Kun germanit tunkeutuivat Rooman valtakuntaan, oli heidän
maanviljelyksensä vielä kehittymätöntä. Karjanhoito ja metsästys olivat
heidän varsinaisia tulolähteitään, talonpojat olivat vielä puoleksi
paimentolaisia. Nyt ottivat he haltuunsa osan roomalaisten maakuntien
latifundioita ja taasen muodostui vapaa talonpoikaissääty. Nämä
talonpojat oppivat tuntemaan roomalaisten korkeamman tuotantotavan.
Karjanhoito ja etenkin metsästys jäivät syrjään maanviljelyksen
rinnalla. Germanit asettuivat vakinaisille asuinsijoille.
Näytti siltä kuin uudistuisi sama kehityskulku, joka jo oli
tapahtunut vanhassa Roomassa. Talonpoikaismaanviljelys sopi huonosti
yhteen sen sotapalveluksen kanssa, joka oli jokaisen vapaan miehen
velvollisuutena. Ikuiset sodat saattoivat häviölle talonpojat.
Mutta tällä kertaa ei tapahtunut niinkuin vanhassa Roomassa, että
talonpoikaistalouden sijaan olisi tullut orjatalous. Tuskin olivat
germanilaiset heimot tulleet kristityiksi, s.o. jossain määrin
perehtyneet roomalaiseen tuotantotapaan, hankkineet itselleen
kiinteät asuinpaikat, ennenkuin heitä joka puolelta ahdistivat
epävakaiset ja helposti liikkeelle joutuvat kansanheimot, ratsu- ja
merirosvokansat, avarit ja magyarit (unkarilaiset) idässä, normannit
pohjosessa, sarasenit etelässä ja idässä. Länsimaista kristikuntaa
vaivasi 8:nnesta vuosisadasta aina 11:nteen näiden kutsumattomien
vieraiden lakkaamattomat ryöstöretket, ja enemmän kuin kerran
uhkasivat ne käydä sen olemassaololle tuhoaviksi. Kaukana siitä,
että kristikunta olisi saanut itselleen orjia, oli se itse runsaana
tulolähteenä orjienpyydystäjille ja orjakauppiaille. Kristittyjä
orjia oli joukottain "pakanoilla", jota vastoin pakanaorjat tulivat
kristikunnassa yhä harvinaisemmiksi ja kalliimmiksi, vaikkeivät sentään
aivan kokonaan hävinneetkään markkinoilta; niinpä maksettiin v. 1384
Genuassa muutamasta tatarilaisesta orjattaresta, jossa "ei ollut mitään
salaisia tauteja", 1049 liiraa, ja viisi vuotta myöhemmin myytiin
toinen 1312 liirasta.
Oli siis mahdotonta länsimaissa perustaa tuotantoa, joka olisi ollut
riippuvainen orjuudesta. Orjatyö lakkasikin kristityissä länsimaissa
melkein kokonaan tällä aikakaudella.
Että orjuuden lakkaaminen ei riippunut kristinuskon aiheuttamista
omantunnon vaivoista, vaan hädästä, orjien puutteesta, sen näkee
parhaiten siitä, että niin pian kuin kristikunta oli saanut tarpeeksi
voimia hyökätäkseen "uskottomien" päälle, juuri kristinuskon
puolustajat ovat ensimäisinä niiden joukossa, jotka ryöstävät ja
kauppaavat orjia. Ristiretkeilijät, samoinkuin myöhemmin espanjalaiset
ja portugalilaiset Afrikassa, harjottavat molempaa tointa erittäin
laajasti. Paavi Nikolaus V:nnen bulla 8:nnelta päivältä tammikuuta
1454 selittää nimenomaan luvalliseksi sen, että saa "panna kaikki
sarasenit, pakanat ja muut Kristuksen viholliset ikuiseen orjuuteen",
ja Clemens V (1523-34) laajensi tämän "oikeuden" niin, että se koski
kaikkia kerettiläisiä. Mutta tuotantotapa oli silloin kehittynyt
suuntaan, joka teki orjatyön aivan turhaksi Europassa. Orja oli ja
jäi edelleenkin ylellisyystavaraksi, -- kunnes europalaiset vallat
rupesivat vallottelemaan ja perustamaan merentakaisia siirtomaita,
sillä siellä ei ollut edellytyksiä europalaiselle tuotantotavalle,
siellä saattoi orjatyötä hyödyllisesti käyttää. Tästä ajasta alkavat
taasen orjametsästykset, orjakauppa ja orjien rääkkäykset näytellä
tärkeätä osaa europalaisen kristikunnan taloudellisessa elämässä,
eikä roomalainen eikä kumpikaan suurista protestanttisista kirkoista
ottaneet siitä pahastuakseen.
Mutta nyt puheena olevana aikana oli toisin laita. Kristityissä
germanilaisissa valtioissa keski-ajan alkupuolella oli orjatyöllä
saavutettu suurtuotanto yhtä mahdoton kuin olemme sen nähneet
mahdottomaksi Rooman keisari-aikana. Silloin oli viljelty maata
kolonatijärjestelmän mukaan, ja nyt kävi melkein samalla tavalla,
joskus suoraan roomalaisen esikuvan mukaan.
