Maassa vallitsi sanoin selittämätön rahan vähyys. Sitä tuskin
näki muualla kuin lähetysjuhlilla ja pakanain hyväksi pidetyissä
arpajaisissa. Viisaat sanoivat rahapulan johtuvan kireistä oloista
ulkomaiden rahamarkkinoilla eikä tyhmemmillä luonnollisesti ollut muuta
neuvoa kuin uskoa viisasten puheet. Kaikkein viisaimpia ja mahtavimpia
olivat tietysti pankkiherrat. Rahaa ne eivät antaneet tuumalla
millään muille kuin pankin suurimmille osakkaille ja sukulaisilleen.
Kunniallisen kauppiaan paperi työnnettiin halveksien takaisin,
juuri kuin se olisi ollut kaistale viimevuotista sosialistista
sanomalehteä, ja kuitenkin hän oli parikymmentä vuotta harjoittanut
liikettä huomattavalla menestyksellä ja hänellä oli oma, velaton
talo sekä hautaan kaatuva, upporikas täti. Ja vakituisessa virassa
olevan maisterin nimelle hymyili pankinjohtaja jotenkin samoin,
kuin rikkaan rusthollarin ainoa tytär, jolle renkipojan hellukka
ilmaisee palavat tunteensa. Maalaisten hoito jätettiin taas yksinomaan
vahtimestareille ja melkein poikkeuksetta ne pyörsivät sarkatakkisen
edes asiaa kysymättä jo ovelta takaisin, vaikka hänellä olisi ollut
satojentuhansien arvoisia tukkimetsiä.
Luonnollisena seurauksena tästä kaikesta oli, että useat pienemmän
liikkeen harjoittajat katsoivat tulevaisuuttaan silmällä pitäen
edullisimmaksi "lyödä kintaansa pöytään"! Maalaisille ei taas kannata
konkurssin teko, mutta he puolestaan keksivät keinonsa hekin, sillä
heissäkin on sama inhimillinen heikkous kuin kaupunkilaisissakin,
s.o. etteivät hevillä jättäydy kuolemaan. He korottivat ruokatavarain
hintoja toisen verran lisää.
Siinä aineellinen syy, joka aiheutti kaupunkien säätyläisnaiset
perustamaan ruokaosuuskuntia.
Naishenkistä käyttöhiivaa oli taas tähän aikaan liiaksikin. Hiljattain
olivat naiset saaneet valtiollisen äänioikeuden. Kauvan orjuutettu
naishenki oli vapautunut raskaimmasta kahleestaan. Paljon oli puhuttu
ja kirjoitettu, jopa tarkkaan laskettukin, kuinka monen kuukauden
päästä maailma valmistuu maalaamista vaille, sen jälkeen kun nainen
on saanut ensimäisen yhteiskuntaa koskevan lain hienosyisen sielunsa
leimasimella vahvistaa. Kauvan toivottu ja vaadittu tasa-arvoisuus oli
nyt toteutunut. Naishenki leijaili vapaana, etsien kenen nielisi.
On perin vaikea sanoa, kenessä erään pienen läänin pienen pääkaupungin
naisessa osuusruokala-aatteen sikeytyminen ensin oli tapahtunut, sillä
kymmenkunta arvokkainta rouvaa ja neitiä oli aivan varmasti vakuutettu,
että se oli juuri hän, joka ensiksi lausui julki, että säätyläistönkin
kesken olisi ruokaosuuskuntia perustettava. Kaksi kuukautta oli
tätä tärkeätä asiaa pohdittu sekä kokouksissa että pienemmissä
kahvitilaisuuksissa niin innokkaasti, ettei lopulta kiistakentällä
uskaltaneet muut esiintyä kuin pormestarinna Oikeudenheimo ja
yhteiskoulun johtajatar, neiti Koivunoksa, suuriluinen, miesmäinen
ihminen, jonka kohdatessaan lyseon kahdeksasluokkalaisetkin tunsivat
selkäänsä karmivan. Eikä siinä lopultakaan auttanut muu, kuin jättää
historian ratkaistavaksi, kuka osuusruokala-aatteen syntysanat oli
lausunut.
