Platonin kirjotuksista tulee tässä tarkastuksemme esineeksi vain
_"Politeia", "kirja valtiosta"_. Se on _vanhin filosofinen,
tieteellisesti järjestetty kommunismin puolustus_, mikä meillä on.
Se on kirjotettu luultavasti vähää ennen hänen ensimäistä matkaansa
Dionysius nuoremman hoviin, noin 368 e.a.a.
Kirjan pääsisältönä on vastauksen hakeminen kysymykseen: Mikä on paras
valtio- ja yhteiskuntajärjestys?
Siitä, että vallitsevat valtio- ja yhteiskuntamuodot ovat huonoja, ei
hänellä ole epäilystäkään.
Se on hänen mielestään yksityisomaisuus, erotus rikkaan ja köyhän
välillä, joka johtaa valtiot perikatoon. "Eivätkö hyve ja rikkaus
ole toisiinsa sellaisessa suhteessa", kysyy hän, "että jos ne
asetettaisiin kumpikin vaakakuppiinsa, toinen painuisi, kun toinen
kohoo?... Jos rikkautta ja rikkaita kunnioitetaan jossain valtiossa,
niin siellä hyvettä ja hyviä pidetään samassa määrin pienemmässä
arvossa... Sellainen valtio on välttämättömästi ei yksi kokonaisuus,
vaan kaksinainen: köyhät muodostavat toisen, rikkaat toisen osan, ja
molemmat asuvat yhdessä harkiten pahaa toisilleen... Ja vihdoin tulevat
hallitsevat rikkaat kykenemättömiksi käymään sotaa, koska heidän joko
täytyy käyttää hyväkseen joukkoa, jota he silloin, kun sillä on aseet,
pelkäävät enempi kuin vihollista; tai jolleivät he siihen turvautuisi,
olisi heillä tantereelle aivan pieni sotavoima; ja vielä päälliseksi
he eivät tahdo maksaa mitään veroja, sillä he rakastavat siksi paljon
rahojaan".
Köyhät taasen, köyhälistön, Platon vertaa mehiläiskuhnureihin
-- sattuva vertaus, joka meille kouraan tuntuvasti näyttää eron
klassillisen muinaisajan ja meidän aikamme köyhälistön välillä.
Silloin omaisuutta vailla olevat vapaat miehet olivat enimmäkseen
ryysyläisköyhälistöä. Meidän päivinämme elää yhteiskunta köyhälistöstä,
muinoin eli köyhälistö yhteiskunnasta. Se puristi elintarpeensa
valtiolta ja niiltä rikkailta, jotka vuorostaan hankkivat tulonsa
osaksi orjatyöllä, osaksi kukistettujen kansojen rikkauksista. Mutta,
jatkaa Platon, kaksijalkaiset kuhnurit eroavat siivellisistä siinä,
etteivät ne kaikki ole pistimiä vailla. "Ne, joilla ei ole pistintä,
tulevat vanhoilla päivillään kerjäläisiksi, pistimellä varustetuista
tulee taasen varkaita ja rosvoja, temppelinryöstäjiä ja kaikellaisten
hävyttömyyksien harjottajia".
Valtio, jossa kaksi sellaista valtiota elää keskinäisessä
eripuraisuudessa, on määrätty perikatoon, hallitkootpa sitä sitten
rikkaat (oligarkkia, harvainvalta) tai köyhät (demokratia, kansanvalta).
Ainoastaan kommunismi, sanoo Platon, voi tehdä lopun tästä
eripuraisuudesta.
Hän on kuitenkin liiaksi ylimysmielinen tahtoakseen poistaa
luokkaeroja. Kommunismin, mutta vain _hallitsevan luokan_ kommunismin,
tulee olla yhteiskuntaa suojeleva, vanhoillinen aines. Kun poistetaan
hallitsevan luokan yksityisomaisuus, loppuu siltä silloin, sanoo hän,
kiusaus imeä ja nylkeä työtätekevää kansaa, silloin hallitsevat eivät
enää ole susia, vaan uskollisia vahtikoiria, jotka elävät suojellakseen
kansaa ja johtaakseen sitä sen paraaseen.
