Viimeisten vuosikymmenien aikana on pieni, köyhä kansamme ollut hyvin
monellaisen muokan alaisena. Aatteita, sielun suhteen toinen toistaan
pelastavampia ja vatsan suhteen toinen toistaan ruokaisempia on
keksitty ja pantu kasvun alkuun. Usein on aatteen tarkoituksena ollut
viedä valtion kartteeraamalta valtaväylältä erkanevia oikopolkuja
myöten ihmisiä ruhkanaan sinne "parempaan elämään". Ja ihmiset, aina
herkät himoamaan hyvää halvalla, ovat poluille kilvan ehättäneet.
Jotkut ovat pitäneet ainoana oikeana sen polun, jonka sulkuveräjällä
taipaleelle lähtijän takin helmaan leikataan satayksitoista ja päähän
pannaan koirannahkalakki. Toisten mielestä on taas se oikopolku ollut
hauskempi, jossa taivaaseen marssitaan sotilaallisessa järjestyksessä,
korein univormuin, harpuin ja symbalein. Muutamien mielestä on
kyllin komentoa ja hunööriä riittänyt siinäkin, kun on veräjällä
umpisukkelossa käytetty.
Mutta monta vertaa monipuolisemman käsittelyn alaisena kuin ihmisen
kuolematon sielu, on ollut maan tomuksi muuttuva vatsa eli maha, kuten
samaa ruumiin paikkaa Savossa kutsutaan. Tämä johtunee siitä, että
kansamme on tottunut ruokkimaan sieluansa vaan kerran viikossa, mutta
vatsa esittää vaatimuksensa kolmasti päivässä. Tämän lisäksi on vielä
sielun ravintovaatimus vatsan kiristykseen verrattuna samassa suhteessa
kuin köyhien hyväksi kannettava vapaaehtoinen kolehti velkaisen talon
voudinlukuun eli ruunun veron maksuun. Niinpä onkin tavallista, että
sielun ruokatunnilla kaikki terveet ihmiset makaavat, kun taas vatsan
ruokatunnilla osottavat mitä virkeintä toimeliaisuutta. Eikä siinä
sairauskaan ole esteenä, ellei lääkäri ole lähettyvillä, sillä sanoohan
mustalais-suomalainen sananlaskukin, että voiko ihminen olla niin
kipeä, ettei kävisi leipäressun syönti?
Marja-ahon Mikko ei ollut pelastusarmeijan kansainvälisen enemmän kuin
kotimaisenkaan suunnan kannattajia. Samoin ei Mikko pitänyt vallan
välttämättömänä, että ihmisen täytyy sielunsa lunastukseksi lähettää
neekerien pennuille sarkahousuja. Mikko ei myöskään vielä tietänyt,
että kansamme taloudellisen tulevaisuuden pelastuskallio on kätketty
sieniin, muurahaisen muniin tai palokunta-aatteeseen. Mutta sen sijaan
oli Mikon sielu ja sydän seiniään myöten täytetty juurikkailla.
Juurikasaatteen siemenet kylvettiin Mikkoon eräässä
maanviljelysnäyttelyssä. Paljon muutakin hyvää oli siellä nähtävänä
ja kuultavana. Oli sonneja nutipäitä ja sarvellisia, herroja suuria
ja pieniä samoinkuin sikojakin, oli oriita ja tammoja, siemensäkkejä
ja juurikasvasuja, kanoja, kukkoja, haravia, rekiryijyjä j.n.e. Niitä
kaikkia Mikko katseli ja käsin koetteli, kyselipä muutamien hintojakin,
ei niin ostaakseen, muuten vaan.
Mikon, samoinkuin muidenkin sielunsaranoita voideltiin useammankin
laatuisella henkisellä rasvalla ja jokaisen esitelmöitsijän
perusajatuksena oli, että ellei vaan ajoissa älytä juuri hänen
esittämäänsä pelastusnaruun tarrata kiinni, olemme jotenkin läheisessä
tulevaisuudessa mennyttä kalua. Lopuksi huudettiin "eläköön" aatteelle
ja isänmaalle ja jokaista "-köötä" kannatti Mikko rajamiehen äänellä.