Vihdoin päästiin kuitenkin perustamiskokoukseen asti, jossa piti
hyväksyä osuusruokalan nimi ja säännöt sekä valita johtokunta.
Nimiehdotuksia oli useitakin kuten "Aamurusko", "Lirisevä lähde",
"Yhteishyvä", "Valonkajo", "Emmaus" j.n.e. Jokainen nimen esittäjä
katsoi velvollisuudekseen lähemmin valaista, miksi juuri hänen
esittämänsä nimi on sekä aatteen symboolina että kielellisesti
kauniina kaikkein sopivin. Kun ei valaisemisesta näyttänyt tulevan
enemmän selvyyttä kuin puolueiden paremmuudesta vaalien aikaisissa
väittelykokouksissa, ryhdyttiin äänestämään ja tuloksena oli:
"Osuusruokala Yhteishyvä".
Jo edeltäpäin oli salaisena aavistuksena, että johtokunnan valitseminen
oli synnyttävä pienen kohinan. Siksi katsoi puheenjohtaja, pormestarina
Oikeudenheimo, tarpeelliseksi laskea arvoisain läsnäolijoiden
sydämelle, miten tärkeä tehtävä heille tällä hetkellä oli uskottu
suoritettavaksi. Jaloinkaan aate, puhtainkaan inhimillinen työ ei tee
hedelmätä, elleivät sitä ole ohjailemassa aatteeseen innostuneet ja sen
toteuttamiseen täysin pystyvät henkilöt. Pyysi lopuksi, että korkein
omin käsin ohjaileisi johtokunnan vaalin paraimpiin tuloksiin.
Ehdokkaita esitettäessä piti jokainen esitetty itseään liian
kykenemättömänä niin tärkeään toimeen. Lisäksi oli itsekullakin
niin ja niin paljon toimia kotona ja monessa yhdistyksessä; paitsi
jos katsottiin hänen valitsemisensa olevan vallan välttämättömän,
täytyi kai hänen aatteen ja yleisen hyödyn vuoksi uhrautua; kuitenkin
hänen mielestään esittäjä itse oli kaikin puolin soveliaampi.
Ainoastaan tyttökoulun johtajatar, neiti Salonsiimes kieltäytyi
jyrkästi, sanoen vasta ankaramman sisällisen taistelun perästä
voineensa liittyä edes jäseneksi yhdistykseen, joka valmistaa ruokaa
myös miehille, kunniallisille tosin, mutta kuitenkin miehille.
Tosikristillissiveellinen maailmankatsomuksensa ja vastuunalainen
asemansa tyttöjen kasvattajana eivät sallineet hänen kuitenkaan loitota
niin kauvaksi, että olisi voinut ottaa johtokunnan jäsenyyden vastaan.
Sittenkun kaikki läsnäolijat, noin puolentoistakymmentä naista,
oli esitetty johtokuntaan, ja kaikki olivat kainon vaatimattomasti
kieltäytyneet, suoritettiin vaali, jolloin valituksi tulivat
pormestarinna Oikeudenheimo, johtajatar Koivunoksa, lehtorska Moisio,
tohtorinna Myrkky ja lääninkamreeri Pykälän rouva.
Säännöistä ehdittiin tarkastaa ja hyväksyä ainoastaan ensimäinen
pykälä, mutta yleinen ajatus olikin, että talvella on kyllä aikaa
sellaiseen; tärkeintä oli nyt päästä alkuun, sillä useimmat rouvat
olivat jo ehtineet sanoa irti palvelijoitaan, ja sitä paitsi odottivat
miehet suurella jännityksellä, mitä "lapsesta tuleman piti". Asiain
näin ollen katsottiin myös viisaammaksi antaa johtokunnalle täysi
valtuus toimia parhaansa mukaan, kuin pitää yhteisiä kokouksia.
Kokouksen päätyttyä syötiin yhteiset illalliset innostuneen mielialan
vallitessa. Rouva Moisio piti puheen kahleitaan katkovasta,
yhteiskuntaa valaisevasta ja lämmittävästä naisaatteesta, neiti
Koivunoksa kasvatuksen suuresta merkityksestä, neiti Salonsiimes
raittiudesta kristillissiveellisellä pohjalla, ja tapansa mukaan
lopetti johtajatar puheensa itkuun, johon kaikki muutkin yhtyivät.
