Synnytys ei ollut vieläkään tapahtunut, kun pastori arvokkain
askelin, otsa ankarissa rypyissä astui sisälle. Kuitenkin
kirkastuivat sairaan kasvot hetkeksi, kun pastori häntä tervehti ja
siirti tuolinsa hänen vuoteensa viereen.
-- No, kuinka on teidän sielunne laita? -- kysyi pappi äänellä,
jota hän turhaan koetti saada lempeäksi -- sillä sairas ei kuulunut
varsinaisiin uskovaisiin.
-- Niin... niin... en tiedä... - soperteli tämä neuvottomana ja
epävarmana.
-- Tunnetteko te Jeesuksen? -- kysyi taas ankarasti ja virallisesti
pappi ja kohdisti kylmän katseensa sairaaseen.
Tuskanhiki poreili sairaan kelmeällä otsalla; hän hämmentyi yhä
enemmän eikä voinut vastata mitään.
-- Kadutteko te syntejänne? -- kuului taas tiukka kysymys.
-- Kadun... kadunhan minä... mutta... Jos te sydämestänne kadutte
syntejänne, niin minä herran jumalan palvelijana voin antaa teille
syntinne anteeksi, koska jumala suuressa rakkaudessaan on lähettänyt
ainokaisen poikansa pelastamaan syntisiä helvetin vallasta. --
Uskotteko te jumalan ainoan pojan päälle?
Sairaan kasvot vääristyivät tuskasta, hänen sisältään vihiäsi kuin
tulisen raudan kosketuksesta ja maailma näytti pimenevän hänen
ympärillään; kun hän vihdoin vähän tointui, ei hän muistanut mitään
ja änkytti hätääntyen:
-- Voi hyvä pastori... kun minä en muista... en ymmärrä...
-- Mitä ette ymmärrä? Ettekö kadu syntejänne?
-- Kyllä mutta tahtoisin katua... enemmän... -- hän purskahti
hillittömään itkuun ja sen lomasta kuului rukoilevasti ja
katkonaisesti: -- Sanokaa hyvä pastori... kuinka on... pääsenkö minä
taivaaseen jos nyt kuolen, kun... jollen minä osaa oikein katua...
Ilman totista katumusta on mahdoton saada jumalan armoa -- jotapaitsi
edessämme on vain ijankaikkinen kadotus -- selitti pappi varmasti.
-- Mutta kun en voi... en voi! -- vaikeroi sairas ja vääntelehti
vuoteessaan kuin kidutuspenkissä.
-- Kuka olet sinä, joka et tahdo nöyrtyä jumalan kasvojen edessä? Se
on perkele, joka ihmisessä puhuu tuolla tavalla!
-- Kyllä minä tahtoisin, mutta nyt minä kuolen voihki sairas
sydäntäsärkevästi ja jatkoi hetken kuluttua kiihkeästi ojennellen
käsiään kuin hukkuva: -- Voi herra pastori, auttakaa, neuvokaa
minua... ja antakaa herranehtoollista... ehkä jumala antaa minulle
kaikki anteeksi... Antakaa... minä kuolen...
-- Teidän pitää ensin katua suuret syntinne! lausui pappi
järkähtämättömästi. -- Jos te katumattomalla sydämellä nautitte hänen
pyhää ruumistansa, niin te syötte ja juotte itsellenne tuomion ja
kadotuksen. Se on herran oma, pyhä sana!
Sairaan kasvoilla kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin
ruoskittaisiin häntä lyijynuppisilla ruoskilla. Koettaen vapisevilla
käsillään kohottautua vuoteesta, ähkyi hän käheästi kuin
tukehtumaisillaan:
-- Mitä... mitä...? Kun minä en tiedä, en voi enempää... En tiedä
tehneeni mitään erityistä... Minä _tahdon_ katua, rukoilla... Antakaa
herranehtoollista... hyvä pastori...
-- Kuinka sinä voit pyytää, kun et oikein kadu? enhän minä voi antaa.
-- Antakaa! -- huusi sairas yht'äkkiä hurjasti ja tuijotti pastoria
kauhusta pyörein silmin. Minun _täytyy_ saada herranehtoollista! Pian
pian!
Pappi ei ollut liian järjellä ja ihmistuntemuksella pilattu.
Sentähden ei hän nytkään ymmärtänyt, että naisraukka oli
kuolemantuskassa -- tulemaisillaan hulluksi, vaan hän luuli sitä
röyhkeydeksi ja hirveäksi paatumukseksi ja vastasi kiivaasti:
-- Sillä tavallako sinä luulet herran armopöytään pääseväsi, sinä
kurja, katumaton syntinen! Sinun paikkasi ei ole jumalan valittujen
luona sinun paikkasi on helvetissä!
Mutta sairas ei enää tiennyt mitä teki; hän huusi kuin mieletön,
vihlovasti, sydäntäsärkevästi:
-- Antakaa...! antakaa...! antakaa!
Pappi otti päällystakkinsa ja lähti talosta...