Rakastin häntä...
En voi sanoin kertoa, enkä tiedä itsekään, kuinka paljo
häntä rakastin. Sen vain tiedän, että rakastin äärettömästi,
rajattomasti... En tiedä sitäkään, mitä hänessä rakastin, hänen
puhdasta sieluaan, hehkuvaa uhrautuvaisuuttaan; vai rakastinko siksi,
että hän oli kaunis, kaunis kuin unelma hentoine vartaloineen,
kalpeine, hienopiirteisine kasvoineen, tummine silmineen. -- Niin,
sitä en tiedä... Sen vain tiedän, että olisin antanut hänen edestään
elämäni, terveyteni, sieluni autuuden... kaikki!
Ja hän rakasti minua...
En tiedä miksi, enkä sitä ennen uskonutkaan -- vasta viimeisenä
iltana, kun hän täällä oli sain sen tietää.
Oh, sitä iltaa en milloinkaan unohda! -- Se oli mitä ihanin ilta
heinäkuun loppupuolella. Yön jumalatar loisti kirkkaana tummalla
taivaalla, hopeoiden vainiot, metsät, koko maailman salaperäisen
ihanaksi... Hän oli pyytänyt minua kanssaan kävelemään ja nyt
kuljimme rinnakkain tutulla polulla, joka johti ulos kaupungista.
Olimme kävelleet hetken ääneti. Vihdoin havahduin tummista
ajatuksistani ja kysyin hämmästyen:
-- Minne menemme?
-- Minne tahansa, kunhan vain pois täältä... hälinästä -- sanoi hän
hymyillen surumielisesti. -- Tai kuule! -- jatkoi hän innostuen. --
Mennään sinne, missä olimme mansikoita poimimassa... tiedäthän...
-- Mutta sinnehän on täältä vielä kaksi kilometriä! -- sanoin, vaikka
sydämessäni iloitsin.
-- Väsytkö? -- hän naurahti veitikkamaisesti.
Katkesi puhe. Mieleni oli musta kuin yö. Ajatellessani, että minun
täytyy erota hänestä tuntui se aivan mahdottomalta -- tuntui
ikäänkuin joku kauhea käsi olisi kiskonut sydäntä rinnastani. Ja
huomenna pitäisi hänen matkustaa! Jos ne vielä vangitsevat hänet.
Kuinka silloin eläisin?
Hän oli venäläinen pakolainen. Toimi kirjallisuuden levittäjänä
sotaväelle ja oli asunut meillä sen ajan, pari kuukautta, minkä oli
täällä ollut. Hänen tarinansa oli samanlainen, kuin niiden toistenkin
-- kammottava, julma: Hänen isällään oli ollut huvila lähellä Riigaa
-- jossa hän toimi kimnaasin johtajana. Kun rangaistusretkikunnat
saapuivat, pantiin heilläkin toimeen perinpohjainen tarkastus.
Onnettomuudeksi löydettiin veljen revolveri ja pieni määrä
"luvatonta" kirjallisuutta.
Heti hyökkäsivät santarmit raakamaisesti isän kimppuun, löivät häntä
kasvoihin, niin että veri purskahti ja alkoivat sitoa köysiin.
Veli juoksi mielettömänä isäänsä auttamaan, iski nyrkillään maahan
komentavan upseerin. Muuta hän ei ehtinytkään, sillä heti hyökkäsi
kokonainen lauma hänen kimppuunsa; hänet sidottiin ja juopuneet
kasakat pieksivät hänet veriin nagaikoillaan ja viimein upseerin
käskystä hirttivät puutarhan vaahteraan, sekä sytyttivät talon
palamaan.
Hän ja nuorempi veljensä pääsivät salaa pujahtamaan vanhaan
perunakuoppaan ja näkivät sieltä koko hirvittävän näytelmän. Yöllä
hiipivät he piilopaikastaan, juoksivat Riigaan ja pääsivät vielä
samana yönä laivalla Suomeen. -- Hänen isänsä oli nyttemmin päässyt
vapaaksi vaikutusvaltaisten sukulaistensa avulla.
-- Puhu jotain Kullervo. Miksi olet noin surullinen? -- katkasi tyttö
äänettömyyden, tarttuen hellästi käsivarteeni.
-- Olisinko iloinen, kun sinä lähdet! -- huudahdin tuskallisesti. --
Älä lähde Vera! Ne vangitsevat sinut -- aivan varmaan ne vangitsevat
sinut... rääkkäävät... ehkä tappavat... Tiedäthän... ei siellä
todistajia tarvita!