Näin läksi pienen läänin pienen pääkaupungin yhteiskunnallinen elämä
naisten johtamana uusille urille, kohti valoisampaa ja ruokaisempaa
tulevaisuutta.
Maisteri Kuuselan herrasväki asui vasta toista vuotta paikkakunnalla.
Kuuselaiset eivät kuuluneet paikkakunnan "kermaan"; maisteri ei
joutanut huolehtimaan kohoamista. Omantunnon tarkkuudella hän iski
toista kotimaista kieltä isänmaan toivontaimien päihin ja loma-aikoina
suomenteli erästä suurempaa teosta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle,
sillä muutoin oli hänen mahdoton omien laskujensa mukaan päästä
veloistaan, joita oli vielä muutama tuhat jälellä.
Rouva Kuusela olisi kyllä mielellään ottanut osaa seuraelämään
enemmänkin, mutta hän piti liiaksi Lassistaan ja neljästä lapsestaan,
joista vanhin, Olli, kävi jo koulussa, jättääkseen heidät yksin kotiin,
kuten jotkut toiset rouvat kehuivat tekevänsä sillä perusteella, että
niin ne miehetkin ovat tehneet, kokeilkoot nyt vuorostaan, miltä
tuntuu kotona kyhjöttäminen. Naisen tasa-arvoisuus oli toteutettava
niin kotona kuin kylässä, se oli ajan jyrkkä vaatimus. Rouva Kuusela
oli kyllä naisasiastakin jonkun verran perillä, mutta niin syvälti ei
hän opissa ollut vielä kehittynyt, että olisi käsittänyt perhe-elämän
olevan jonkunlaisen kilparadan, jossa vaimo ja mies tarmonsa jakaa
yrittävät, kumpi paremmin puolensa pitää. Niinpä oleksi rouva
useimmiten kotona, joskus pikimältään piipahti ystävättäriensä luona
uutisia kuulemassa, ja kun maisteri oli useamman viikon peräkanaa
iltakaudet suomennellut ja omasta mielestään päässyt hyvän kimpaleen
eteenpäin, menivät he yhdessä jonnekin.
Rouva Kuusela ei kuulunut "Yhteishyvän" jäseniin, mutta siltä hän kyllä
tiesi ei ainoastaan, mikä "Yhteishyvä" on, vaan lisäksi, millaisen
sen olisi pitänyt olla. Kukaan kertoja ei näet tahtonut maailmalta
salata, että vaikka "Yhteishyvä" olikin kaikin puolin hyvä, olisi se
kenties muodostunut vieläkin paremmaksi, jos se ja se kohta olisi
laitettu, kuten kertoja oli ajatellut. Lopuksi ihmeteltiin, miksikä
Kuuselaiset ovat niin ajasta jälellä, etteivät olleet pyrkineet
jäseniksi "Yhteishyvään". Tulokkaita oli kyllä hirveän paljon, mutta
eihän sitä niin yhtä ja toista sopinut ottaa vastaan, vaan jos hän
ottaisi Kuuselaisten pääsyn oikein sydämen asiaksi, niin mahdollisesti
he voisivat päästä jäseniksi.
Näin vuodatettiin rouva Kuuselaan "yhteishyvää" ja seurauksena oli,
että eräänä lauvantai-iltana, kun olivat tulleet saunasta ja istuivat
rinnan maisterin kamarin pehmeällä sohvalla, ja Lassi oli hyvin
päättyneen viikkotyön jälkeen erittäin hauskalla tuulella, ilmaisi
rouva kauvan hauteessa olleet tuumansa.
"Minkälainen osuuskunta se on?" kysyi Lassi, joka koulussa oli jotain
kaupungin rouvain uudesta hankkeesta kuullut, sen enempää siihen
mieltään kiinnittämättä.
