Ei mikään ole valheellisempaa kuin se laajalle levinnyt käsitys,
että kommunismi olisi jotain sellaista, joka sotii vastaan ihmisen
olemusta, ihmisluontoa. Päinvastoin, kommunismi on syntynyt lähellä
ihmisen kehtoa, ja aina meidän päiviimme asti se on muodostanut
yhteiskunnallisen perustuksen maailman useimmille kansoille.
Kaukana siitä, että kommunismi ei sopisi olemassaolon taistelun
lakeihin, oli se pikemmin ihmissuvun tärkein ase tässä taistelussa.
Ainoastaan mitä kiinteimmin yhtyen pienempiin tai suurempiin ryhmiin,
saattoivat alkuajan paljaat aseettomat ihmiset suoriutua erämaissa
peljättävistä vihollisistaan. Alkuihminen eli ainoastaan heimossaan,
hänen personallisuutensa ei ollut vielä päässyt irti niistä siteistä,
jotka yhdistivät hänet siihen. Yhteisesti toimien hankkivat ihmiset
elintarpeensa -- yhdessä he metsästivät, kalastivat ja asuivat,
yhteisesti he puolustivat asumustansa ja alaansa.
Tämä muuttui tuotannon edistyessä. Se tuotti näet yksityisomaisuutta
yhteisen omaisuuden ohelle..
Alkuaan oli yksityinen omistusoikeus rajotettu muutamiin
vähemmänarvoisiin henkilökohtaisesti käytettäviin esineihin, jotka
se, joka niitä käytti, enimmäkseen myöskin oli valmistanut, niinkuin
koristukset, aseet y.m., siis esineitä, jotka katsottiin niin
kuuluviksi omistajaan, joka ne oli valmistanut ja niitä kantanut, että
ne useinkin pantiin hänen mukaansa hautaan.
Mutta vähitellen sai yksityisomaisuus suurempaa merkitystä. Sitä
ruvettiin ulottamaan tärkeämpiin tuotannonvälineisiin ja käsitti
vihdoin tärkeimmänkin kaikista tuotannonvälineistä, olemassa-olomme
perustan, maaperän ja maan. Metsästystä ja karjanhoitoa harjotetaan
vielä yhteisillä alueilla. Mutta varsin toinen on asian laita
maanviljelyksen suhteen. Aina meidän päiviimme saakka, jolloin
harjotetaan maanviljelystä suurteollisuutena, ei ole huomattu mitään
tuottavampaa muotoa maanviljelykselle kuin se, että jokainen perhe
on viljellyt omaa maapalstansa, ja tällainen viljelys tarvitsee
kehittyäkseen yksinomaisen omistusoikeuden maahan. Kaikkialla, missä
maanviljelys kehittyy ja poistaa vanhemmat tuotantotavat, tulee myöskin
tällainen omistus-oikeuden muoto yhä kipeämmän tarpeen vaatimaksi.
Teollisuuden ja kaupan kehittyminen kaupungeissa edellyttää puolestaan
yksityisen omistusoikeuden tuotannon välikappaleisiin ja tuotteisiin
nähden.
Mutta ei vain yksityisomaisuuden _piiri_ laajene laajenemistaan. Se
kaataa toisen toisensa perästä niistä aitauksista, jotka sitä ovat
rajottaneet ja käyneet sitä haitallisemmiksi mitä enemmän kauppa ja
yleensä koko se tuotantotapa, joka vaati yksityisomaisuutta, kehittyy.
Puhtaasti henkilökohtaisesta omaisuudesta, joka omistajansa kuoltua
häviää tai muuttuu yhteiseksi, johtui omaisuus, joka _perinnön_ kautta
siirtyy toisille henkilöille.