Mikko oli kyllä kunkin esitelmöitsijän kanssa aina täysin yhtä mieltä
esillä olevan aatteen tärkeydestä, mutta syynä siihen, että etusijan
hänessä anasti juurikasaate oli ensiksikin se, että siitä satuttiin
puhumaan viimeiseksi, toiseksi se, että juurikasaatteesta sai Mikko
vielä suun ja vatsan havaittavan täydennysopetuksen juhla-illallisilla,
ja kolmanneksi, että hänen pöytätoverikseen sattui eräs agronoomi,
joka oli elämäntyökseen valinnut juurikasaatteen ajamisen ja oli
kutsumustaan varten käynyt valtion apurahalla Tanskassa.
Vaarallista on saada juhla-illallisilla pöytätoverikseen
henkivakuutus-asiamies, silloin voi menettää ruokahalunsa, mutta
vieläkin vaarallisempaa on joutua Tanskanmatkan tehneen agronoomin
seuraan, jonka erikoisalana ovat juurikkaat, silloin voi syödä
terveytensä tärviölle. Ja ellei Mikon vatsaa olisi pienestä
pitäin niin monta kertaa "reenattu" kalakukoilla, pannurieskalla
ja kokkelipiimällä, niin tuskin se halkeamatta olisi kestänyt
sitä juurikas- ja rehumäärää, minkä pöytätoverinsa hyvän
lammaslihan, tuoreen kalan ja Tanskanmatka-juttujensa kanssa häneen
juhlaillallisilla upotti. Mutta kylläpä Mikko itsekin ihmetteli, kuinka
paljon sentään voi tuores nahka tiukan tullen antaa perään.
Uhrinsa harvinainen vastaanottavaisuus sekä juurikasaatteen
teoreettisen puolen, että varsinkin juurikkaiden sisäänpanon
suhteen innostutti agronoomia siihen määrin, että hän vielä tilasi
kahvit konjakin kanssa. Mikko koki kyllä estellä sanoen istuvansa,
niinkuin olisi tupakkahakkuri sylissä, sekä vakuutti, ettei hän
tunne hengenkäyntiä minkä korvistaan. Mutta agronoomi oli myös
isänmaallisessa viljelystyössään päässyt jo siksi hikoutumaan,
etteivät siinä esteet auttaneet. Niin juotiin vielä kahvit, ja
ennenkuin konjakkipuolikas oli pohjillaan, olivat juurikkaatkin
kohonneet alhaisista asuinsijoistaan ihanteitten maailmoihin muodostaen
kansallemme tulevaisuuden toivon. Erotessa agronoomi oikein syleili
Mikkoa ja puoleksi itkien vielä kerran vakuutti, että kansamme pelastus
Mikon asumakulmalla jää hänen pyhäksi velvollisuudekseen.
Paljon oli Mikolla näyttelystä tultuaan kotiväelle kertomista. Hyvin
tyhmäksi sanoi tuollaisissa tilaisuuksissa tavallisen maatiaismiehen
itsensä tuntevan. Samoin tulee asian ymmärtävien esityksistä
huomaamaan, miten takapajulla vielä maatalous meidän maassamme on,
vaikka monikin on elänyt ja elää siinä uskossa, ettei se hänen
kohdaltaan enää voi parata.
Iltakaudet sitten Mikko jutteli, miten suuremmoisia tuloksia
maanviljelijä voi saavuttaa, kun asioita järjen kanssa järjestellään,
kuten esimerkiksi Tanskassa. Vähin kosketteli Mikko juurikasaatettakin,
vaikk'ei kuitenkaan siinä mielessä, että sitä nyt Marja-ahossa
alettaisiin toteuttaa.
Mikolla oli näet salainen aavistus, että juurikaspuuha synnyttäisi
kotiväen keskuudessa pienen myrskyn pyörteen. Vaimoansa Saara-Lovisaa
ei hän pelännyt, sillä se oli luonnoltaan hiljainen ja myötenantava,
mutta sitä enemmän Sakeria, talon isäntärenkiä, joka kolmisenkymmentä
vuotta oli Marja-ahon maita möyrinyt.
