Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.
Vieraat olivat jo aikoja sitten lähteneet. Kello löi puoli yksi yöllä.
Huoneessa oli jälellä enää vain isäntä sekä Sergej Nikolajevitsh ja
Vladimir Petrovitsh.
Isäntä soitti ja käski korjaamaan pois illallisen jätteet.
— No niin, se on siis päätetty asia, — sanoi hän istuutuen mukavammin
nojatuoliinsa ja sytyttäen sikarin. Jokainen meistä kertoo ensimäisen
rakkautensa historian. Te saatte alkaa, Sergej Nikolajevitsh.
Sergej Nikolajevitsh, pyylevä, vaaleaverinen, pulleaposkinen mies,
katsahti ensin isäntään ja kohotti sitten katseensa kattoa kohti.
Minulla ei ole koskaan ollut ensimäistä rakkautta, — sanoi hän lopuksi:
— minä aloin suoraan toisesta.
— Kuinka niin?
— Aivan yksinkertaisesti. Olin kahdeksantoistavuotias, kun minä ensi
kerran aloin tavoitella erään aika miellyttävän neitosen suosiota,
mutta minä seurustelin hänen kanssaan niinkuin ei asia olisi ollut
minulle mitään uutta, aivan samoin kuin minä sittemmin seurustelin
toisten naisten kanssa. Suoraan sanoen, ensimäisen ja viimeisen kerran
minä rakastuin kuuden vuotiaana omaan hoitajaani, — mutta siitähän on
jo hyvin kauan. Yksityisseikat meidän suhteessamme ovat jo häipyneet
muististani, ja vaikkapa minä ne muistaisinkin, niin ketäpä ne voisivat
huvittaa?
— No, mitä me sitten teemme? — alkoi isäntä. — Minun ensimäisessä
rakkaudessani on myöskin hyvin vähän mielenkiintoista. Minä en ollut
rakastunut kehenkään, ennenkuin tutustuin Anna Ivanovnaan, nykyiseen
vaimooni — ja meillä kävi kaikki hyvin, kuin voideltuna — isät
kihlasivat meidät, me rakastuimme hyvin pian toisiimme ja menimme tuota
pikaa naimisiin. Minun satuni on siis parilla sanalla kerrottu, ja
minun täytyy myöntää, että herättäessäni tämän kysymyksen minä, hyvät
ystävät, ajattelin etupäässä teitä, en tahdo sanoa vanhoja, mutta ei
enää juuri aivan nuoriakaan vanhojapoikia...
— Kenties teillä on meille jotain huvittavaa kerrottavana, Vladimir
Petrovitsh?
— Minun ensimäinen rakkauteni ei, totta kyllä, kuulu aivan tavallisiin,
— vastasi vähän epäröiden Vladimir Petrovitsh, noin nelikymmenvuotias
mustatukkainen mies.
— Ahaa! — virkkoivat isäntä ja Sergej Nikolajevitsh yhteen ääneen. —
Sitä parempi... — kertokaa.
— Olkoon menneeksi... tai ei, en minä rupea kertomaan, en ole mikään
kertojamestari. Minun tapani on kertoa joko lyhyesti ja kuivasti, tai
sitten laajasti ja epätodenmukaisesti, mutta jos haluatte, niin minä
kirjoitan paperille kaikki mitä muistan ja luen sitten teille.
Ystävykset eivät ensin aikoneet suostua siihen, mutta Vladimir
Petrovitsh pysyi päätöksessään. Kun he neljäntoista päivän kuluttua
taas tapasivat toisensa, oli Vladimir Petrovitsh todellakin pitänyt
lupauksensa.
Näin oli hän kirjoittanut vihkoonsa:
I
Olin silloin kuudentoista vuotias. Tapaus sattui kesällä v. 1833. Asuin
Moskovassa vanhempieni luona. He olivat vuokranneet huvilan lähellä
Kalugan tullia vastapäätä Neskutshnij-puistoa. Minä valmistauduin
yliopistoon, mutta työskentelin hyvin veltosti, kiirehtimättä.
Kukaan ei rajoittanut vapauttani. Minä tein mitä tahdoin, etenkin sen
jälkeen kun minut oli jättänyt viimeinen ranskalainen kotiopettajani,
joka ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen, että hän oli
pudonnut »kuin pommi» (_comme une bombe_) Venäjälle, ja niin loikoili
hän päivät päästään vuoteellaan, tyytymätön ilme kasvoillaan.
Isä kohteli minua välinpitämättömällä lempeydellä, äiti taas ei
kiinnittänyt minuun juuri mitään huomiota, vaikka minä olinkin ainoa
lapsi: muut huolet täyttivät hänen ajatuksensa. Minun isäni, joka
oli vielä nuori ja hyvin komean näköinen, oli mennyt hänen kanssaan
naimisiin järkisyistä; äiti oli häntä kymmenen vuotta vanhempi.
