Arvo Korpela nukkui vielä kun ovikelloa varovasti soitettiin
ja palvelustyttö töytäsi sisään pelosta kalpeana ja soperteli
hätääntyneenä:
-- Voi, herätkää... herätkää... Koko rappukäytävä on täynnä poliiseja
ja outoja miehiä... ja upseeri... se kysyy...
-- Kuka kysyy?
-- Se... upseeri... kysyi asuuko tässä tohtori Sadovsky. -- Minä
vedin oven kiinni...
-- Se oli hyvä... Älä avaa... Tulen heti... -- virkkoi Korpela ja
hyppäsi kiireesti sängystä.
Nyt ne tulivat häntä vangitsemaan -- ajatteli Korpela pukeutuessaan.
Mitä pirua nyt teen? Nytpä tiedän: hänen täytyy paeta kyökin
rappusien kautta -- välähti hänen hämmentyneissä aivoissaan ja
välittämättä kiivaasta soitosta juoksi hän kyökin rappusille
katsomaan olisiko tie avoinna, mutta aukaistuaan oven seisoi häntä
vastassa kolme pelokkaan näköistä miestä, revolverit ojennettuna.
Hän veti oven kiinni, meni siihen huoneeseen missä Sadovsky vaimonsa
kanssa asui ja ilmoitti lyhyesti asian tilan. Sadovsky hymyili
surullisesti, kohautti olkapäitään ja sanoi alakuloisella äänellä:
-- No, sille ei voi mitään... Olkaa hyvä ja laskekaa sisään!
Nyt olivat poliisit kai päättäneet murtautua väkisin sisälle, koska
ovea jyskytettiin vimmatusti ja rappusilta kuului huutoja, melua
sekä epäselvää sorinaa. Sitäpaitsi soi kello yhtämittaa. Korpela
aukasi oven. Siellä seisoi poliisimestari hieman kalpeana ympärillään
toistakymmentä sivilipukuista miestä, jokaisella käsi päällystakin
taskussa näki selvästi heidän pitelevän revolveria -- ja mulkoilivat
ympärilleen arkoina ja luihuina kuin vangitut sudet häkissä; alempana
rappusilla näkyi sitäpaitsi muutamia vormupukuisia poliiseja. Korpela
silmäsi halveksivasti joukkoa ja kysyi tyynesti:
-- No?
Poliisimestari astui esille, kumarsi hieman kuin huomaamattaan ja
hermostuneella äänellä, jota hän turhaan koetti saada arvokkaaksi ja
viralliseksi, kysyi:
-- Asuuko tohtori Sadovsky täällä?
-- Kyllä. Mitä asiata? -- Hän on vielä vuoteessa.
-- Niin... tuota, on vain vähäsen... sellaista ikävää asiaa... --
vastasi poliisimestari epävarmasti vilkuillen lattiaan ja hypistellen
sapelinkahvaansa ja sitten lisäsi varmasti aivankuin olisi löytänyt
uuden ajatuksen:
-- On vain vähän asiata!
Häntä itseäänkin näytti hävettävän noloutensa ja sitä peittääkseen
astui hän karskisti Korpelan ohitse sisälle ja kysyi äänellä, jonka
piti olla tiukka ja kylmä, mutta joka korkeintaan oli röyhkeä:
-- Missä huoneessa hän asuu?
-- Tässä. Mutta... suokaa anteeksi, hän ei ole vielä noussut...
Huomautuksesta välittämättä tunkeutui poliisimestari Sadovskyn
huoneeseen joukon seuratessa uskollisen koiralauman lailla;
vahdit sentään jätettiin joka ovelle. -- Korpela riensi jatkamaan
pukeutumistaan.
Nyt oli siis tullut se, mitä Sadovsky toissapäivänä sanoi
aavistavansa; urkkijat olivat viime aikoina seuranneet häntä miltei
joka askeleella. Hän oli Venäjän ensimmäisen Valtakunnanduuman jäsen
ja erään julistuksen allekirjoittaja, josta tiesi hallituksen häntä
vainoovan. Hän oli paennut silloin Suomeen ja oli elellyt kaupungissa
jo toista vuotta saavuttaen työväestön täydellisen luottamuksen ja
suosion auttavaisuutensa sekä ihmisystävällisyytensä takia. Kaupungin
työväentalolla oli hän joka päivä ottanut vastaan sairaita; maksua
otti hän vain varakkaimmilta aivan köyhiltä ei hän ottanut mitään.
Kaiket iltapäivät kulki hän sairaiden luona esikaupunkien hökkeleissä
ja monet olivat ne perheet, jotka hän oli pelastanut kuolemasta ja
kurjuudesta. Vaikka hänen oma vaimonsa oli jo kaksi kuukautta maannut
sairaana, oli hän silloinkin aina valmis antamaan apuansa. Siksi
olikin hän rakastettu.
Kun Korpela oli pukeutunut aikoi hän mennä Sadovskyn huoneeseen.