Itsekullakin on näet tässä maailmassa omat ristinsä ja
koettelemuksensa. Kellä on vastus akastaan tai anopistaan, kellä
velallisistaan tai pahoista naapureistaan. Mikolle oli taas kohtalo
koettelemuksen kallion valmistanut Sakerista. Ei niin, että Sakeri
olisi ollut laiska ja huolimaton töissään, päinvastoin hän ei
ainoastaan itse urakkamiehen tavalla raatanut oli sää kuin sää,
kesä tai talvi, vaan pakoitti kaikki muutkin tanssimaan samaan
tahtiin. Lisäksi piti hän niin talon puolta, että kohta kärähti, jos
voita tuotiin pöytään tavallista suurempi mukare. Mutta Sakeri oli
vanhoillinen ja asettui poikkeuksetta kaikkien Mikon uusien yrityksien
suhteen poikkiteloin. Ja anna olla, että Mikko pani puoli väkisin
jonkun parannuksen toimeen, ja se sattui menemään vähänkin vinoon,
niin vielä monen vuoden kuluttua veteli Sakeri sitä leuvoissaan. Eikä
siinä auttanut hyvä eikä paha. Kerran oli Mikko kiukuissaan käskenyt
Sakerin poiskin, mutta silloin oli Sakeri sanonut, että sen saat kerta
kaikkiaan uskoa, että ennen sinä lähdet tästä talosta kuin minä.
Eräänä iltana ohranleikkuun jälkeen esitti Mikko, että huomenna
ajellaan lannat tallinperästä talon ja rannan väliselle
peltokappaleelle.
"Mitä lisämakua se tarvitsee? Työntihän tuo ohraa riihen täyden!"
ihmetteli Sakeri.
"Jos siihen tulevana kesänä kylväisi niitä uuden tyylin kasvia,
juurikkaita."
"Eiköhän noilla entisillä elettäne ilman tyhjää hounailemista;
sellaiset ovat herrojen ja hullujen touhauksia."
"Niinhän sinä aina karritat vastaan ja lopuksi pitää sinun kuitenkin
tunnustaa, etteivät ne kaikki uudet puuhat hulluja ole. Ethän sinä
uskonut muutama vuosi sitten, että heinää voidaan koneella niittää,
vaan vakuuttelit viikate käteen kuolevasikin ja nyt heinäaikana kykötät
koneen istuimella kuin koppelo oksalla."
"Ruoka-asia on kuitenkin erittäin, se ei ole mitään heinäntekoa.
Eipä kurnaalia sinunkaan sisuksesi sietänyt, romukoppaan jouti koko
'sepeteuksen' väkkärä, vaikka sitä niin ylistelit," pisteli Sakeri
vuorostaan.
"Kukapa ties vaikka olisit sinäkin joskus kurnaalia poskeesi pistellyt?
Ja annahan olla, vielä niitä syöt juurikkaitakin, että olet tukehtua."
"En koskaan minä niitä jutkuloita pistä suuhuni, saat uskoa sen ihan
viinoitta. Eikä sellaisiin hullutuksiin miehet jouda. Minä menen Taavin
ja Oskun kanssa huomenna takamaalle. Elätti-Petu jääköön toveriksesi,
jos sitä haluttaa, mutta minä en puutu hullutuksiin, on tässä työtä
tosissakin", kiivasteli Sakeri, jonka pisteli nirpaan, kun isäntä
viittilöi hänelle salaa kurnaalia syöttäneensä, niinkuin oli tehnytkin.
Ei tahtonut Mikko tällä kertaa kiristää asiaa, vaan lannoitti
juurikasmaan Petun kanssa kahden ja kynti maan nurin. Siihen
supistuivatkin sen vuotiset juurikastyöt, mutta monena iltana talven
kuluessa oteltiin Marja-ahon tuvassa juurikkaista suuttumukseen asti.
Erittäin kaiveli Sakeria se, kun Mikko sanoi ihmisten tyhmyyden
suureksi osaksi johtuvan juuri siitä, että syövät niin paljon perunoita
eivätkä käytä ravintonaan useamman laatuisia kasviksia. Mutta kuin
uhalla söi Sakeri perunoita, kehoittipa toisiakin syömään aivan
surutta, sillä jos tyhmeneekin, kyllä ensi syksynä herrasjutkuloita
syömällä taas järki palautuu.
Mutta pitäjällä levisi talven kuluessa sellainen huhu, että ensi kesänä
kasvattaa Marja-ahon Mikko sellaisia jutkuloita, joita kun kerran
nenänsä edessä pyöräyttää tulee viisaammaksi vanhaa rovastia.
Tuli kevät, ja aikaisin tarttui Mikko käsin juurikasmaahansa.
Neuvokirja toisessa kädessä hän mittaili ja sirkkelöi sekä kylvi
punajuurikkaita, porkkanoita, räätiköitä ja turnusta satasylisen saran
kutakin lajia. Sakeri pyrki kyllä huomauttelemaan, että eikö ole vallan
tarpeetonta ruveta enää lukujaan jatkamaan, kun kerran syömälläkin
viisastuu. Mutta Mikko ei näyttänyt välittävän Sakerin pistopuheista
enemmän kuin renkienkään naurun hohotuksesta, vaikka sisua leikkelikin.
