakin. Eikä hän siinä voi
luottaa oman valtionsa apuun, vaan vain sen seudun köyhälistöön, jonne
hän on muuttanut, joiden kanssa hän taistelee samallaista taistelua.
Mutta jos köyhälistöläinen esiintyy enempi työvoimansa myyjänä kuin
taistelijana, niin voi kyllä sattua että hän vieraissa tovereissaan
näkee enempi kilpailijoita kuin taistelutovereita ja silloin katsoo
helposti kansainvälisen yhteenkuuluvaisuuden tunne.
Mutta näin ei ole milloinkaan laita kommunistien. Nämä ovatkin
ensisijassa taistelijoita nylkemistä ja sortoa vastaan, tapaavat
kaikkialla samoja vastustajia, kärsivät samaa vainoa. Se sitoo
heidät lujasti yhteen. Aina alkukristillisyyden ajoista asti ovat
myöskin kaikki kommunistien tutkijat huomanneet heidän erityiseksi
erikoisuudekseen sen, että he kaikki muodostavat yhteensä ikäänkuin
yhden suuren perheen, että vierasseutulainenkin toveri oli veli yhtä
hyvin kuin kotoinenkin, että hän oli kuin kotonaan joka paikassa missä
tapasi tovereja. Tämä ominaisuus ja kommunistien omaisuudettomuus --
rikkaanhan, joka heihin liittyi, täytyi jakaa omaisuutensa köyhille
-- tekevät helpoksi heidän taisteilijoilleen ja kiillottajilleen
matkustaa paikasta toiseen. Nämä ovatkin alituisesti matkoilla, ja he
kulkevat kaikista vaikeuksista huolimatta matkoja, joita täytyy pitää
kunnioitettavina rautateidenkin aikakaudella. Niinpä olivat esim.
Böhmin valdolaiset alituisessa yhteydessä Etelä-Ranskassa olevien
kanssa.
Senvuoksi heillä olikin aivan erikoinen merkitys aikansa kaikille
alaluokkien vallankumouksille liikkeille. Näiden suurimpana esteenä
oli talonpoikien ja pikkuporvarien ahdasnäköinen nurkkapolitikoiminen,
joka oli heille suureksi haitaksi hyvin järjestyneisiin vastustajiin
verraten. Kaikkialla, missä jossain määrin onnistuttiin poistaa
tämä ahdasnäköisyys ja luoda jonkinlainen yhteys eri seutujen
vallankumouksellisten liikkeiden välille, oli se varsinaisesti
matkustavien kommunistisaarnaajien ansio. Ne menestykset, jotka
talonpoikaiskapina Englannissa v. 1381 alussa saavutti ja samaten
Böhmin taborilaisen liikkeen voitot täytyy suureksi osaksi lukea niiden
kokoavan vaikutuksen ansioksi. Suuren saksalaisen talonpoikaissodan
aikana v. 1525 olivat he vaikuttamassa samalla tavalla, erittäinkin
on mainittava Thomas Münzer, mutta saksalainen Partikularismi[19]
oli liiaksi suuri heidän sitä voittaakseen. Tämä kapina onnistuikin
huonosti pää-asiallisesti juuri siinä ilmenneen eripuraisuuden vuoksi.
Tässä olemme joutuneet koskettelemaan toistakin tärkeätä piirrettä,
joka on huomattava kerettiläiskommunismissa, piirrettä, joka
sen erottaa jyrkästi alkukristillisyyden kommunismista, mutta
osottaa sitä vastoin sen sukulaisuuden uudenaikaisen kanssa: _sen
vallankumouksellista henkeä_.
Ryysyläisköyhälistöön kuuluva on arka ja nöyrämielinen. Hän vihaa
rikkaita, vähintäin yhtä paljon kuin työtätekevä köyhälistö. Myöskin
evankeliumissa tapaa jälkiä sellaisesta, esim. rikkaan miehen ja
Lazaruksen vertauksesta (Luukkaan 16: 19-26).
