Matti Autio, kauppias Ollikaisen puotilainen, oli sellaisia nuoria
miehiä, joita vanhemmat naiset kutsuvat "kiltiksi pojaksi" ja isännät
"ikäisekseen hyvin pystyväksi miehenaluksi". Nuorten, kukkaan
puhkeavien tyttöhuppanoiden mielestä ei taas Matti ollut läheskään
täydellinen. Toisten mielestä olisi hänen tukkansa saanut olla mustempi
ja kiharampi, toisten mielestä taas nenä suorempi ja luonto vakavampi
j.n.e. Mutta hänen useista pahoista vioistaan huolimatta tytöt pitivät
Matista ja monikin immyt, jolle Matti vuorivaatetta mitatessaan ja
kahvia punnitessaan oli iloisesti naureskellut tai jota hän oli
iltamassa kiivaassa tahdissa tanssittanut, oli jälkeenpäin itsekseen
ajatellut, että jos vaan... niin ehken... mahdollisesti... kyllä...
Matti oli kuitenkin vielä sillä ijällä, jolloin, tietysti tuollaisia
tilapäisiä pihauksia lukuunottamatta, kaikki sievät tytöt ovat
samanarvoisia. Hän nauroi kaikille yhtä helakasti, ilveili yhtä
viehkeästi ja tanssiessa antoi kaikille yhtä kiivaan höyräkän. Eipä
edes kauppiaan oma Hilmakaan, joka äitinsä kuoltua hoiti emännyyttä,
saanut Matilta sen suurempaa huomiota osakseen kuin muutkaan kylän
tytöt, vaikka Hilmalla oli viidenkymmenentuhannen perintö saatavissa
ja posket pullakat ja punakat kuin laskiaispullat sekä silmät suuret
kuin ruplan kulkuset. Ei saanut, vaikka hän sen kyllä olisi, jos
kukaan, ansainnut, sillä jo tulopäivänä oli Hilma saanut piston
rintaansa ja nyt neljä vuotta tuhansilla eri tavoilla, joita vaan
korviaan myöten pihkaantuneet maakauppiaan tyttäret voivat keksiä,
koettanut tehdä Matille selväksi, ettei hänen rintansa ole jäässä.
Mutta kaikkiin Hilman lemmen leiskauksiin vastasi Matti ilvehtien.
Niinpä, jos Hilma puoli hämärässä puotikamarissa noin sattumalta tuli
tarttuneeksi Matin käteen ja hiljaa pusertamalla koettaneeksi sitä
tietä tunkeutua Matin sydämeen, tukkesi tie puoli mädänneeseen luumuun,
jonka Matti oli kouraansa varannut ja joka Hilman pusertaessa tirisi
tuhannen liiskaksi. Samoin, jos Hilma, kauppiaan ollessa kotoa poissa,
oli ruokapöydässä Matin kanssa, kahden kesken syödessä suurilla,
uskollisilla sinisilmillään ja maukkaalla lammaspaistilla yritellyt
herätellä Matissa hellempiä tunteita, ja kun ei onnistunut, huokaissut
niin sydäntä vihlaisevasti kuin tyttökoulun kolmasluokkalainen
nähdessään viimeisen vilauksen kiertävän teatterin pois matkustavasta
ensimäisestä rakastajasta, saattoi Matti kysästä, että mitä sinä ähkät,
vai pureeko vatsaasi.
Rakastava nainen on kuitenkin ihmeellisin ja käsittämättömin olento
maailmassa. Niinpä Hilmakin antoi Matin ylensyrjäisyyden ja kaikki
koirankurit anteeksi. Antoipa senkin loukkauksen, jonka toisten
tyttöjen puheiden mukaan Matin olisi pitänyt sanoa, ettei hän huoli
Hilmasta, koska se on huonokuuloinen. Sen kuultuaan oli Hilma kyllä
kolme päivää ollut hyvin loukkaantuneen näköinen ja näyttipä siltä,
että hän oli itkenytkin, mutta neljäntenä päivänä rupesi hän jo
terittämään Matin sukkia.