Työtätekevillä luokilla, talonpojilla ja käsityöläisillä, olisi
Platonin valtiossa edelleenkin yksityisomaisuutta, samoin
pienemmillä ja suuremmilla kauppiailla. Itse asiassa olisikin ollut
silloisen tuotantotavan vaatimuksia vastaan poistaa näiltäkin
yksityisomaisuus. Tuotanto oli nimittäin maanviljelyksessä ja
käsitöissä vielä pientuotantoa; mutta tämä edellyttää, niinkuin me
jo olemme huomauttaneet, että tuotannon välikappaleet ehdottomasti
ovat yksityisomaisuutta. Tunnettiin kyllä jo myöskin suurempia
liikkeitä, mutta ainoastaan sellaisia, joissa käytettiin _orjia_.
Tekotavat maanviljelyksessä ja teollisuudessa eivät olleet vielä niin
kehittyneitä, että se olisi vaatinut yhteiskunnallista tuotantoa.
Siellä missä ulkonainen pakko ei ajanut työntekijöitä kokoon, missä
he olivat vapaita miehiä, tekivät he työtä omaksi hyväkseen. Platonin
aikana olisi senvuoksi ollut hullua tahtoa poistaa vapaitten työmiesten
omistusoikeutta tuotannon välikappaleisiin. Hänen sosialisminsa erosi
siis aivan kokonaan nykyaikaisesta.
Hallitseva luokka platonilaisessa ihannevaltiossa ei tuota mitään.
Sitä elättävät työtätekevät luokat. Ja sen _kommunismi ei sisällä
tuotannonvälineiden, vaan nautinnonvälineiden yhteisomistuksen_,
tätä sanaa käytetään silloin laajemmassa merkityksessä, se on
_kulutuskommunismia_.
Hallitseva luokka on valtion vartija. Sen jäsenet valitaan
huolellisesti paraimpien ja kelvollisimpien joukosta. Vartijoitten
lapsilla on kyllä suuremmat edellytykset kuin muilla lapsilla kuulua
tähän luokkaan, sillä omena ei putoa kauaksi puusta; mutta jos joku
näitten vartijoitten jälkeläisistä näyttäytyy kelpaamattomaksi,
erotetaan hänet auttamattomasti luokasta. Jos sitävastoin
käsityöläisten ja maanviljelijäin joukossa kasvaisi sellainen, jolla on
jaloja ominaisuuksia, niin "hän pidettäköön kunniassa ja korotettakoon
hallitsevien joukkoon".
Ylimysvalta Platonin valtiossa ei siis ole syntyperäisen aatelin
hallussa.
Se nuoriso, joka on määrätty otettavaksi vartijoitten luokkaan, saa
erityisen, huolellisen kasvatuksen, jonka Platon laveasti selittää,
mutta sitä emme saata tässä ottaa puheeksi.
"Mutta paitsi tätä kasvatusta täytyy heidän asuntonsa ja yleensä
kaikki, mitä heillä on, niin asettaa, etteivät vartijat sen kautta
lakkaa olemasta parhaita, eivätkä sen vuoksi toisaalta kiihotu tekemään
pahaa muita kansalaisia kohtaan". Näin antaa Platon Sokrateen jatkaa
keskustelua.[4]
"Aivan oikein", virkkoi Glaukon.
"Ajattele sitten", vastasi Sokrates, "pitääkö heidän elää ja asua
jotenkin seuraavaan tapaan tullakseen sellaisiksi. Ennen kaikkea ei
kukaan saa omistaa mitään omakseen, jos sitä vaan suinkin voi välttää.
Ei mitään erityistä asuntoa saa hänellä olla, ei myöskään mitään
varastohuonetta, johon ei jokainen, kuka vaan tahtoisi, pääsisi sisään.