Tässä vertauksessa ei suinkaan ole kysymys rikkaan ja köyhän
siveellisistä ominaisuuksista. Lazarus joutuu Abrahamin helmaan, ei
senvuoksi, että hän oli hyvä ihminen, vaan siksi että hänellä oli maan
päällä huono oltava. Eikä rikkaasta miehestä sanota mitään pahaa, hänen
rikkautensa on riittävänä syynä siihen, että hän joutuu kärsimään
ikuisia helvetin tuskia, joita Abraham ei voi eikä nähtävästi tahdokaan
lievittää. Jollei tämä ole vihaa rikasta kohtaan sen vuoksi että
hän on rikas, peittämätöntä luokkavihaa, niin silloin ei ole mitään
luokkavihaa maailmassa.
Mutta vertaus köyhästä Lazaruksesta osottaa myöskin miten
ryysyköyhälistöläisen luokkaviha näyttäytyy: _unelmissa_. Hän keksii
kauheimpia kärsimyksiä rikkaalle ja riemuitsee niitä nähdessään
-- mutta vain ajatuksissaan. Hän vihaa rikasta, mutta samalla hän
tuntee, kuinka hän itse on liikaa yhteiskunnassa, että hän elää vain
rikkaan armosta, ja niin liehakoi tätä sitä arempana mitä enempi hän
häntä vihaa. Erittäin huomattavasti näkyi tämä Rooman keisari-aikana,
yhteiskunnassa, jossa kaikki olivat kadottaneet tasavaltaiset
kansalaishyveensä, jossa mikään luokka ei enään uskonut itseensä, ja
pelkuruus sekä nöyrämielisyys olivat levinneet kaikkialle. Ei ihme,
että tältä aikakaudelta peräisin olevat kristittyjenkin kirjotukset
sisältävät siitä mitä selvimpiä jälkiä.
Yksinvallalle, jonka ensimäiset alut esiintyivät keskiajan lopulla,
olivat senvuoksi, huolimatta sen omasta materialistisuudesta, Uuden
Testamentin kirjotukset yhtä tervetulleena auttajana kuin roomalainen
oikeus, joka on peräisin samalta ajalta. _Siitä_ uskonnosta,
ajattelevat he, täytyy meidän pitää huolta, että _kansa_ pysyy alallaan.
Toisin ajattelivat sitävastoin sorretut luokat, talonpojat,
pikkuporvarit ja köyhälistö. Nyt oli kansa toisellaista kuin se,
joka oli elänyt Rooman yhteiskunnassa sen kukistuessa. Sen aseisiin
tottuneissa ja uhkamielisissä aineksissa ei ollut suinkaan mitään
ymmärrystä sellaista oppia kohtaan, joka määräsi, että jos joku löisi
sinua korvalle, niin tulisi sinun kääntää hänelle toinen, tai ettei
saisi turvautua omaan apuunsa, koska "kosto on minun, sanoo Herra",
tai että "se joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu", joka selitti
hiljaisen kärsimisen ja sietämisen kristityn velvollisuuksiksi. Niin
pian kuin kansa yleensä alkoi itse tutustua raamattuunsa -- katolinen
papisto tiesi kyllä, miksi se tahtoi tehdä tätä tuntemista omaksi
yksinoikeudekseen -- otti se Uudesta Testamentista oppia, ei sen
opetuksista nöyryyteen ja kuuliaisuuteen, vaan sen vihamielisyydestä
rikkaita kohtaan. Eniten pidetyksi kirjotukseksi Uudessa Testamentissa
tulikin kerettiläisten alaluokkien keskuudessa Apokalypsi,
Ilmestyskirja, nämä yhden ensimäisen kristityn vallankumoukselliset ja
veriset mielikuvitelmat, joissa hän riemuiten ennustelee vallitsevan
yhteiskunnan perikatoa niin kamalalla tavalla, että siihen verrattuna
tähän asti esiintynyt radikalisinkin anarkismi uhkauksineen ja
toimineen näyttää varsin viattomalta. Mutta paitsi Ilmestyskirjaa