Mutta lempi on jumalaista ja ken sitä pilkkaa, sille pilkka kiertyy
vielä omaan nilkkaan. Näin käy kaikille ja näin kävi lopulta
Matillekin. Suunnitellessaan tulevaista elämänrataansa, varmistui
Matissa kerta kerralta se vakaumus, että sen parempaa onnea ei hän
löydä etsimälläkään, kuin hänellä on nyt tarjolla. Hän tunsi kauppiaan
asiat tarkoin. Rahoja oli muutama kymmentuhat varmoissa paikoissa
lainana, kauppa kävi kuin siimaa tuottaen ylijäämää markan markan
perästä. Ja kuta suuremmaksi kassa paisui, sitä enemmän tunsi Mattikin
rakastajansa Hilmaa. Hilma ei tosin ollut sirointa tekoa ja huono kuulo
teki hänet vähän tuhman näköiseksi, mutta mieleltään ja sydämeltään oli
hän paraita ihmisiä.
Niin päätti Matti naida Hilman ja varoi vaan sopivaa tilaisuutta
ilmaistakseen hänelle palavat tunteensa. Ukko Ollikaisesta ei ollut
paljon vastusta, sillä hän oli jo muutaman kerran ollessaan pienessä
"tikussa" viittaillut Matille samaan suuntaan.
Päätöksen perästä tapahtui myös muutos Matin käytöstavassa Hilmaa
kohtaan. Hän ei enää tilsinyt mädänneitä luumuja Hilman kouraan, ei
puhunut muista tytöistä hänelle ja iltamissa oli Matti tuskin muita
näkevinäänkään kuin Hilman. Tämä kaikki oli tietysti Hilman sydämelle
kuin palsamia palohaavalle. Mutta kuinka kummallinen onkaan naisluonto?
Monivuotisen sitkeän työn jälkeen oli hän Matin voittanut, niin että
tämä alkoi olla pehmeä kuin voi nyytissä, mutta päästyään päämääräänsä,
saatuaan Matin lemmenpauloihin, alkoi Hilma vuorostaan kiusata Mattia
näyttäen toisinaan hyvinkin kylmäkiskoiselta, vaikka syvällä kyti
kuumuutta kuni tervahaudassa.
Muutamana suvisena sunnuntaina päätti Matti aukaista sulut lemmen
vuolaista virroista. Hän oli kyllä jo usein tehnyt saman päätöksen,
mutta aina oli tullut väliin jokin este. Mutta nyt ei se saa enää
lykkääntyä etemmäksi, ei vaikka mätänis, niin oli Matti sunnuntaiaamuna
vakaasti päättänyt ja juuri kuin sinetiksi päätökseensä puraissut
ryssän orehkan kertanarskauksella poikki.
Aamiaisen jälkeen tarjoutuikin Matille sopiva tilaisuus: kauppias oli
mennyt kamariinsa ruokalevolle, ja Hilma istui yksin salissa lukien
jotain kirjaa. Matti meni sohvalle Hilman viereen ja kysäsi:
"Mitä sinä luet?"
"Onpahan muudan romaani."
"Kuule, Hilma, minulla olisi sinulle eräs asia ilmaistava, joka on
jo hyvin kauvan ollut sydämelläni, mutta joka on aina jäänyt ja
jäänyt. Niin, Hilma, me luontokappaleet täällä maailmassa olemme hyvin
monenlaisten muutosten ja vaiheiden alaisia. Kun minäkin tulin teille,
olin minä tuollainen irtonainen, hetkellinen tuulihattu, joka ei yhtä
päivää etemmäksi ajattele ja joka ei huomaa mitä aarteita jaloillaan
tallaa. Mutta niinhän se usein käy, että silli, jota ensi silmäyksellä
on luullut K lajiksi, onkin tarkemmin maistellen priima KKK lajia.