Ja rouva selitti, ei tietysti ensin, mikä se on, vaan ketä
siihen kuuluu, ketä on johtokunnassa ja ketä jäseniä, ja kuin
kaupantekijäisiksi ilmaisi sitten osuuskunnasta saavan ruokaa
annoksittain kolmestakymmenestäviidestä markasta kuukauden. Hänen
laskunsa mukaan, riittäisi kolme annosta koko perheelle, kun erottavat
toisen palvelijan, ja niin he pääsisivät lähes sataa markkaa vähemmällä
kuukauden.
Vaikka maisterista näyttivät vaimonsa laskelmat varsin päteviltä,
kaiveli hän kuitenkin periaatteen vuoksi esiin muutamia "jossia",
mutta jokaista "jossia" vastaan oli rouvalla varastossa kymmenkunta
kumoustodistetta, joten siinä ei muu vapahtanut kuin sanoa, että
olisikohan tuota koetettava.
"Niin, Lassi, koetetaan kumminkin!" ja kiiveten Lassinsa syliin kietoi
rouva kätensä hänen kaulaansa jatkaen väräjävällä äänellä:
"Sitten vapautuisin minäkin tuosta kiusallisesta ruuan laittamisesta ja
joutaisin enempi huolehtimaan lapsista ja si... nus... ta."
Keino on vanha ja paljon käytetty, mutta aina kaikkein tehokkain
lyömään miehiltä aseet käsistä. Niin kävi nytkin, sillä parin viikon
perästä olivat Kuuselaiset jäseninä "Yhteishyvässä".
Kuinka hauskaksi Kuuselaisten elämä nyt muodostuikaan, varsinkin
rouvan! Ennen oli saanut aamupäivän liehua kuin tulipalossa: laita
ensin Lassi ja Olli kouluun, siisti ja sui sitten itsesi ja joudu
torille sekä sieltä takaisin siksi, että ehdit valvoa aamiaisen
valmistamista. Vaali siinä sivussa nuorempia lapsia, pese ja
vaateta niitä, valvo, että pellit tulevat aikanaan kiinni, sillä
palvelustyttöihin hän ei uskaltanut luottaa; jos jätti asiat niiden
varaan, sai vaan harmia. Sitä vastoin, kuinka mukavaa nyt olikaan,
haetti valmiin aamiaisen, järjesti sen pöytään, siinä kaikki.
Päivällinen ja illallinen livahtivat yhtä hauskasti. Ei tarvinnut
ährätä hellan ääressä eikä surra, paloiko paisti, pohjasiko puuro.
Ja rouva oikein nuortui, huoneet olivat aina siistit ja aistikkaasti
järjestetyt, lapset puhtaita ja punakoita kuin nuket.
Maisteri oli myös mielissään. Ruoka-annosten hintaa olivat kyllä hiukan
kohottaneet eikä kolmesta oikein riittänyt tarpeeksi, mutta halvemmalla
pääsi kuitenkin ja se oli maisterista pääasia.
Kolmatta kuukautta oli tätä ihannetilaa jo kestänyt. Joulu oli mennyt
kuusineen, lahjoineen ja juhlaruokineen samoin pienemmät pyhät perässä
ja edessä olivat pitkät, yksitoikkoiset selkäviikot, vuoden ikävin ja
arkipäiväisin aika.
Tästä kai lienee johtunut, että maisteria vaivasi aika ajoin
iltapäivillä ikävä, varsinkin silloin, kun rouva oli kokouksissa tai
vierailemassa ja lapset ulkona. Hän koetti painautua työhön, mutta
se ei sujunut, rupesi väsyttämään. Käveli edestakaisin kamarissaan,
kävipä salissa ja keittiössäkin. Mitään vikaa hän ei huomannut, mutta
tuo hiljaisuus ja ainainen samanlaisuus herätti hänessä sen tunteen
kuin olisi jonkun vieraskodin huoneissa kävellyt. Vilaisten vielä
kerran päällekkäin ladottuihin annos-astioihin, joilla heille kolmasti
päivässä "yhteishyvää" kannettiin, läksi maisteri kiireesti ulos,
käveli katua ylös, toista alas ja pistäytyi klubille. Siellä joi hän
tuuttingin, söi markan illallisen, ja merkillisen hyvälle maistoikin
maisterista ruoka.