viljelivät kerettiläiset alaluokat mielellään _Vanhaa_ Testamenttia,
joka on vielä täynnä jälkiä talonpoikaisesta kansanvallasta, eikä siinä
opeteta ainoastaan vihamielisyyttä tyranneja, rikkaita ja mahtavia
vastaan, vaan myöskin tarmokkaasti ja säälimättömästi taistelemaan
heitä vastaan.[20]
Tämä ei jäänyt vaikuttamatta kommunististen lahkojen kannattajiin. He
olivat tosin liian heikkoja, heidän olemassaolonsa riippui liiaksi
rikkaiden ja mahtavien sietämisestä, niin ettei heissä rauhallisina
aikoina voinut syntyä ajatustakaan vallitsevan yhteiskunnan
väkivallalla kukistamisesta ja kommunistisen asettamisesta sen
sijaan. Aina uskonpuhdistuksen aikaan saakka olivat kommunistit
yleensä, joskaan ei liehakoivia ja matelevia kuin rappeutuneen Rooman
ryysyläisköyhälistö, kuitenkin yleensä rauhaarakastavia. Heidän
rauhallista ja maltillista mielialaansa mainitsevatkin kirjailijat
järjestänsä samallaisena heidän luonteesensa kuuluvana ominaisuutena
kuin heidän ahkeruuttaan ja siisteyttään.
Mutta kun vallankumoukselliset ajat tulivat, kun talonpojat ja
käsityöläiset nousivat kapinaan heidän ympärillään, silloin
kommunisteihinkin tarttui vallankumouksellinen innostus. Silloin
heistä -- tai ainakin osasta, sillä he olivat usein eri mieltä tässä
kysymyksessä -- näytti se aika tulleen, jolloin Jumala on heikoissa
väkevä eikä mikään ihme näytä mahdottomalta. Silloin ryhtyvät
he vallankumoukselliseen liikkeeseen ottaakseen sen kommunismin
palvelukseen. Ja kun ei heihin nähden, jos he ovat kerran mukana, voi
olla kysymystä mistään sovitteluista vallassaolijain kanssa, heidän
mielestään kun ei saata ajatellakaan parantaa vallitsevaa yhteiskuntaa,
saavat he pian voiton horjuvista ja epäröivistä aineksista. Heistä
tulee helposti liikkeen johtajia, -- niin käy esim. taborilaisten
hussilaisten joukossa, niin Münzerin ja hänen puoluelaistensa Thüringin
talonpoikaissodan kapinoitsijain joukossa. Täten saa itse liikekin
kommunistisen värityksen, ja kommunismilla on näennäisesti sellainen
voima, jommoista sillä itse asiassa ei vielä todellisuudessa ole ollut.
Mutta juuri tästä vuorostaan seuraa, että kaikki omistavat ainekset
yhtyvät sitä vastaan, ja tuskallisen raivon villitseminä musertavat he
sen perinpohjin.
Tämä vallankumouksellinen henki, joka alempien kansanluokkien
kommunistisilla liikkeillä on ollut aina keski-ajan myöhemmiltä ajoilta
asti, onkin sellainen tuntomerkki, joka yleensä muista yhtäläisyyksistä
huolimatta jyrkimmin erottaa nämä alkukristillisyyden kommunismista ja
mitä selvimmin osottavat niiden sukulaisuuden köyhälistön nykyisien
kommunistisien liikkeitten kanssa.
Alkukristillinen kommunismi ei ollut valtiollista, ja se oli
toimetonta. Aina keski-ajasta asti on sitävastoin köyhälistöläisellä
kommunismilla välttämättömyyden pakosta pyrkimys suotuisien
seikkojen sattuessa tulla valtiolliseksi ja kapinalliseksi. Samoin
kuin nykyaikainen sosialidemokratia, asettaa sekin päämääräkseen
_köyhälistön ylivaltiuden, pitäen sitä tehokkaimpana keinona
kommunistisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi_.