Helvettiin... helvettiin... hoki sairas ontolla äänellä, kohoutui
hiukan vuoteellaan ja tuijotti tylsin silmin läsnäolevia.
Nopeasti kuin salama välähti hänen hämärtyvissä aivoissaan helvetti,
sen ijankaikkisuus ja kauheus. -- Kuin eilisen päivän muisti hän
senkin sunnuntain, jolloin hän pääsi ensikerran ripille ja pastori
kuvaili kuinka loppumattoman pitkä on ijankaikkinen kadotus.
"Ajatelkaa, sanoi pastori, että löytyisi suunnattoman suuri
santavuori ja pieni lintu tulisi joka tuhannen vuoden perästä,
ottaisi siitä vuoresta yhden santajyvän, niin sekin loppuisi
_joskus_; mutta ijankaikkisuus on loppumaton, ijäinen -- _se ei lopu
koskaan_!"
-- Ei koskaan: pois... ei koskaan... _koskaan_, -- ähkyi onneton
äänellä, joka muistutti teurastettavan eläimen kurkusta lähtevää
korinaa.
Hän vaipui tämän jälkeen tunnottomana, tuskanhiestä märkänä
vuoteelle, ja hänen kasvonsa olivat niin kelmeät kuin kuolleen.
Hetken kuluttua alkoi hän aukoa suutaan kuin pieni lintu, joka
on tuotu kuumaan huoneeseen ja on lentänyt itsensä akkunaruutua
vastaan tainnoksiin. Mutta se ei kestänyt kauan; hän alkoi taas
huutaa ja voihkia surkeasti: hän mutisi käsittämättömiä sanoja,
joista vain vaivoin erotti sanat "helvetti", "ijankaikkinen" ja
muita samantapaisia, jotka kauhistuttivat läsnäolijoita; he -- kaksi
sairaan sisarta ja pari naapurin emäntää -- pyörivät huoneessa
kalpein, pelästynein kasvoin, vääntelivät käsiään epätoivosta ja
heidän huulensa sopertelivat rukouksia sairaan sielun puolesta, jota
he pitivät menetettynä -- olihan pastori sen sanonut!
Tätä kesti kauan -- mutta synnytystä vain ei tapahtunut...
Yht'äkkiä kajahti huoneessa niin vihlova, kamala tuskanhuuto, että
läsnäolijat värähtivät sydänjuuriaan myöten.
-- Jeesus... Kristus... auttakaa... auttakaa! -- kirkui hän
luonnottomasti, hänen kasvonsa kalpenivat liituvalkoisiksi ja hänen
silmänsä tuijottivat kattoon kuin hullun, pyöreinä, hirvittävinä.
Hänen miehensä syöksyi toisesta huoneesta, vaipui sanomattoman tuskan
vallassa polvilleen hänen vuoteensa viereen, soperteli lohdutussanoja
ja koetti estää häntä riuhtomasta. Mutta sairas houraili jo eikä
tuntenut enää miestään, vaan loittoni hänestä kauhulla -- ikäänkuin
olisi nähnyt aaveen.
-- Älä tule! -- parkasi hän kauhistuneena. -- Älä tule vielä... minä
koetan vielä kerran...! Minä koetan vielä rukoilla... rukoilla...
rukoilla...
Mies lysähti lattialle kuin olisi saanut halvauksen ja purskahti
valtavaan itkuun.
-- Se on myöhää... myöhää! -- voihki taas kuoleva. -- Minun täytyy
vajota helvetin tulisiin liekkeihin... Voi kuinka se polttaa...
polttaa... ijankaikkisesti...!
Hän vaipui voimatonna patjoihin ja hänen verettömien, kuivien
huuliensa välistä tunkeutui katkonaisia, epäselviä sanoja, joita ei
kukaan ymmärtänyt.
Sairas oli jo puoleksi tajuton. Harmaa sumu laskeutui raskaana hänen
silmiensä eteen, niin ettei hän tuntenut, eikä nähnyt enää ketään.
Hänen kuolemanpelkonsa, kuvittelunsa ja ruumiilliset tuskansa
sulivat yhdeksi hirvittäväksi poltoksi, joka vei häneltä lopunkin
ymmärryksen; hän luuli näkevänsä helvetin.
-- Auttakaa! -- kaikui äkkiä niin hirvittävä huuto, että
se sai huoneessa olijat kauhusta vavahtamaan. Ja tarttuen
suonenvedontapaisesti sängyn laitoihin ja tuijottaen kylmästä
kauhusta lasittuneilla silmillään suoraan eteensä, jatkoi hän
läähättäen, niin että sanansa kuuluivat vain käheänä korinana:
-- Minä putoan... putoan... aut-ta-kaa!
Nainen, joka vielä eilen toivorikkaana odotti äidiksi tuloaan,
kiemurteli nyt kuolemantuskassa, mielettömänä vuoteellaan ja oli
näkevinään, miten hänen allaan, pohjattomassa syvyydessä leveni, yhtä
äärettömänä kuin taivaan avaruus, kauhistava tulimeri -- helvetti;
synkän pimeyden lävitse näki hän sen ijankaikkiset sinipunervat
liekit. Hänen suunsa vääristyi kamalaan kauhunhuutoon, mutta ääntä
ei tullut enää -- sillä hän alkoi nopeasti vajota sinne kammottavaan
syvyyteen... Hän näki jo kadotettujen nyrkkiin puristettuja käsiä,
vääntyneitä suita ja kuuli heidän vihlovat tuskanhuutonsa ja liekkien
rätinän, jotka sulivat yhtämittaiseksi hirmuiseksi ärjynnäksi,
pauhuksi -- aivankuin sadat valtameret olisivat syösseet yhteen
tulivuorten kanssa... Hän putosi yhä edelleen, tunsi liekkien
polttavan ruumistaan ja oli tukehtumaisillaan... Hän tahtoi vielä
kerran saada ilmaa keuhkoihinsa -- mutta se oli myöhää: helvetin
sinipunervat lieskat nuoleskelivat hänen kasvojaan... polttivat
hiukset... ja hän henkäsi sisäänsä helvetin tulikuumaa liekkiä...
Yhtäkkiä pimeni kaikki...
* * * * *
Hän oli kuollut.