Mutta ne välttämättömät tarpeet, jotka urhoolliset ja kohtuulliset
sotilaat tarvitsevat, pitää heidän saada muilta kansalaisilta, kultakin
vuorostaan, palkkana antamastaan suojeluksesta ja siinä määrässä,
etteivät kärsi puutetta, mutta ettei myöskään mitään jää seuraavan
vuoden varalle. Yhdessä tulee heidän elää ja syödä yhteiset ateriansa
ikäänkuin sotaretkellä. Mutta kultaa ja hopeaa, niin täytyy heille
sanoa, ovat he aina saaneet jumalilta kaiken jumalallisen muodossa
sieluunsa, ja sentähden he eivät tarvitse ihmisten kultaa eikä
hopeaa. Älköönkä heille myöskään mitenkään olko luvallista saastuttaa
jumalallisen kullan hallintaa kuolevaisten kullan hallinnolla. Jos
he hallitsevat omaa maata ja asumuksia ja kultaa, niin olisivat he
maanviljelijöitä ja talonomistajia vartijoitten asemasta, kovia herroja
sen sijaan, että olisivat toveria muille kansalaisille. He viettäisivät
silloin koko elämänsä vihaten muita ja ollen itse vihattuina, pitäen
varalta toisia ja samalla ollen itse silmälläpidon alaisina, peläten
paljon enemmän sisäisiä kuin ulkonaisia vihollisia, ja he kulkisivat
perikatoaan kohti, he ja koko kaupunki".
Mutta Platon ei vaadi ainoastaan omaisuuden yhteyttä "vartijoillensa".
Kaikki se pitää hävittää, mikä saattaa herättää heissä yksityisiä
harrastuksia tai tuottaa riitaa ja eripuraisuutta. Sentähden hän vaatii
heihin nähden yksityisperheen poistamista ja sen sijaan _naisten ja
lasten yhteisyyttä_.
Meidän nykyaikaiset sosialistisyöjämme esittävät todistukseksi
sosialistien eläimellisestä alennustilasta sen, että sosialidemokratit
tahtovat "poistaa avioliiton ja perheen". Mutta juuri samaa saattavat
he sanoa tästä vanhanajan filosofista, jota kaikki siveyden julkiset
valvojat, jota erittäinkin papit, säännöllisesti ylistävät aina pilviin
asti hänen "melkein kristillisen" siveysoppinsa tähden.
"Edellä olevasta johtuu", antaa Platon Sokrateen sanoa, "ainakin minun
mielestäni yksi määräys".
"Mikä sitten?"
"Se, että naiset kaikki ovat yhteisiä miehille, mutta ettei kukaan
nainen elä yhdessä minkään erityisen miehen kanssa, niin ettei kukaan
isä tunne lastaan eikä lapsi isäänsä."
Tällä Platon ei suinkaan tarkota mitään aivan säännötöntä
sukupuoliyhteyttä. Tätä rajotettakoon yhdellä ainoalla
perusajatuksella: sukupuolivalinnalla. Naiset saavat ainoastaan
20 ja 40 ikävuosien välillä "synnyttää valtiolle", miehet taasen
30 ja 55 ikävuosien välillä "siittää valtiolle". Se, joka tuottaa
lapsia maailmaan ennen tai jälkeen näiden ikärajojen, tekee itsensä
vikapääksi hairahdukseen. Sellaiset lapset tulee ottaa hengiltä
joko keskosina tai jollain muulla tavalla; kasvattaa niitä ei
saa. Ne kansalaiset, jotka ovat mainittujen ikävuosien välillä,
pitää hallitusmiesten mahdollisimman mukaan paritella siten, että
"kelvollisimmat enimmäkseen ovat tekemisissä kelvollisinten kanssa
ja kelvottomimmat kelvottominten; niin, että edellisten lapset
kasvatetaan, mutta ei jälkimmäisten, että suku pysyisi terveenä. Ja
kaikki tämä (parittelujärjestys) täytyy pitää täydellisesti salassa,
paitsi korkeilta viranomaisilta itsellään, jotta vartijajoukko olisi
riitaisuuksista vapaana niin paljon kuin suinkin".
Ne taasen, jotka ovat eläneet edellä olevien ikä-rajojen yli, saavat
sekaantua mielensä mukaan oman ikäluokkansa piirissä.
"Vasta syntyneitä lapsia kokoovat sitä varten asetetut viranomaiset,
joita on sekä miehiä että naisia, sillä valtion virat ovat avonaisia
niin naisille kuin miehillekin."
"Hyvä".
"Kelvollisten lapset annetaan hoitajattarille, jotka asuvat erityisessä
kaupunginosassa, kelvottomien lapset taasen sekä myöskin vialliset
lapset viedään johonkin tuntemattomaan paikkaan."