Maisteri oli aina ollut paremmin niuha syömään. Puoleksi pakottamalla
sai rouva aina lisää ottamaan. Merkillistä kyllä oli hänellä nykyisin
aina nälkä, mutta niin pian kun meni ruokapöytään, hävisi se kuni
siivillä. Ainoastaan klubilla maistoi ruoka, siellä hän söi kuin palkan
edestä ja entistä tiheämpään tulikin siellä poikettua.
Klubi-elämä muodostuikin sinä talvena harvinaisen vilkkaaksi.
Joka ilta oli naisia ja miehiä kuin ennen juhlailtoina, varsinkin
"yhteishyväläisiä". Perin harvoin kuitenkin puhuttiin ruokakunnasta,
joskus kuin ohimennen mainittiin sen tuottamasta mukavuudesta ja
helppoudesta. Mutta eräänä iltana puhkesi pietti, kauvan salassa
piilleet tunteet purkautuivat kuin pitkän poudan jälkeen ukonilma.
Miten lienee sattunut, että puolenkymmentä "yhteishyvän" herrasmiestä
oli jäänyt illallisen jälkeen pieneen "istuntoon". Oltiin jo
sillä tuulella, jolloin aletaan puhua vuodentuloista ja hyvistä
jahtikoirista. Joku sattui mainitsemaan "Yhteishyvänkin". Silloin
kirahti raatimies Kontura, joka oli hieman kiivasta poikaa.
"Helvettiin koko akkain keksintö! Sittenkuin 'Yhteishyvä' perustettiin,
en ole saanut kupuani täyteen minkä täällä klubilla."
Se, joka oli ollut pitkän ajan monen sydämellä, oli nyt lausuttu julki.
Raatimiehen pohjustus ei ollut pitkä, mutta koko seuran mielestä se oli
ytimekäs, ja jokainen alkoi tuoda julki mielipiteitään "Yhteishyvästä".
Pormestari sanoi, että hänen on "Yhteishyvän" tähden ollut pakko
lyödä laimin virkatehtäviään. Vaimonsa Adele, joka on sen hökötyksen
puheenjohtaja, ei tee mitään kymmeniä kertoja kyselemättä ja utelematta
hänen mielipiteitään.
"Hitto soikoon! Olenko minä mikään keittokirja tai muonanhankkija?
Ja minun pitää lakkaamatta olla tekemisissä lahtarien ja ulkolaisten
sillisaksain kanssa. Hyi, saakeli!"
"Tuleeko se sitten halvemmaksi?" jatkoi kamreeri Pykälä. "Ennen riitti
minun palkkani yli hypäten, mutta eilen kävin taas 'pitkän paperin'
uusimassa eikä se tähän aikaan ole vallan mieleisintä työtä. Pakostakin
tulee täällä useana iltana istuttua, muutenhan nälkään kuolisi, ja mitä
se meno merkitsee, tietää teistä jokainen."
"Teidän sentään vielä kelpaa, mutta toista on minun!" huokasi
postivirkamies Vasama. "En näet saa mielestäni pois sitä ajatusta, että
ne kaksi lastani, jotka tässä hiljan hautasin, kuolivat suorastaan
nälkään."
Näin jatkettiin mies mieheltä. Maisteri Kuusela ei monta
sanaa virkkanut, mutta sitä hartaammin hän kuunteli, ja nämä
vallankumoukselliset puheet upposivat häneen kuin voi suutariin. Ja kun
herrat ennen eroamista julistivat sodan "Yhteishyvää" vastaan, yhtyi
liittoon Lassikin kättä lyöden.
Illalla "istunnossa" tehdyn päätöksen ja seuraavan aamun täytäntöön
panon välillä on kuitenkin jonkunlainen juopa olemassa. Niinpä
ei maisterillakaan ollut siveellistä rohkeutta ruveta ruokaa
moitiskelemaan muutamaan päivään. Mutta kun ilma näytti seestyneen,
alkoi hän murahdella jotain siihen suuntaan, että voisivat ne laittaa
ruokalistan vähän vaihtelevammaksi, tuotakin paistettua silliä on
melkein liian useasti.