Pitkiin aikoihin ei juurikasmaalle ilmaantunut kuin saviheinää ja muuta
roskaruohoa, ja se veti Mikon naaman hyvin totiseksi. Levottomana hän
kierteli sarkoja, tirkisteli ruohoa ja taas selaili neuvokirjaa. Ja
annapa ollakaan, jo alkoikin ilmestyä rikkaruohon sekaan oudon näköisiä
taimia, vallan samallaisia kuin neuvokirjassakin. Silloin Mikon naama
kirkastui kuin olisi saanut takasin varastetun hevosensa.
Tuon tuostakin kyläläisiä pyörähti Marja-ahossa, ja jos Sakerilta
sattuivat tiedustelemaan isäntää, selitti hän, että tuollahan se on
rantapellolla lukujaan jatkamassa, menkää vaan sinne, niin näette
samoin tein, miten näppipelillä heinää tehdään. Kitkeminen ja
harventaminen antoikin työtä enemmän kuin Mikko osasi aavistaakaan,
eikä sinä kesänä isäntä joutanut ruokalepoja makaamaan. Ja useinpa
kun muut olivat jo nukkumassa, kuukki Mikko vielä juurikasmaalla.
Neuvokirjassa "seisoi" näet oikein vahvemmalla "räntillä": "Jos haluat
juurikkaita, pidä maa puhtaana rikkaruohoista!" Ja Mikko piti, sillä
siihen aikaan eivät puolueet olleet levitelleet lentolehtisiä, joten
painetulla sanalla oli vielä kansan seassa arvo. Mutta jos juurikasmaa
puhdistui, kyllä neuvokirjakin likautui, sillä siitä ei Mikko luopunut
hetkeksikään, enemmän kuin matkalla oleva kansakoulunopettaja
sateenvarjossaan ja kalosseistaan.
Niinpä sitten Mikon juurikasaivoitukset menestyivätkin. Jutkulat
pullistuivat päivä päivältä suuremmiksi, ja Mikon sielu täytettiin
ilolla, ja hartaammin kuin ensimäisten housujensa valmistumista odotti
Mikko sitä päivää, jolloin saa sanoa kotiväelle ja erintoten Sakerille:
"Te heikkouskoiset, ravitkaa itsenne kansamme tulevaisuuden toivolla,
kuten äsken syntyneet lapsukaiset ja täyttäkää maarunne juurikkailla,
että teidän järkenne erottaisi hyvän ja pahan!"
On eräs sunnuntai syyskesällä. Tavallista juhlallisempi mieliala
vallitsi Marja-ahossa, sillä koko aamupäivän keittää jyryytti Mikko
juurikkaita, viiden kannun padan kutakin lajia. Turnus oli kyllä
aijottu lehmien herkuksi, mutta Mikko tahtoi niitä maistella itsekin,
varsinkin kun olivat niin suuria ja kauniita.
Neljä kukkurata maitopyttyä kannettiin juurikashaudikkaita
päivällispöytään. Oli siinä haukkaamista, oli punasta, keltasta ja
sinenkihtovata ja joukolla niitä kutakin lajia maisteltiin sekä
tunnustettiin, että mitäs, syötäviähän nämä ovat, muistuttavat paljon
naurishaudikkaita. Sakeri ainoastaan ei syönyt. Sanoi rintansa alustaa
koko viime viikon poltelleen ja niin ollen ei uskaltavansa ajaa
sisäänsä imelähköjä jutkuloita, rietautuu vielä pahemmaksi.
Alku oli siis kaunis, mutta jatko oli sama kuin useiden muidenkin
uusien aatteiden; kun uutuuden viehätys on maisteltu, alkavat ne
lakastua. Niin näytti käyvän juurikasaatteenkin, sillä kerta kerralta
madaltui haudikaspöytyrien kukkura aina vähemmän, kunnes juurikkaihin
eivät viikon päästä kajonneet muut kuin isäntä ja Petu, joka aina
lannanajosta asti oli uljaasti ollut isännän asetoverina juurikkaiden
vaiherikkaan elon aikana. Vihdoin täytyi Mikonkin antaa myöten.