Häviöön joutuneiden talonpoikien karkottaminen heidän tiloiltaan
olisi silloin ollut peräti mieletöntä. Maasta ei ollut puutetta, vaan
väestä. Rikkailla ja ylhäisillä kristityissä germanilaisvaltioissa,
piispoilla ja apoteilla, kuninkailla ja herttuoilla seurueineen ja
suosikkineen ei ollut mitään halua korvata talonpoikaismaanviljelystä
orjien toimittamalla. He yrittivät pikemmin riistää talonpoikia siten,
että tekivät nämä riippuvaisiksi itsestään, asettaen heille veroja
ja päivätöitä. Sen sijaan täytyi heidän vapauttaa talonpojat niistä
velvollisuuksista, jotka tekivät säännöllisen talonpoikaistalouden
kokonaan mahdottomaksi, siis erittäinkin sotapalveluksesta.
Toinen talonpoika toisensa jälkeen rupesi jonkun mahtavan miehen
suojeluksen alaiseksi ja sitoutui antamaan vuosittain tälle määrätyn
osan taloutensa tuotteita ja suorittamaan vissin määrän päivätöitä.
Senvuoksi hänet vapautettiin sotapalveluksesta, joka jäi hänen
suojelusherransa seurueen ja sotamiesten nuoleksi.
Myöskin toisella tavalla saatiin vuokratalonpoikia. Roomalaisten
ajoilta oli monin paikoin säilynyt mahtavia maatiloja, latifundioita,
varsinkin kirkolla, joka on aina ymmärtänyt pitää huolta eduistaan.
Uusia suuria tiloja muodostui kuninkaitten lahjotuksien kautta.
Alituisten sotien seurauksena oli, että paljon maata oli ilman
omistajaa, ja samaa vaikutti maanviljelyksen edistyminenkin,
tarvitseehan määrätty väestö paljon vähemmän maata hankkiakseen
elatuksensa, jos se elää maanviljelyksellä, kuin jos se eläisi
karjanhoidolla, puhumattakaan metsästyksestä. Valtavat metsät, jotka
ennen olivat olleet tärkeitä kansan elatukselle, olivat määrättyjen
kyläkuntien yhteistä omaisuutta. Ne eivät nyt enään olleet kyläkunnille
niin arvokkaita ja joutuivat muun asumattoman maan yhteydessä
kuninkaiden valtaan, jotka niistä lahjottelivat tai antoivat
läänityksiksi osia suosikeille ja ylhäisille, erittäinkin piispoille
ja luostareille. Saadakseen hyötyä tiluksistaan koki sitten uusi
maanomistaja houkutella talonpoikia uutisviljelijöiksi, ja näille hän
vuokrasi tiloja määrättyjä velvollisuuksia vastaan.
Mutta jos kukin tilanomistaja näin koetti houkutella puoleensa niin
monta uutta talonpoikaa kuin mahdollista, niin piti hän vielä suurempaa
huolta siitä, ettei hänen omia talonpoikiaan vieteltäisi häneltä.
Hän koetti kahlehtia heitä turpeeseen kaikin keinoin, jotka olivat
hänelle tarjolla, siveellisillä ja siveettömillä, oikeudellisilla ja
oikeudenvastaisilla. Nuo tähän asti vapaat talonpojat eivät tulleet
ainoastaan veroamaksaviksi, heistä tuli _maaorjia_.
Mutta kuinka alas talonpoikia saattoikin painaa, olivat he kuitenkin
aina orjia korkeammalla. Orja, ollen vieras maassa, vieras
toveriensa parissa, on oikeudeton, hän on pelkkä kappale. Hänellä
ei ole pienintäkään perustaa, jolla voisi alkaa kestävän taistelun
luokkansa vapauttamiseksi. Totta kyllä, orjat ovat aikaansaaneet
levottomuuksia, mutta sellaiset pian ohimenevät mullistukset saattoivat
hyvin onnistuessaan hankkia vapauden ainoastaan niille, jotka niihin
ottivat osaa, orjalaitokseen kokonaisuudessaan ei niillä ollut mitään
vaikutusta. Ne olivat pakoyrityksiä orjuudesta, eikä suinkaan sen
hävittämiskokeita. Orjuuden poistaminen ei ole missään ollut minkään
pysyväisen orjien luokkataistelun tulos.
Kokonaan toinen oli keskiajan maaorjien asema. He eivät olleet
oikeudettomia, heidän tehtävänsä olivat tarkasti määriteltyjä, eikä
mitään lisäyksiä voitu niihin mielivaltaisesti tehdä, vaan täytyy
heitä sellaisten saamiseksi joko pakottaa tai pettää. Eikä maaorja
ollut yksin herraansa vastassa, jokainen talonpoika, oli sitten
maaorja tai vapaa, kuului kyläkuntaansa, joka oli solidarinen hänen
kanssaan, samoin kuin hänkin sen kanssa. Tällaisessa järjestössä oli
hänellä aina vahva tuki. Tällä perustalla saattoi talonpoika hyvinkin
vastustaa herraansa, ja niin tapahtuikin usein. Koko keskiaika on
täynnä luokkataisteluja tilusherrojen ja heidän talonpoikiensa
välillä, taisteluja, jotka useinkin suotuisien olosuhteiden valimessa
vihdoin johtivat siihen, että talonpojat pääsivät ei ainoastaan
maaorjuudesta, vaan myöskin verovelvollisuuksistaan, siis koko
tilanomistajajärjestelmän syrjäyttämiseen.
Ja vieläkin paremmin kuin talonpojille onnistui tämä vapautus
käsityöläisille.