Rouva sanoi muidenkin sitä valittavan, ja olipa sillijuttu ollut
puheena eräässä kokouksessakin, mutta johtokunta oli sanonut sillin
tulevan kaikkein halvimmaksi, ja siihen se asia sillä kertaa raukesi.
Sanotaan, että kun kerran paha on päässyt alkuun, se kasvaa
maatessakin. Ennen mainittuna iltana kylvetyt kumousopin siemenet
olivat maisterissa langenneet mitä paraimpaan maahan. "Yhteishyvän"
ruokakomento muuttui hänen silmissään päivä päivältä kurjemmaksi, ja
pääosaa siinä näytteli silli, tuores, paistettu silli.
Olkoon, että silli on maailman arvokkain kala, ja myönnettäköön,
että sitä syödään enemmän kuin mitään muuta kalaa, mutta jos sitä on
tarjolla joka aamu, niin se voi aiheuttaa pitemmän päälle voimakkaankin
miehen ymmärryslaatikossa häiriöitä. Maisterissa olikin jo
huomattavissa varsin vakavia ilmiöitä siihen suuntaan. Kuin paholainen
oli silli häneen iskeytynyt vaivaten yöllä ja päivällä. Milloin
hän uneksui ratsastavansa sillin selässä, milloin oli suuri silli
hänet nielemäisillään, milloin oli hänet ahdettu pahalta haisevaan
sillitynnöriin, jossa oli tukehtua.
Päivillä ilmausi sillin kuva milloin seinälle, konsa uunin kylkeen.
Kirjoittaessa tuntui kuin kourassa olisi ollut sillin pyrstö eikä
kynä. Sattuipa kerran, kun hänet koululla esitettiin tarkastajalle,
joka, ollen hieman huonokuuloinen, kysyi uudestaan, kuinka herran nimi
olikaan, että maisteri vastasi selkeällä äänellä olevansa "silli".
Tarkastaja ei tuota kuitenkaan pannut pahakseen, sillä hän uskoi vaan
korkea-arvoisen persoonansa aiheuttaneen nuorehkossa alaisessaan
jonkunlaista hätääntymistä.
Liittyminen "Yhteishyvään" aiheutti tuntuvia muutoksia myös Kuuselan
lastenkamarissa. Ennen olivat lapset saaneet syödä vatsansa täyteen
laillisina ruoka-aikoina ja lisäksi käyneet tuon tuostakin kiristämässä
tuntuvia välipaloja. Totuttaakseen lapsiaan säännölliseen elämään
liitti äiti kyllä joka välipalaan jonkun kasvatusopillisen viisauden,
mutta lapset olivat vielä sillä ijällä, jolloin elämän harrastukset
ja ihanteet ovat kohdistuneet voimakkaammin jumalanviljaan kuin
kasvatusoppiin.
Uusi järjestelmä ei ainoastaan lopettanut välipalat, vaan supisti
määräaikaisenkin annin alle sen, minkä lapset arvioivat oikeuden
ja kohtuuden mukaan heille kuuluvan. Ja joka kerta he poistuivat
ruokapöydästä puutteellisuuden tunne vatsassa ja kärsityn vääryyden
tunne sydämessä. Turhaan turvauduttiin taktiikkaan, itkuun ja
juonittelemiseen. Äiti näytti muuttuneen käsittämättömän ankaraksi,
häntä alettiin kunnioittaa melkein yhtä paljon kuin isääkin.
Palvelustytöllä ei taas ollut mistä antaa "kakkua", selitti omankin
vatsanahkansa tekevän selkärangan kanssa jo hyvin läheistä tuttavuutta.
Itsesäilyttämisen vaisto herää kuitenkin ihmisessä hyvin aikaisin,
varsinkin jos asema muuttuu niin hädän alaiseksi kuin Kuuselan lasten.
Alettiin miettiä keinoja alati kalvavan nälän tyydyttämiseksi ja
palvelijatar liittyi juoneen. Ensin käytiin käsiksi säästörahoihin,
joita itsekullakin oli joku markka. Rakkaita ne lantit olivat, mutta
jalomielisesti luovutti jokainen kaikkensa yhteisen hädän torjumiseksi.