Äitini vietti hyvin surullista elämää; yhtenään hän kiivasteli, oli
mustasukkainen ja vihoissaan — vaikkakaan ei isän läsnäollessa.
Äiti pelkäsi häntä, ja hänen käytöksessään olikin jotain pelottavan
jyrkkää, kylmää ja poistyöntävää. Minä en muuten koskaan ole nähnyt
rauhallisempaa, itsetietoisempaa ja itsenäisempää ihmistä, kuin isäni
oli.
En unohda milloinkaan ensimäisiä huvilassa viettämiäni viikkoja.
Sää oli mitä ihanin. Me muutimme kaupungista toukokuun 9 päivänä,
juuri Nikolain päivänä. Minä kävelin — joko huvilamme puistossa, tai
tullin takana. Otin mukaani jonkun kirjan — esimerkiksi Kaidanovin
kurssikirjan — mutta harvoin minä sitä aukaisin, sensijaan lausuin
ääneen runoja, joita muistin paljon ulkoa; veri kierteli suonissani,
sydän uinaili niin suloisesti ja viehkeästi. Alinomaa minä odottelin,
pelkäsin jotakin, ihmettelin kaikkea ja seurasin kaikkea, mielikuvitus
leikitteli ja liiteli nopeasti aina samojen kuvien ympärillä kuten
tornipääskyset aamun valjetessa liitelevät kirkontornin ympärillä; minä
kuljeskelin mietteissäni, olin suruissani, vieläpä itkinkin; mutta läpi
surun ja kyyneltenkin, jotka aiheutuivat jostakin suruisasta laulusta
tai illan ihanuudesta, pisti esiin keväisen nurmikon tavoin iloinen,
nuoren heräävän elämän tunne.
Minulla oli ratsuhevonen, jonka aina itse valjastin, ja sillä minä
yksinäni ratsastin jonnekin kauas, annoin mennä täyttä laukkaa ja
kuvittelin olevani ritari turnajaisissa — kuinka iloisesti tuuli humisi
korvissani! — tai nostaen kasvoni taivasta kohden join sen loistavaa
valoa avoimeen sieluuni.
Muistelen, ettei naisen kuva, naisen rakkaus siihen aikaan juuri
koskaan määrätyin piirtein tunkeutunut mieleeni, mutta kaikessa, mitä
ajattelin, kaikessa, mitä tunsin, piili puoliksi tajuttu, arkaileva
tunne jostakin uudesta, sanomattoman suloisesta, naisellisesta...
Tämä tunne, tämä odotus täytti koko olemukseni, minä hengitin sitä, se
kiersi suonissani joka veripisarassa... sen oli määrä kohta toteutua.
Meidän huvilanamme oli puinen herraskartano, jossa oli pylväskäytävät
ja kaksi matalaa siipirakennusta. Vasemmanpuolisessa oli pieni tehdas
halpahintaisten seinäpaperien valmistamista varten. Minä kävin siellä
silloin tällöin katsomassa, kuinka kymmenkunta laihaa, pörrötukkaista
poikaa likaisissa puseroissaan ja kuihtunein kasvoin yhtenään hyppäsi
puiselle telineelle, joka painoi puristimen nelikulmaisia laattoja ja
sillätavoin he hentojen ruumiittensa painolla saivat aikaan kirjavien
kuvioiden painumisen paperille.
Oikeanpuolinen siipirakennus seisoi tyhjänä ja oli vuokrattavana.
Eräänä päivänä — noin kolmen viikon kuluttua toukokuun 9 päivästä
avautuivat tuon sivurakennuksen akkunaluukut ja akkunassa näyttäytyivät
naisen kasvot — jokin perhe oli siis muuttanut sinne asumaan.
Muistelen, että äiti silloin samana päivänä päivällisen aikaan
tiedusteli palvelijalta, ketä meidän uudet naapurimme olivat, ja
kuultuaan ruhtinatar Sasekinan nimen, mutisi vähän kummastellen: vai
ruhtinatar... mutta lisäsi sitten: — varmaan joku köyhä.
— Kolmella ajurilla tulivat — huomautti palvelija kunnioittavasti
ruokaa tarjotessaan: — ei heillä ole omia vaunuja, ja huonekalutkin
ovat mitättömiä.
— Vai niin, — virkahti äiti, — mutta kuitenkin se on parempi kuin —
Isä katsoi kylmästi häneen; hän vaikeni.
Silminnähtävästi ei ruhtinatar Sasekin voinut olla mikään rikas
ihminen: hänen vuokraamansa siipirakennus oli niin kehno, pieni ja
matala, etteivät vähänkin varoissaan olevat ihmiset olisi suostuneet
siinä asumaan. Muuten, minulta meni silloin kaikki ohi korvien.
Ruhtinaallinen arvonimi ei vaikuttanut minuun vähääkään: minä olin
äskettäin lukenut Schillerin »Rosvot».