Alkuperäinen tasa-arvo katosi, yksityisomaisuus muuttui
yhteiskunnalliseksi vallaksi, yhteiskunta jakaantui omistaviin,
jotka hallitsivat, ja omaisuudettomiin, jotka olivat riippuvaisia
edellisistä. Yksityisomaisuuden hankkiminen tuli yhteiskunnalliseksi
välttämättömyydeksi. _Rahan_ syntyminen vihdoin muuttui ansionhalun
ahdistavaksi haluksi, jolla ei ole päätä eikä määrää.
Kulutusesineiden tarve on aina rajotettu. Niin kauan kuin rikkautena
on vain sellaisia, ei kukaan halua sitä enempää kuin mitä tarvitsee
mukavaan ja mieluisaan elämään. Rahoja sitä vastoin ei koskaan ole
kellään kylliksi, sillä raha on tavaraa, jolla voidaan ostaa mitä
tahansa, tavara, joka ei turmellu, joka on aina käyttökuntoinen.
Aatteiden, suurien, paljon yli omien tarpeiden käyvien omaisuuksien
kasaaminen, tulee nyt omistavien elämäntehtäväksi. Tästä ajasta alkaen
saattaa erotus rikkaan ja köyhän välillä tulla tavattoman suureksi, ja
se tuleekin kaikkialla, missä vaan edellytykset ovat olemassa.
Ihmisten suhde toisiinsa, koko heidän ajatus- ja elintapansa muuttuu
silloin perinpohjin. Innostus yhteiseen hyvään, kyky uhrata itsensä,
olivat muinoin olleet ihmisten parhaita hyveitä. Ne häviävät yhä enempi
ja enempi. Jokainen on lähimpänä itseänsä. Yhteiskunnat pirstoutuvat
luokkiin, jotka mitä kiivaimmin kamppailevat keskenään, ja hajoutuvat
yksilöiksi, joista jokainen katsoo vain omaa etuaan, ja joista kukin
antaa yhteiskunnalle mahdollisimman vähän, mutta ottaa siltä niin
paljon kuin suinkin saattaa. Yhä höllemmiksi tulevat ne siteet, jotka
kiinnittävät yksilön siihen yhteiskuntaan, johon hän kuuluu, ja jotka
pitävät sitä koossa. Se kohtaa perikatonsa tai joutuu kansan saaliksi,
joka on jäänyt jälkeen kehityksessä ja joka omistaa vielä kommunistisen
hyveen ja kommunistisen voiman.
Tällainen on kaikkien kansojen ja valtioitten historia vanhalla ajalla.
Pikemmin ja selvemmin kuin ehkä missään muualla tapahtui tämä kehitys
_Atenassa_. Aika persialaissodan lopusta Kreikan kukistumiseen, jonka
Makedonian kuningas Filippos toimitti, käsittää tuskin puoltatoista
vuosisataa (479-338 ennen ajanlaskumme alkua). Tämän aikakauden alussa
tapaamme kyllä jo luokkaeroja ja luokkavastakohtia (lukuun ottamatta
orjiakaan, jotka olivatkin yhteiskunnan ulkopuolella), ylimyksiä,
joilla oli etuoikeuksia, ja kansankerroksia, joilla ei ollut mitään
oikeutta, rikkaita ja köyhiä, mutta nämä vastakohdat eivät vielä
olleet kehittyneet niin pitkälle, että ne olisivat kuolettaneet vapaan
väestön yhteiset harrastukset valtion hyväksi. Tämän ajan viimeisen
kolmanneksen aikana oli Attikassa tuskin mitään muuta kuin rikkaita ja
kerjäläisiä, paitsi orjia.
"Entisinä aikoina oli toisin kuin nyt", huudahti silloin puhuja
Demostenes eräässä puheessaan. "Silloin oli kaikki, mikä kuului
valtiolle, rikasta ja loistavaa, mutta kukaan yksityinen kansalainen
ei vienyt ulkonaisessa loistossa voittoa toisesta. Jokainen teistä
saattaa vielä omin silmin nähdä, olivatko ne rakennukset, jotka
Temistokles, Miltiades tai muut sen ajan suuret miehet omistivat,
kauniimpia tai huomattavampia kuin heidän kansalaistensa yleensä.