Namusiako niillä ostettiin? Ei vaan leipää ja voita ja joskus
juhlamielen vallitessa makkaraakin.
Säästöjen loputtua turvauduttiin kuin kadon kohdanneessa talossa
irtaimistoon. Olli uhrasi kaksiteräisen linkkuveitsensä, Laura
tukattoman nukenpään, Martta vanhemman helminauhansa j.n.e. Pikku-Lassi
tarjosi kyllä kolmijalkaista, hännätöntä puuhevostaan, mutta Olli,
joka teki kaupat kaupungilla, sai sitä turhaan tarjoilla; lieneekö
yleismaailmallinen rahapula syynä ollut, ettei sitä kukaan ostanut.
Suurempia tavaroita ei tietysti uskallettu myydä, äiti olisi pian aikaa
tehnyt "välikysymyksen".
Näin mennä rimpuiltiin lastenkamarissa eteenpäin. Isältä kiristettiin
yhä useammin rahaa eläviin kuviin, ja kun onnistuttiin saamaan, pantiin
toimeen oikein juhlaillalliset. Olli kyllä varoitteli sen olevan sulaa
hassaamista, kun on vielä edessä kova talvi, mutta enemmistön mielipide
ratkaisi asian.
Kuinka oikeassa Olli oli ollut, tuli pian näkyviin. Säästöt ja
irtaimisto oli syöty, isän annit harvenivat, mutta nälkä kiihtyi
pelottavalla voimalla. Leivän arvo kohosi lastenkamarissa ennen
kuulumattoman korkealle. Kuiva kannikka maksoi jo viisi käytettyä
postikorttia, pieni korppu kymmenen tinanappia; antoipa Olli eräänä
iltana Mantalle neljännestuuman vahvuisesta makkaranpalasesta vanhat
suksenporkat ja kuvakirjan puolikkaan.
On vaikea arvata, kuinka lastenkamarissa olisi tänä ankarana talvena
lopulta käynyt, ellei Olli olisi keksinyt uljasta juonta, juonta, joka
jatkuvasti takasi lapsille lisämuonan. Olli ryhtyi pyytämään rottia,
ei toki syödäkseen, mutta myydäkseen hännät kaupungin viranomaisille.
Yksin ei hän voinut leipäkeinoa toteuttaa, rotta on näet viisas
eläin ja pitkäaikaisesta kokemuksesta tullut hyvin varovaiseksi
käsittäen lähentelemiset ihmisten puolelta kaikeksi muuksi kuin pään
silitykseksi. Tämän Ollikin pian älysi, mutta hän puolestaan lyöttäytyi
yhteistoimintaan samassa talossa asuvan kauppiaan "Rissen" kanssa, ja
silloin luisti asia. Hiljaa hiipi Olli jonkun ulkohuoneen ovelle ja
tempasi sen salaman nopeudella auki. Samassa ryntäsi "Risse" sisään
ja paraassa tapauksessa ehti pari kolme nitistää hengiltä. Suurella,
vainajien joukkoon tuomitulla keittiöveitsellä listi Olli rotilta
hännät, silitti "Rissen" päätä ja riensi juoksujalassa vaihtamaan
saaliinsa rahaan.
Sinä uljas Olli! Kuinka mahtavaksi liikemieheksi vielä kerran
maailmassa paisunetkaan!
Äiti kyllä huomasi toisella silmällään, että lastenkamarissa pidetään
ylimääräisiä pitoja. Olipa tiedustellutkin kerran asian juurta, mutta
Olli oli selittänyt saaneensa isältä rahaa mennäkseen eläviin kuviin,
mutta ostikin siskoilleen ja itselleen "jotain hyvää". Kerran tapasi
äiti sattumalta Pikku-Lassin päänpohjista leipäpalasen ja sirun
lihaa. Silloin vihlasi pahasti. Eikö tosiaankaan hänen kultasillaan
ole tarpeeksi ruokaa, kun noin täytyy piilotella? Ilmankos ovatkin
muuttuneet kalpeiksi ja laihtuneet. Rouvaa huokaisutti.
Muutoinkin oli tänä talvena elämä ollut niin ikävää ja raskasta.
Lassi oli usean illan poissa kotoa ja tuli joskus hyvinkin myöhään.