"Niin kyllä", hän vastasi, jos vartijoitten suku on pysyvä jalona.
"Nämä virkailijat huolehtivat myöskin rintalapsien ravinnosta viemällä
äitejä tähän kaupunginosaan, mutta sen ohessa tulee heidän niin paljon
kuin suinkin mahdollista varoa, ettei kukaan tuntisi omaa lastansa."
Kaikki tämä tuntuu meistä kummalliselta, jopa vastenmieliseltäkin.
Mutta niin ei se vaikuttanut Platonin aikuisiin kreikkalaisiin. Totta
kyllä oli heillä yksiavioisuus, mutta se oli, niinkuin he itsekin
myönsivät, ainoastaan pelkkä laitos laillisten lapsien saamiseksi,
perintö-oikeuden turvaamiseksi. Avioliitto ei ollut enää rakastavien
taivas, sen solmivat sukujen päämiehet katsomatta asianomaisten mieltä,
vaan ainoastaan heidän omaisuussuhteitaan. Nuori mies ei vielä ollut
edes tilaisuudessa tutustua jonkun hyvän perheen tyttäreen, ennenkuin
hän kihlasi hänet.[5]
Paitsi perheen omaisuuden lisääntymistä katsottiin avioliittoa
solmittaessa myöskin paljon sitä, että saataisiin voimakkaita
jälkeläisiä. Spartassa, missä omaisuussuhteet olivat vähempi-arvoiset,
mutta sen sijaan sparttalaisten sotakuntoisuus pääasia, merkitsivät
sukupuolivalinnan näkökohdat tavattoman paljon naimiskaupoissa. Ne
vaikuttivat niin voimakkaasti, että joskus saattoi tapahtua, että
kelpo mies luovutti aviolliset oikeutensa toiselle, joka oli vahvempi
ja sen vuoksi sopivampi lasten isäksi. Plutarkus vertaa sparttalaista
avioliittoa hevossiitoslaitokseen, missä ei ole kysymystä mistään
muusta kuin mahdollisimman puhtaan rodun aikaansaamisesta.
Tähän katsoen ymmärtää kyllä, ettei Platonin aikuisien mielestä ollut
mieletöntä eikä vastenmielistä, että esivalta järjestäisi ihmisten
yhtymisen sukupuolivalinnan lakien mukaan.
Mutta perheen poistaminen, kommunismi sukupuolisuhteissa, oli
johdonmukainen seuraus kommunismista nautinnoissa. Jos kaikki nautinnot
olisivat yhteisiä, olisi todellakin ollut mitä epäjohdonmukaisinta
poistaa niin tärkeä, yhteiskuntaelämään niin syvälle juurtunut
nautintolaji, kuin sukupuolielämä, yhteisyyden piiristä.
Sitävastoin ei naisyhteisyys, kommunismi sukupuolialalla, ole
vähimmässäkään johdonmukaisessa yhteydessä sen vaatimuksen kanssa, että
_tuotannonvälikappaleet_ olisivat yhteisiä, jonka uudempi sosialismi
asettaa. Silloin pitäisi nainenkin lukea tuotannonvälikappaleisiin,
seikka jota Marx ja Engels "Kommunistisessa manifestissa" ovat
käyttäneet hyväkseen iskeäkseen sosialismin pärjääjiä heidän omilla
aseillaan, kun he siinä näet kirjottavat: "Porvari näkee vaimossaan
ainoastaan tuotannonvälikappaleen. Hän kuulee sosialistien vaativan
tuotannonvälikappaleet yhteisesti käytettäviksi eikä saata silloin
luonnollisesti ajatella muuta, kuin että tämän yhteisyyden täytyy
kohdata myöskin naisia."
Eräässä toisessa kohdassa sitävastoin yhtyy platonilainen ihanne
muutamaan nykyisen sosialidemokratian vaatimukseen. Samoin kuin tämä,
vaatii Platonkin tasa-arvoa miehen ja naisen välille, jälkimäisen
pääsemistä kaikkiin valtion virkoihin (kuitenkin vain vartijoitten
luokkaan kuuluvien piirissä). Vieläpä sodassakin pitäisi naisten olla
mukana. He saisivat myöskin saman kasvatuksen kuin miehisetkin vartijat.