Sitä vastoin ovat julkiset rakennukset ja muistomerkit, jotka silloin
rakennettiin, niin suuremmoisia ja komeita, että ne ikuisesti tulevat
olemaan voittamattomia -- minä tarkotan propylaioja, asehuoneita,
pylväskäytäviä, Piraion satamarakennuksia ja kaupunkimme muita
yleisiä laitoksia. Nyt sitävastoin on valtiomiehiä, joiden asumukset
voittavat komeudessa monet yleiset rakennukset, ja jotka ovat ostaneet
maapalstoja niin laajalti, että ne maat, jotka kuuluvat teille, te
tähän kokoontuneet tuomarit,[2] eivät yhteensäkään vastaa niitä. Se,
mitä nyt sitävastoin rakennetaan valtion puolesta, on niin vähäpätöistä
ja mitätöntä, ettei siitä kehtaa puhuakaan."
Melkein koko Kreikassa voi havaita saman ilmiön. Mutta huomattavimmin
ilmeni se Atenassa. Atena oli persialaissotien kautta tullut Kreikan
mahtavimmaksi valtioksi ja pelastanut kreikkalaisen vapauden
persialaisten ikeestä vain saattaakseen sen oman valtansa alle. Melkein
koko Aigeian meren ranta- ja saariväestö -- ja joukko rantakaupunkeja
ja saaria muuallakin -- oli alamaisuussuhteessa Atenaan tai sille
veroamaksava. Paitsi voittoa, minkä orjien työ ja suuresti kukoistava
kauppa tuottivat, olivat vielä sodista saatu saalis ja kukistettujen
kansojen verot alituisesti juoksevana tulolähteenä Atenan väestölle.
Nämä tulot tekivät rikkaat vielä rikkaammiksi ja vierottivat muut
vapaat, joille suuret valtiovarat olivat hyödyksi, kaikesta työstä,
tämä seikka lisäsi irtaimen työväestön lukumäärää ja siten pilasi sekä
heikonsi koko väestön. Mutta ne olivat myöskin keinona, joka teki
Atenan mitä suurimmassa määrin vihatuksi koko Kreikassa.
Syttyi vihdoin taistelu elämästä ja kuolemasta yhä laajenevan Atenan ja
sen alle vielä kuulumattomien Peloponneson valtioitten välillä. Nämä
kokoontuivat Spartan johdettaviksi. Tämä sota Atenan ylivaltaa vastaan
oli samalla taistelu kansanvallan ja ylimysvallan välillä. Atena
oli Kreikan kansanvaltaisin valtio ja Spartta sen ylimysvaltaisin.
Kaikissa valtioissa, jotka joutuivat Atenan valtaan, saivat ylimykset
suurimmaksi osaksi maksaa verot, samalla kun kansa pääsi jotenkin
helpolla, ja itse Atenassakin kansa asetti niin paljon kuin suinkin
valtion kuormaa ylimyksien ja rikkaitten hartioille. Nämä vihasivat
sentähden Atenaa, ja siellä meni yhteiskunnan hajaannus niin pitkälle,
että ylimykset yhtyivät ja rupesivat sotahankkeisiin isänmaan
vihollisen Spartan kanssa. Spartan voitto oli heistä paras keino
kukistamaan Atenan kansanvaltaa.
Taistelu Atenan ja Spartan välillä, tuo n.k. Peloponnesolaissota, kesti
lähes kolmekymmentä vuotta (431-404) ja päättyi Atenan täydellisellä
kukistumisella. Kansanvallan sijaan tuli luonteettomien Spartan
kätyrien hallitus.
Vallitseva asema oli sellainen, että se erityisesti kehotti tutkimaan
ja ajattelemaan syitä valtioitten kukoistukseen ja sortumiseen.