Sitten olla jurnotti äänetönnä, ja silmät kaljottivat kuin narratulla
sammakolla.
Mutta olipa hän vielä itsekin mennyt tavattomasti alaspäin. Kasvojen
väri oli muuttunut tuollaiseksi harmaankeltaiseksi, ja silmäin alla
asusti musta juonne. Vaatteet retkottivat kuin seipään päällä, niin
oli laihtunut. Tuokin jouluksi teettämänsä lohipunainen verkaleninki,
empire-mallia, josta hän niin paljon piti, näytti nyt siltä kuin olisi
vieraalle tehty tai ostettu huutokaupasta. Ja kun rouva näitä kaikkia
ajatteli, kiertyivät vedet silmiin, ja entistä kiihkeämmin hän halusi
erota "Yhteishyvästä" sekä palata vanhaan "päiväjärjestykseen". Mutta
kerran ruvettua, täytyi siinä vuosi olla.
Eräänä päivänä oli Olli saanut tavattoman runsaan saaliin, kokonaista
viisi häntää. Sen johdosta päätettiin taas viettää hauska ilta.
Muonavaroja hankittiin runsaasti, mutta olipa aina kekseliäs Olli
aineellisen hyvän oheen sommitellut juhlamielen ylentämiseksi
henkistäkin ohjelmaa. Paistetulle sillille oli hän tulitikuista tehnyt
jalat ja asettanut sen keskelle pöytää. Itse esitti hän ritarin osaa,
ja siskojen mielestä näytti Olli paperihattu päässä, hiilellä tehdyt
mustat viikset nenän alla ja suuri leipäveitsi vyöllä, varsin uljaalta.
Kävellen arvokkaasti muutaman kerran poikki lattian seisahtui ritari
vuorenpeikon, sillin, eteen alkaen puhua mahtavalla äänellä:
"Sinä paha silli, mitä varten sinä olet tänne tullut? Sinua ei syö isä
eikä kukaan. Äiti meille laittaa ruokaa. Mene matkaasi vuorenpeikko
taikka minä vaadin sinut taisteluun elämästä ja kuolemasta! Jahah, vai
et sinä luiki tiehesi! Nyt minä halkaisen...!"
Kuolettava isku jäi ritarilta antamatta, sillä ovella näyttäytyi isä
ja äiti, jotka olivat olleet ostoksilla ja lasten huomaamatta tulleet
kotiin kuullen Ollin mahtavan haastepuheen.
"Herra hallitkoon! Mitä te myhkäätte?" huudahti äiti.
Toiset hieman säpsähtivät, mutta Pikku-Lassi heilutti toisessa
kädessään puolen kilon painoista leipämurikkaa, toisessa makkarapötkyä
ja kiljui innoissaan:
"Tilliä ja rlotanäntiä! tilliä ja rlotanäntiä!"
Tulihan näytöksestä lopulta selvyys; tulipa sekin ilmi, että Olli oli
jo pitemmän ajan rotanhännillä pitänyt lastenkamarikunnan muonavaroissa.
Itse mielestään pääsivät lapset asiasta jotenkin vähällä, käskettiinhän
lakata ilveilemästä ja painautua nukkumaan. Mutta maisterin kamarissa
jyrisi sinä iltana ukkonen, satoi vettä ja paistoi päivä taas pitkästä
ajasta.
Sen erän perästä oli lapsilla ruokaa yllin kyllin, ja seuraavasta
aamusta aikain kyseli rouva joka toiselta ihmiseltä, eivätkö halua
osuutta "Yhteishyvässä" -- niin oli päätetty maisterin kamarissa.
Kovalle se otti, mutta ero tuli perältäkin.
Mutta niin lämminpaisteista päivää tuskin lienee Kuuselassa ennen
ollut, kuin silloin, kun rouva taas ensi kerran itse valmisti ruuan
perheelleen, varsinkin valmistajan mielestä.
Ja monessa suuressa perheessä vietettiin samoihin aikoihin yhtäläisiä
juhlia, sillä ennenkun kesä oli käsissä, oli "Yhteishyvästäkin" jälellä
vaan hauskat muistot.