Toisena päivänä vangitsemisen jälkeen Korpela vielä kerran näki
Sadovskyn. Se tapahtui sellaisissa olosuhteissa, että se painui hänen
mieleensä aivankuin se olisi poltinraudalla poltettu hänen sielunsa
pohjaan. Se tapahtui seuraavasti:
Kaupungin työväentalolla pidettiin samaan aikaan oppikursseja,
jossa luennoitiin eri aineista, harjoiteltiin esitelmien pitoa,
runonlausuntoa, kokoustenpitoa, oikokirjoitusta y.m. Maaseudun
työväenyhdistykset olivat lähettäneet sinne etevimpiä jäseniään,
jotta nämä toisivat ne pienetkin oppimurut ja kokemukset, joita
siellä jaettiin, yhteiseksi hyödyksi kotiseudulleen. Kaikkiaan oli
siellä noin kaksisataa osanottajaa, ja innokkaasti ja toverillisesti
siinä ponnisteltiin eteenpäin. -- Kun nämä kurssilaiset kaikessa
rauhassa Korpelan opastamana harjoittelivat oikeinkirjoitusta,
avautui ovi ja sisään tunkeutui poliisimestari lukuisan poliisijoukon
ympäröimänä ja mukanaan oli heillä vangittuna -- Sadovsky.
Kaikkien katseet kääntyivät poliiseihin kysyvinä, synkkinä... ja
tuli hiljaisuus, niin syvä, että olisi kuullut kärpäsen surinan...
Poliisit pysähtyivät hämmästyneinä -- nähtävästi eivät luulleet
salissa olevan ketään arkipäivänä. He näkivät jotain pahaaennustavaa
noissa kalpeissa kasvoissa, tuijottavissa, synkissä silmissä.
He kalpenivat ja nolostuivat -- niinkuin nolostuu varas, joka
murtautuu huoneeseen ja huomaakin isännän pyssy kädessä rauhallisena
tarkastelevan häntä... Viimein he Sadovskyn viittauksesta astuivat
erääseen sivuhuoneeseen, vahdit jätettiin ovelle... Nyt käsittivät
kaikki aseman: tuossa huoneessa oli Sadovsky ottanut vastaan
sairaitaan, siellä olivat vieläkin hänen lääkäri-tarpeensa ja nyt
tultiin -- kai raivostuneina siitä, ettei edellisellä kerralla
löydetty mitään "tärkeätä"! -- tarkastamaan tännekin!
Opetus keskeytyi ja Korpela alotti laulun venäläisen
vallankumouslaulun "Varschavjankan" -- johon kaikki kuin yhteisestä
sopimuksesta yhtyivät ja tuon synkän surullisen ja samalla uhmaavan
laulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin marssivan armeijan
askelten jyske... Kun se oli laulettu, alettiin heti toinen --
vallankumouslaulu sekin -- ja kun tarkastusta yhä jatkui, kajahti
yhä paisuvalla voimalla leimuava Marseljeesi. Kummallista! Ei ollut
Korpela koskaan kuullut sillä tavalla laulettavan: kaikkien silmät
loistivat, posket hohtivat... useat itkivät... Tuntui siltä, kuin
tahtoisi jokainen tässä laulussa tuoda ilmi ne vääryydet, joita
olivat saaneet kärsiä, ilmaista vastalauseensa ja suuttumuksensa
sellaista yhteiskuntaa vastaan, joka telkien taakse sulloo totuuden
puolustajat...
Vihdoin tuli Sadovsky poliisien saattamana ulos sivuhuoneesta ja
pysähtyi tuon laulavan joukon eteen -- seisoi siinä niin omituisen
surumielisenä ja ylevänä... ja silmissä kimaltelee kyynel...
Silmänräpäyksessä viritetään uusi laulu, mahtava internationale;
eivät tohtineet poliisit viedä häntä pois, vaikka ensin näytti
siltä, laulu vaikutti heihinkin. Ei se ollut enää ainoastaan tuo
pieni joukko, joka lauloi. Ei! Korpelasta tuntui, kuin olisivat koko
maailman köyhät siinä huutaneet julki tuskansa, vihansa, raivonsa,
huutaneet kostoa, hyvitystä, oikeutta... Siinä kuvastui katkeruus
vuosisatoja kärsityistä vääryyksistä, kuului totuuden sankarien
kuolonkorahdukset, miesten kolkot kiroukset ja tuhansien nälkäisten
vaimojen ja lasten valittava itku... Vaikka useimmat itkivät, niin
siinä ei ollut mitään heikkoutta, se ei ollut valitusta, vaan
kaikkivoittavan kosken pauhua, joka hurmasi ja valloitti jokaisen...