"Kaikissa toimissa, joita valtiossa on, ei ole mitään, joka erityisesti
kuuluu naiselle tai erityisesti miehelle. Luonnolliset taipumukset ovat
molemmilla samat, ja nainen saattaa kykynsä mukaan niin hyvin kuin
mieskin ottaa osaa kaikkiin toimiin; mutta yleensä on nainen sentään
heikompi miestä... Riisukoot meidän vartijanaisemme itsensä alasti
(harjottaakseen miesten tavoin ruumistaan), sillä he voivat kääriytyä
yhtä hyvin hyveeseen kuin vaatteisiinkin, ja ottakoot osaa sotaan ja
valtion hallintoon älköötkä mitään muuta toimittako. Mutta jättäkäämme
naiset helpommalle heidän sukupuolensa heikkouden tähden."
Perustuksena sille, että nainen pääsee tasa-arvoon miehen kanssa
yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti, on se, että hänet vapautetaan
talousaskareista. Platonilaisessa valtiossa tämä tapahtuu siten, että
nämä huolet jätetään työtätekeville luokille. Niinkauan kuin ei ole
mahdollista toimittaa ainakin näitten töitten raskaimpia konevoimalla,
ei naisvapautusta voi saavuttaa millään muulla tavalla.
Niin rohkeat kuin nämä kaikki Platonin aatteet olivatkin, eivät
ne suinkaan ole tuulesta temmattuja, vaan on niillä perustuksensa
todellisuudessa. Me olemme jo nähneet tämän erääseen hänen rohkeimpaan
aatteeseensa, sukupuolivalinnan järjestämiseen, nähden. Sama
esikuva, joka häntä siinä johti, on painanut leimansa koko hänen
ajatuspiiriinsä. Tämä esikuva oli Spartta, Kreikan ylimysvaltaisin
valtio, joka sentähden sai osakseen suurta myötätuntoisuutta Atenan
ylimystön puolelta, myötätuntoisuutta, jota eivät Platonissa
varmaankaan pienentäneet Sokrateen kansanvaltaisuutta vastustavat
opetukset.
Sokrateen oppilaitten joukosta ovat useat enimmin tunnetut
osottaneet kallistuvansa Spartan puolelle. Xenophon, Spartan
kuninkaan Agesilaoksen läheinen ystävä, oli usealla sotaretkellä
sparttalaisten palveluksessa eikä epäillyt taistella Koroneian luona
(394) spartalaisten kanssa omia kansalaisiaan, atenalaisia, vastaan,
josta hänet rangaistiin maanpaolla. Alkibiades meni, vaikka olikin
atenalainen sotapäällikkö, peloponnesolaissodan aikana sparttalaisten
puolelle, tuli niin sanoaksemme heidän yleisesikuntansa päälliköksi,
paljasti Ateenan heikot puolet ja tuotti syntymäkaupungilleen monta
raskasta tappiota, jotka varsinaisesti ratkaisivat sodan menon.
Ja kun Ateena oli lopullisesti kukistettu, asetti voitollinen
Spartta sitä hallitsemaan "kolmekymmentä tyrannia", ylimysmielisiä
atenalaispettureja, jotka täydensivät kaupungin perikadon. Näiden
johtajana oli _Kritias_, joka samoin kuin edellämainitutkin oli
Sokrateen oppilas.
Tämä täytyy pitää muistissa, jos tahtoo oikein ymmärtää Sokrateen
tuomion.
Vaikka sparttalainen valtio olikin Platonilla pohjana, kun hän muodosti
ihannevaltionsa, niin tämä ei suinkaan ole sitä, että hän vain olisi
matkinut Sparttaa. Siksi hän oli toki liiaksi filosofi, ja aivan
selvästi hän näki ne viat, joista Spartta hänen aikanaan alkoi kärsiä.
