Taistelu hoviherroja vastaan ei ollut ainoa, mikä ylöspäin pyrkivällä
käsityöläisluokalla oli kestettävänä. Yhtä tärkeäksi tuli sen taistelu
kaupunkien ylimyssukuja vastaan.
Olemme nähneet, että kaupungit eivät alkuaan olleet muuta kuin kyliä,
joiden ympärille oli rakennettu muurit. Kyläkunnan omistus- ja
oikeusjärjestys tuli myöskin kaupunkia koskevaksi. Kaupungin maa oli
samoin kuin kyläkunnankin kahtalaista: jaettua ja jakamatonta maata
(niittyä, metsää, vettä). Kaikilla kylän pysyväisillä asukkailla
oli osaa yhteismaahan, he muodostivat yhteensä yhteisön, joka itse
hallitsi itseään, eli omien lakiensa mukaan. Siellä missä yhteismaalla,
markilla, muodostui herrastiloja, saivat niiden omistajat monenlaisia
etuoikeuksia, hänestä tuli pysyväinen yhteismaan päämies ja yhteinen
päätös tarvitsi hänen vahvistuksensa. Se oli niin sanoakseen
perustuslaillista hallitusmuotoa.
Alkujaan pidettiin kutakin uutta tulokasta tervetulleena osallisena
yhteismaahan. Maatahan oli liiaksikin, mutta sitä viljelevää väkeä
vähän. Nämä olosuhteet muuttuivat ensinnä kaupungeissa, joiden
väkiluku nopeasti kasvoi. Täällä näet oli pian liikamaa lopussa,
ja vannat perheet alkoivat pelätä vahingoittavansa itseään, jos he
antaisivat vastatulleenkin päästä osalliseksi kaupungin yhteismaahan.
Entinen kyläkunta, muuttui nyt suljetuksi seuraksi, joka ainoastaan
poikkeustapauksissa otti uusia jäseniä, ellei sille ollut siitä
erikoista etua.
Vanhojen perheiden oheen syntyi nyt kaupunkikunnassa uusi asukaskerros,
jonka muodostivat myöhemmin tulleet. Sillä ei ollut mitään tai vain
hyvin pieni osuus kaupungin yhteismaahan, ja jolleivät kuuluneet
yhteisöön, ei heillä ollut mitään sanottavaa sen hallintoon. Mutta
yhteisön hallinto oli kaupungin hallinto. Uusilla porvareilla ei
siis ollut valtiollisia oikeuksia kaupungissaan. Vanhat muodostivat
ylimystön.
Mutta vastatulleet varttuivat lukumääräänsä ja rikkauteensa nähden.
Heihin kuuluivat sangen monet kauppiaat ja useimmat käsityöläiset.
He alkoivat tuntea itsensä voimakkaiksi ja rupesivat vaatimaan osaa
kaupungin hallintoon. Kaikkialla ryhtyivät he 1200- ja 1300-luvulla
taisteluun vanhojen sukujen valtaa vastaan, ja miltei kaikkialla he
saavuttavatkin tarkotuksensa.
Kaupungin yhteismaata ei kumminkaan otettu pois vanhoilta suvuilta.
Siellä, missä sellaista vielä oli jäljellä eikä se ollut jo ehtinyt
muuttua yksityisomaisuudeksi, pitivät vanhat perheet sen hallussaan
ja muodostivat silloin suljetun yhdyskunnan kaupunkikunnassa. Mutta
kaupunkikunta lakkasi olemasta entisenlainen markki-yhteiskunta.
Kaupunkien valtiolliseksi perustaksi tuli, erittäinkin Saksassa ja
sieltä vaikutuksia saaneissa maissa, _ammattikuntahallitusmuoto_.
Suuremmat ihmisjoukot eivät voi ajan pitkään kestää taisteluja
järjestäytymättä. Tämä koski käsityöläisiäkin, ja esikuva oli heille
kyläkuntayhteisössä. Rikkaissa herrashoveissa, missä monta työmiestä
oli ollut työtä tekemässä, oli jo ruvettu järjestämään eri ammateissa
työskentelevät ryhmittäin kukin oman mestarinsa alaiseksi. Tällaiset
yhdistämiset eivät kyllä tarkottaneet taistelua, vaan tuotannon ja
johdon edistämistä, mutta se ei estänyt sitä, että ne maaorjien
taisteluissa herrojaan vastaan saivat palvella sotaisia tarkotuksia, ja
ne pysyivät olemassa vielä silloinkin, kun käsityöläiset olivat saaneet
vapautensa. Myöskin vapaat käsityöläiset kaupungissa muodostivat
yhteiskuntia omaksi turvakseen. Kun maaorjuus kaupungeissa taukosi,
yhtyivät molemmat lajit yhdeksi. Sen jälkeen oli ainoastaan vapaita
yhdistyksiä tai ammattikuntia.
Useimmissa kaupungeissa muodostui vapaita ammattikuntia jo 1100- ja
1200-luvulla. Toisissa vasta myöhemmin, eikä kehitys suinkaan ollut
tapahtunut kaikissa ammateissa yhtä nopeasti. Rikkaimmat ja ne, joissa
oli suurin määrä ammatinharjottajia, ehtivät ensiksi. Kauppiaiden
rinnalla olivat kankurit ja räätälit vanhimpia ammattikuntia. Heidän
jälkeensä tulivat suutarit, leipurit, teurastajat j.n.e. Tapahtui
myöskin, että jotkut ammatit olivat liiaksi heikkoja voidakseen
yksin muodostaa erityisen ammattikunnan. Jos he tahtoivat nauttia
jonkun järjestön suojaa, täytyi heidän silloin liittyä jonkin
muun ammatin ammattikuntaan. Niinpä kuuluivat esim. Reutlingenin
kylvettäjät teurastajien ammattikuntaan, Esslingenin sitävastoin
turkkurien ammattikuntaan. Johonkin ammattikuntaan liittyi jokainen
kaupungin asukas, jos vaan suinkin saattoi sellaiseen päästä. Vieläpä
prostitueeratutkin muodostivat esim. Frankfurtista, Genevessä ja
Parisissa oman ammattikuntansa ja harjottivat "vaakasuoraa ammattiaan"
pitäen pyhää Magdaleenaa suojeluspyhimyksenään.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet niin onnellisessa asemassa, että he
olisivat päässeet johonkin ammattikuntaan. Oli aina olemassa koko
joukko elinkeinoja, jotka joko elättivät miehensä huonosti tai olivat
niin halveksittuja, että oli mahdotonta muodostaa omaa ammattikuntaa ja
mahdotonta päästä jäseniksi mihinkään muihin. Näitä raukkoja katselivat
ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset yhtä ylenkatseellisesti kuin
ylimykset heitä, eikä koskaan johtunut heidän mieleensäkään, että he
olisivat puolustaneet näiden väestön alempien kerrostenkin etuja.
Vanhojen ylimyssukujen rinnalla tuli ammattikuntiin kuuluvista
käsityöläisistä kaupunkien toinen etuoikeutettu luokka.
Mutta samassa määrin kuin ammattikunta tuli etuoikeudeksi, kehittyi
myöskin itse käsityössä uusi luokkavastakohta: _kisällien ja mestarien
välinen_.