Siinä oli samalla salaperäistä riemua ennen aavistamattomien voimien
löytymisestä -- niinkuin ihminen, joka kauan on ollut sairaana,
yhtäkkiä huomaisikin itsensä terveeksi ja voimakkaaksi... Tuo laulu
antoi aavistuksen siitä, ettei enää kauvan voida tuollaisia tekoja
tehdä. Niin käsitti sen myöskin Sadovsky, koska päänsä kohosi
pystyyn, kasvot kirkastuivat sisäisen voiton varmuudesta; vaikka
kyyneleet vuotivatkin hänen silmistään, niin ne näyttivät ilon ja
toivon kyyneleiltä...
Kun laulu läheni loppuaan, näytti siltä kuin aikoisi tuo joukko
vapauttaa Sadovskyn, sillä he olivat tietämättänsä miltei ympäröineet
hänet ja seisoivat siinä kädet nyrkkiin puristettuina, kasvot
liikutuksesta kalvenneina... Ainakaan ei olisi sillä hetkellä
tarvinnut muuta kuin huutaa: lyökää poliisia! ja tuokiossa olisivat
nämä olleet ruumiina -- siksi uhkaavilta näyttivät miesten
kiihoittuneet, kalpeat kasvot ja salamoivat silmät. Mutta juuri kun
laulu loppui huudahti Korpela innostuksesta ja mielenliikutuksesta
värisevällä äänellä:
-- Eläköön ensimmäisen valtakunnanduuman jäsen, tohtori Sadovsky!
Eläköön!
Eläköönhuuto sellainen, kuin tahtoisi se repiä seinät... kuulua koko
maailmalle, kajahti salissa.
Sadovsky astui Korpelan luokse, syleili ja suuteli häntä, astui
askeleen taaksepäin ja liikutettuna, katkonaisesti sanoi:
-- Toverit... veljet... Kiitän teitä!
Hän kääntyi ja astui pää pystyssä ulos -- poliisijoukon saattamana...
Uudestaan viritettiin hehkuva Marseljeesi... mutta Sadovsky sulettiin
pimeään vankivaunuun ja vietiin uudestaan tyrmään...
* * * * *
jokainen ymmärtää, kuinka hartaasti tuo sairas vaimoparka halusi
vielä kerran tavata miestänsä. Hän lähetti erään tuttavansa
pyytämään lupaa läänin kuvernööriltä ja kuvernööri -- entinen
suomalainen upseeri -- _lupasi_ sen hänelle. Tähän luottikin
vaimoparka ja eräänä päivänä, saadessaan kutsun tulla miestänsä
tapaamaan, hän nousi horjuvana, kuumeisena vuoteeltaan ja meni
suurella vaivalla vankilaan; mutta saman päivän aamuna oli hänen
miehensä jo lähetetty Pietariin -- odottamaan tuomiota rikoksesta,
jonka laatua ei vielä tiedetty. Mutta ei tarvinnut vaimonkaan
sinne turhaan itseänsä vaivata -- _hänet vangittiin myöskin_ ja
lähetettiin neljän päivän kuluttua Venäjälle. Hänet tuomittiin ja
lähetettiin Siperiaan -- siitä syystä, että oli kerran saanut kirjeen
eräältä vallankumoukselliselta sukulaiseltaan. Siperian kauhuja
ja kärsimyksiä hänen taudin runtelema ruumiinsa ei enää kestänyt:
tundrojen jäinen viima hänen heikon elonliekkinsä sammutti...
Ei olleet omaisten hellät kädet keventämässä hänen viime hetkiään, ei
saanut hän enää nähdä kotiaan... miestään... Sillä mies istui samaan
aikaan Pietari-Paavalin linnassa ja odotti tuomiota olemattomasta
rikoksesta...