Kysymys, mikä olisi paras hallitusmuoto, oli siihen aikaan yleinen.
Tällaisten historiallisten suhteiden vallitessa kasvoi Platon.
Hän syntyi Atenassa heti Peloponnesosodan alettua -- 429 tai 427
ennen ajanlaskumme alkua. Vanhan ylimysperheen jälkeläisenä oli hän
tietysti kansanvaltaa vastaan. Varakas kun oli, saattoi hän ajatella
yksinomaan henkistä kehitystään ja alkoi aikaisin tutkia kirjallisuutta
ja filosofiaa. Se tuttavuus, jonka hän luultavasti jo 20 vuoden
vanhana solmi Sokrateen kanssa, vaikutti häneen ratkaisevasti. Hän
antautui kokonaan filosofian tutkimiseen ja tuli Sokrateen etevimmäksi
oppilaaksi. Mutta hän laajensi mestarinsa ajatuspiiriä itsenäisten
opintojen[3] ja monien matkojen kautta, joita hän ystävänsä ja
opettajansa kuoltua teki; hän matkusteli Egyptissä, Kyprossa,
Etelä-Italiassa ja Sisiliassa.
Palattuaan takaisin näiltä matkoiltaan hän esiintyi Atenassa julkisena
opettajana. Mutta kaksi kertaa keskeytti hän tämän toimensa käydäkseen
vielä uudelleen Sisiliassa.
Tähän vaikuttaneet syyt ovat kuvaavia silloisen valtiollisen elämän
rappeutumiselle. Platon on muodostanut kokonaisen valtiollisen
järjestelmän, johon pian palaamme, mutta hänen mieleensä ei johtunut
tehdä vähintäkään sen toteuttamiseksi ottamalla osaa valtiolliseen
elämään. Tällä ei kumminkaan ole sanottu, että hän olisi pitänyt
ajatuksiaan valtiosta ja yhteiskunnasta ainoastaan kuvitelmina, mutta
ei käytännöllisesti toteutettavina.
Tapahtui sitte v. 368, että Dionysius vanhempi, Syrakusan tyranni
(itsevaltias) kuoli. Tämän poika, Dionysius nuorempi, oli osottanut
harrastavansa filosofiaa, ja häntä pidettiin uudistusten ystävänä,
sehän on laita tavallisesti kruununperillisten kaikkina aikoina.
Dion, Platonin ystävä ja Dionysiuksen lanko, toivoi saavansa hänet
heidän yhteisiä pyrintöjänsä kannattamaan, ja tässä luulossa Platon
itse matkusti Syrakusaan saavuttaakseen tyrannin avulla sen, minkä
toteuttamiseksi hän omassa kansanvaltaisessa isänmaassaan ei ollut
pannut kortta ristiin, nimittäin valtiollisten ihanteittensa
toteuttamisen.
Luonnollisesti hän pettyi suuresti. Dionysius salli mielellään, että
filosofit tulivat hänen hoviinsa ja siten lisäsivät sen loistoa, mutta
he eivät saaneet häiritä hänen huvituksiaan viinin, naisten ja laulun
parissa. Kun filosofit alkoivat tulla hänelle kiusaksi, antoi tämä
"filosofi valtaistuimella" yksinkertaisesti heittää heidät ulos, --
ajaa maanpakoon.
Platon ei ollut vielä tullut siitä viisaaksi, vaan teki muutamia
vuosia myöhemmin uuden matkan Syrakusan hoviin, mutta sai osakseen
tyrannin vihat niin suuressa määrässä, että hän saattoi olla iloinen
pelastaessaan henkensä ja saapuessaan ehjänä taasen kotiin.
Tähän päättyi filosofimme valtiollinen toiminta. Mutta opettajatointaan
hän jatkoi aina kuolemaansa asti; hän kuoli 81 vuoden vanhana.