-- En pelkää kuolemaa! -- huudahti hän uhma huulillaan. -- Paljon
ovat tappaneet... Tappakoot...
-- Tarvitaan sinua täälläkin... Nuori olet... paljon saisit aikaan...
hukkaan menee elämäsi...
-- En voi jäädä, isä... tiedäthän. Minun täytyy! -- huudahti hän
odottamattoman päättävästi, mutta niin tuskallisella äänellä, että
sydäntäni viilsi.
Huomasin, ettei hän muuttaisi päätöstään. Ja minun tuli niin
äärettömän surullinen olla. Että näkisin hänet viimeisen kerran -- se
ajatus painoi minua kuin raskas, kauhea kivi...
Olimme saapuneet jo sinne, mihin aijommekin ja seisoimme ääneti
vanhan ränsistyneen aidan vieressä kalpeassa satumaisessa valossa...
Ja aivan lähellämme jossakin lauloi laulurastas ihanata, myöhäistä
lauluaan... Olin purskahtaa itkuun...
-- Luuletko sinä Kullervo, että minun on hauska lähteä?--sanoi
hän äänellä jossa värähteli katkeruus, tuska ja hellyys ja
katsoen kummasti mustilla, loistavilla silmillään, jatkoi: -- Jos
tietäisit... jos tietäisit...
Hän seisoi edessäni hurmaavan kauniina, notkeana... Rinta hiukan
koholla, posket vienosti punertavina, huulet puoliavoimina, silmät
omituisesti loistaen, oli hän kuin ilmestys -- ilmestys taivaasta!
Yhtäkkiä syöksähti hän kaulaani, suuteli suulle, poskille, silmille
kiihkeästi... ja purskahti katkeraan itkuun.
-- Niinkö...? Rakas... -- huudahdin ja tempasin hänet äärettömän
riemun vallassa syliini. -- Rakastatko todellakin?
-- Niin...
Itkien lepäsi hän sylissäni kuin lapsi. Puristin häntä rintaani
vastaan... suutelin... Olin kuin juopunut riemusta. Tuntui kuin
valtaava myrsky olisi silmänräpäyksessä pyyhkäissyt kaikki surut,
huolet, koko maailman -- ja jättänyt vain hänet, joka sylissäni
lepäsi. En nähnyt muuta, kuin hänen kyyneleiset silmänsä,
puoliavoimen, surullisen suunsa... En tuntenut muuta kilin hänen
värisevät, hennot käsivartensa kaulallani, hänen poskensa ja tukkansa
pehmeyden, kun hän minuun puristautui... Unohdin kaikki! Kuin
kuumeessa kuiskin:
-- Onko tämä unta? Pidänkö sinua... rakas... todella sylissäni...
Onko mahdollista, että rakastat...?
-- Sinua rakastan... Yksin sinua! -- puhui hän tulisesti. -- Koko
maailma on tyhjä ilman sinua! Voi, kuinka olen kärsinyt... itkenyt...
Kun en olisi sinua nähnytkään... Tai ei niinkään... -- Hän puhkesi
uudelleen itkuun.
-- Mutta miksi menet? Älä mene... kirjoita isällesi...
-- Minun täytyy -- älä kiellä! -- keskeytti hän kiihkeästi. -- Mutta
minä tulen takaisin... En voi... luulen että kuolen, jos en sinua
saisi nähdä... Tulen... -- Hän puristautui minuun yhä lujemmin.
-- Mutta jos vangitsevat...
-- Eihän ne... enhän ole mitään pahaa tehnyt. Mutta pidätkö
sinäkin... niin paljo minusta...?
-- Älä kysy... Rakkaani!
Me istuimme kauvan siinä kaatuneella puunrungolla, sylitysten,
väristen riemusta, katsellen toisiamme ilokyynelistä loistavin
silmin -- kuiskien, haaveillen onnesta... Ja ympärillä loisti kaikki
himmeässä, satumaisessa valossa ja laulurastas lauloi ihanasti
myöhäistä lauluaan...
Seuraavana aamuna, kun olin poissa, tulivat poliisit erään
tummaverisen, venättä puhuvan miehen johdolla ja vangitsivat Veran.
Sisaren kuvauksesta huomasin, että se vieras oli ollut poliisiagentti
Kraloff, joka oli jonkun aikaa oleskellut kaupungissa ja jonka
olin tavannut kolme kertaa hiipimässä asuntoni ympärillä. -- Vera
lähetettiin samana päivänä Pietariin, enkä minä nähnyt häntä enää
milloinkaan...