Niinpä en minäkään pitkiin aikoihin huomannut, mikä aarre minun
lähelläni on. Vasta viime aikoina olen minä tullut täysin käsittämään
sinut, Hilma, tuntemaan sinun sydämesi hyvyyden ja havaitsemaan sinun
naiselliset hyveesi. Minulle on käynyt samoin kuin miehelle, joka
löysi peltoon kätketyn aarteen. Niinkuin hänelle, on minullekin kaikki
muu muuttunut halvaksi kuin homeinen Ameriikan läski, ja tuo aarre
on minulle nyt kaikki kaikessa. Hilma, minä rakastan sinua! Tuletko
omakseni?"
Tämä Matin runollinen tunnustuspuhe oli tulos monen illan ajatustyöstä
ja hänen mielestään piti sen tehdä Hilmaan niin mahtavan vaikutuksen,
että heti kun hän on loppusanat sanonut, Hilma heittäytyy itkien hänen
rinnoilleen. Siitä syystä levitti Matti sylinsä valmiiksi, suoristipa
vielä toisen jalkansakin takasojoon, ettei mentäisi nurin ja vielä ukko
heräisi. Mutta sen sijaan, että olisi niin käynyt, kuin Mätti sydän
hätääntyneesti läpättäen odotti, käänsikin Hilma Mattiin puolittain
kummastelevat kasvonsa ja sanoi jotenkin kovalla ja kolealla äänellä:
"Häh?"
Tuo "häh" teki Mattiin saman vaikutuksen kuin jos olisi märällä
rukkasella lyöty vasten suuta. Kädet retkahtivat hervottomina alas ja
sojossa ollut jalka vetäytyi tavalliseen asentoonsa. Hetkisen Matti
mietti, mitä tehdä, ja päätti sitten vielä kerran lähteä alusta.
Siltä varalta ettei tuo "häh" uudestaan tulisi vastaan, veti hän
ilmaa keuhkoihinsa ja karjui voimansa perästä tunnustuspuhetta Hilman
korvaan. Hän sivuutti onnellisesti jo K sillin, mutta juuri kun hän oli
pääsemäisillään KKK lajiin, tuli kauppias unisena saliin sanoen melkein
vihasella äänellä:
"Mitä ihmettä te täällä riitelette? Ellette saata olla ihmisiksi, niin
menkää metsään väittelemään, että saa rauhassa maata ruokaleponsa?"
Ja Matti läksi kuin ammuttu, ei metsään, vaan kamariinsa päästellen
siellä kiukkupäissään sanoja, joita ei otettaisi "Nuorten miesten
kristillisen yhdistyksen" pöytäkirjaan.
Mutta Hilman kävi Mattia sääliksi, hän meni kohta Matin luo ja ehdotti,
että mentäisiin kävelemään. Matilla ei ollut mitään sitä vastaan ja
niin lähdettiin. Käveltäessä ei Matti virkkanut montakaan sanaa, mutta
sitä sulavammin liverteli Hilma. Jo olivat rakastavaiset kulkeneet
kauvas kirkonkylästä, mutta vielä ei Matti ollut sanaakaan äskeisestä
maininnut ja vasta sitten, kun olivat maantieltä poikenneet metsään
ja joutuneet paikoille, josta Matin arvion mukaan piti olla Rajamäen
torppaan, lähimpään ihmisasumukseen, runsas kilometri, ehdotti Matti,
että istuttaisiin muutamalle sammaleiselle kivelle.
Ja nyt alkoivat asiat selvitä. Vihan vimmassa karjui Matti
tunnustuksensa Hilman korvaan, ja Hilma ymmärsi, mistä on kysymys,
sekä vakuutti aivan ensi hetkestä rakastaneensa Mattia. Mutta siinä
selitellessään ja väliin suutakin suikatessaan toisteli Matti kaikeksi
vakuudeksi puheensa, josta hän oli niin suuren vaivan nähnyt, Hilman
oikeaankin korvaan ja aina vaan paremmalla menestyksellä.
Mutta Rajamäen torpan Liisa varoitteli lapsiaan, jotka olivat samoihin
aikoihin marjaan lähdössä, etteivät mene sinne päin, josta tuo mölinä
kuuluu, sillä siellä taas Tuoresmäen pojat huutavat humalassa.