Sielunvoimat olisivat kylläkin kestäneet, mutta vatsa teki tenän. Se
alussa huomautti jotenkin siivosti, ettei hän jutkuloista niinkään pidä
väliä. Mutta kun siitä ei näyttänyt olevan apua, vaan Mikko tunki joka
aterialla yhä lisää, alkoi vatsa marista vihaisemmin, kunnes lopulta
suuttui ja työnsi neljännestunnin perästä "isänmaan tulevaisuuden
toivon" takasin kankaalle. Silloin antoi Mikko määräyksen vaimoväelle,
ettei juurikkaita enää käytetä pöydässä, vaan viedään suoraan elävien
eteen.
Sakerilla olisi kyllä ollut hyvä halu pistellä Mikkoa, mutta kun
hän kerran kysäsi: "No, oletko nyt itse mielestäsi jo paljonkin
viisastunut?" tempasi Mikko halon ja kiljasi tukka pystyssä:
"Se on minun asiani, mutta jos sinä saatana sanankaan vielä päästät
juurikkaista, saat vetää pääsi nuuskana nenääsi!"
Ja vaikka Sakeri ei ollut syönytkään juurikkaita, katsoi hän
viisaammaksi tukkia suunsa kuin opetella Mikon suosittamaa jotenkin
vaikeanlaista nuuskaustemppua.
Mutta kohtalo ei sallinut, että Mikko samoinkuin Sakerikin usean muun
ihmisen lailla olisivat kuolleet niin onnellisesti, etteivät olisi
tulleet tietämään olleensa tyhmiä. Kirkonkylässä asuva tohtori, joka
ei ainoastaan parannellut sairaita, vaan lisäksi otti paikkakunnan
harrastuksiin osaa kaikin tavoin, sattui näet kuulemaan Marja-ahon
Mikon juurikkaiden viljelyksestä ja siihen liittyvistä pilkkapuheista.
Tuollainen menettely sapetti tohtoria ja hänen rouvaansa, ja he menivät
varsin aikain Marja-ahoon asiasta selkoa saamaan. Mikko oli kyllä
juurikkaihin nähden alussa jotenkin harvasanainen, mutta kun tohtori
perinpohjin selvitteli, kuinka kansaamme on satoja vuosia ruokittu
henkisesti viidellä katekismuksen pääkappaleella ja ruumiillisesti
myös viidellä pääherkulla: leivällä, suolakalalla, perunoilla,
pikisuolaisella läskillä ja piimällä, niin ett'ei se luonnollisesti ole
niinkään herkkä uusia annoksia sulattamaan, alkoi Mikonkin sielussa
taas juurikasaate vääntäytyä päällepäin. Vielä lohdutteli tohtori
Mikkoa, ettei yhteen pahaan pidä pahastua eikä yhteen hyvään hyvästyä,
vaan että on vähin erin totutettava kansa syömään ja sulattamaan uusia
sekä henkisiä että ruumiillisia ruokia. Ja mitäs ollakaan, lorun
lopuksi suostui Mikko yrittämään uudestaan, ja tohtori ja tohtorinna
lupasivat tuon tuostakin käydä Marja-ahossa neuvomassa, sillä nyt
päätettiin kylvää kasviksia pienempi ala, mutta useampaa lajia. Vielä
lupasi tohtorinna huolehtia, että ensi syksynä pannaan Marja-ahossa
toimeen ruuanlaittokurssit, sillä eihän niitä kaikkia kasvia sovi
keitellä kuin perunoita.
Ja niin se meni kuin oli tuumattukin. Sakeri kyllä takanapäin
virnotti, että saa nähdä, mitä tuosta jutkula- ja rehutouhusta nyt
paneiksen, kun siinä menetellään oikein tohtorin "ornieringin"
mukaan. Mutta kun syksyllä ruuanvalmistuskurssin päättäjäisissä
annettiin kaksi voimannäytettä, yksi ruuan valmistamisessa ja toinen
pitäjän mahtihenkilöiden suosiollisella avulla ruuan syönnissä, alkoi
Sakerinkin epäusko horjahdella. Ja kun tohtori syönnin ja puheiden
jälkeen, joissa Mikolle annettiin kiitos ja kunnia, kysyi Sakerilta,
että näyttikö Sakerin mielestä tämä oras tähkivän, täytyi Sakerin
nauraen tunnustaa:
"Nyt se vasta on pohjillaan. Ja jos jutkula-aate menee tätä latuaan,
niin Petukin, joka on kahtena vuotena käynyt rippikoulua, pääsee
muutaman vuoden perästä jo ylemmälle osastolle."