Se valta ja rikkaus, jonka Spartta sai Peloponnesolaissodan kautta,
herpasi sitä yhtä nopeasti kuin Atenaa persialaissodat ja niiden
seuraukset. Tästä sitä suojelivat yhtävähän ne alkuperäisen kommunismin
jäännökset, jotka olivat vielä säilyneet Spartassa, kuin keskiaikaisen
ritarilinnan rauniot antaisivat suojaa nykyistä tykkiväkeä vastaan. Ne
muuttuivat pelkiksi muodoiksi. Niiden suurin merkitys Platonin aikana
oli ehkä siinä, että ne antoivat ajattelijalle ja tutkijalle aihetta,
osaksi pitää kommunistisia olosuhteita mahdollisina ja toivottavina,
osaksi kehittää niistä ajatusten iduista, joita ne tarjosivat,
sellaisen johdonmukaisen kommunistisen järjestelmän, joka hänen
aikanaan saattoi olla ainakin aatteellisesti mahdollinen.
Mutta myöskin ainoastaan aatteellisesti Platon oli ylimys, mutta tämä
näyttäytyi vain siinä, että hän tunsi vastenmielisyyttä alempaa kansaa
kohtaan, eikä siinä, että hän olisi luottanut omiin säätyveljiinsä. Hän
epäili kumpiakin. Raaka sparttalainen sotilasvalta ja häikäilemätön
sparttalainen nylkemisjärjestelmä miellyttivät häntä yhtä vähän kuin
atenalainen kansanvaltakin.
Senvuoksi hän ihannevaltiossaan jakoi yläluokan, vartijat, sotilaihin
ja hallitseviin. Ainoastaan jälkimäiset hallitsisivat valtiota, mutta
heidän pitäisi olla _filosofeja_. Sotilaitten herruus oli hänestä
yhtä turmiollista kuin kansankin, joka hänen aikanaan jo oli suureksi
osaksi ryysyläisköyhälistöä. Ainoastaan filosofien herruus voi olla
jonkinlaisena takeena valtion järkevästä johdosta. "Ennenkuin filosofit
tulevat valtiossa hallitseviksi, eivät onnettomuudet valtiolta eikä
kansalaisilta lopu, ei myöskään se järjestys, jonka olemme valmiiksi
harkinneet, pääse toteutumaan."
Mutta kuinka saisivat filosofit valtion herruuden käsiinsä? Ei suinkaan
ottamalla osaa kansan valtiollisiin taisteluihin, vaan hankkimalla
jonkun itsevaltiaan puolelleen.
Me olemme jo nähneet, mitä kokemuksia Platon itse teki tässä
suhteessa. Hänen kohtalonsa on ollut kaikkien utopistien kohtalo
hänen jälkeensä, s.o. kaikkien niiden, jotka ovat koettaneet uudistaa
valtiota ja yhteiskuntaa keksimättä tässä itsessään siihen tarpeellisia
edellytyksiä. Heidän on silloin tarvinnut luottaa jonkun valtiollisen
tai rahallisen itsevaltiaan jalomieliseen mielivaltaan, vedota johonkin
filosofiseen kuninkaaseen tai filosofiseen pohattaan.
Platonin aikana ei niissä valtioissa, jotka hän tunsi, ollut enään
mitään kansankerrosta, jolta uutta virkistymistä oli odotettavissa.
Kaikki oli murtunutta ja lahonnutta, ja ajatus, että yksinvalta on
valtion viimeinen pelastus, kummitteli jo vieläpä tasavaltalaisten
päissä. Xenophon kirjotti valtiollisen romaanin, "Kyropedien", jossa
kehutaan hyvin kasvatetun kuninkaan oivallisia tekoja.
Ei ollut pitkä aika Platonin kuolemasta, ennenkuin filosofit alkoivat
nähdä yksinvallassa ei enää keinoa, joka veisi heidät valtion johtoon,
vaan hyvin yksinkertaisesti välikappaleen päästä vapaiksi kaikista
valtioasioitten huolista. Valtion hajaantuminen jatkuu myöskin
yleisessä tietoisuudessa. Se ei ole enää yhteiskunta, vaan oma rakas
minuus, joka viehättää filosofeja. He eivät enään koeta löytää parasta
valtiomuotoa, vaan parasta järjestelmää, jonka mukaan kukin yksilö
saattaisi tulla onnelliseksi omin neuvoin.
Näin muodostuu vähitellen se ilmakehä, josta kristinusko esiintyy.