Ovella seisova urkkija kuitenkin esti sen. Korpela kutsutti
poliisimestarin ja vaati, että jos kotitarkastusta pidetään, niin
hänen täytyy saada olla läsnä, koska huone oli hänen hallussaan ja
siellä olevat huonekalut olivat hänen. Kun se pienen sananvaihdon
jälkeen myönnettiin, kohtasi häntä näky, joka pani hänet harmista
vapisemaan: salapoliisit ja urkkijat olivat hajaantuneet ympäri
huonetta innokkaaseen etsiskelyyn ja menettelivät kuin siat
mansikkamaassa: laatikot revittiin auki, paperit, kirjeet ja
käsikirjoitukset tarkastettiin perinpohjin, liinavaatekorit
tyhjennettiin, puhtaat liinavaatteet viskattiin lattialle,
mattojen alustat tarkastettiin, tyynyt ja patjat revittiin auki ja
etsittiin, jos sieltä edes löytyisi jotakin; sanalla sanoen: kaikki
mahdolliset ja mahdottomat paikat nuuskittiin! Ja ylinnä keikkuili
rietasnaamainen venäläinen urkkija ja jakeli käskyjä suomalaiselle
poliisiupseerille, joka kiltisti ja nöyrästi niitä totteli, vieläpä
kehoitteli kätyreitään yhä innokkaampiin ponnistuksiin. Pöydän
ääressä istui Sadovsky kuin leijona kurjan, nuuskivan rakkilauman
keskellä, joka ei vielä uskalla karata uhrinsa kimppuun. Hän korjaili
tulta samovarissa, jossa höyrysi teevesi ja katseli urkkijain hommia,
surunsekaisella säälillä nyökäyttäen äänettömästi ja kylmästi päätään
poliisimestarille, joka selitti, miten Venäjän "suojelusosastolta"
oli tullut käsky vangita hänet ja hän toimii vaan kuvernöörin
käskystä; hänelle tietysti tällaiset ovat ikäviä toimia, mutta ei
auta, hänen täytyy vangita virka pakottaa, j.n.e.
Mutta sängyssä makasi laihana ja kuolonkalpeana Sadovskyn vaimo,
itkien katkerasti ja sylkien verta. Hän oli jo kaksi kuukautta
maannut kuolemanheikkona; hän sairasti keuhkotautia ja verensyöksyä.
Se oli näky, joka olisi saanut pedonkin heltymään, mutta "esivallan"
edustajiin se ei tehnyt mitään vaikutusta: pirullinen hymy huulillaan
he vain tekivät inhoittavaa työtään!
Sadovsky valmisti teetä kannuun, kaatoi koneellisesti laseihin ja
aikoi viedä myöskin vaimolleen; mutta huomattuaan hänen sylkevän
verta, antoikin jotain rohtoa ja pyyhki hitaasti veren hänen
sinikalpeilta huuliltaan...
Sen tehtyään alkoi hän juoda teetä hitaasti -- aivankuin olisi
tahtonut pitkittää yhdessäoloa vaimonsa kanssa mahdollisimman kauan;
hänen kaikki liikkeensä olivat omituisen säännöllisiä ja hitaita
ja niissä ilmeni ikäänkuin äänetön vastalause sitä barbarimaista
menettelyä vastaan... Juotuaan lasillisen otti hän ääneti esille
paperossivalmistusvehkeet, valmisti hitaasti yhden paperossin ja
alkoi polttaa, tuijottaen synkästi itkevää, tuskasta värisevää
vaimoansa. Ooh, mitä tulisikaan tuo mies, joka on ensin kärsinyt
vainoa, sentähden, että on ollut sorrettujen puolustaja, ja nyt
täytyy jättää kuoleva vaimonsa tänne vieraaseen maahan, ilman turvaa
ja apua, eikä enää koskaan näkisi häntä! Se on kamalaa! -- Ja kuka
voi kuvailla tuon vaimoraukan tunteita jäädessään tänne yksin ja
tietäessään, että hän viimeisen kerran näkee elämäntoverinsa, tuon
hellän, jalon, jota hän jumaloi! Hänet ehkä hirtetään, ammutaan tai
viedään Siperian tundroille kuolemaan -- ja hänen täytyy kuolla
täällä yksin, unohdettuna, ilman turvaa, kaukana kotoaan, kaukana
rakkaistaan... Kuka mittaa ne tuskat? -- Korpela puri hampaitaan
kipuun asti, tätä ajatellessaan, hän käveli edestakaisin lattialla
salatakseen vihaansa ja mielenkuohuansa, mutta ei onnistunut. Hänen
silmänsä kävivät kosteiksi, hänen rintaansa painoi kuin raskas kivi
tuota petomaisuutta ajatellessaan.
Tällä välin olivat urkkijat saaneet "työnsä" valmiiksi: kirjat,
liinavaatteet, tyynyt, talouskalut, -- kaikki olivat revittynä,
pirstottuna lattialla. Sen toimeenpanijat seisoskelivat ikäänkuin
hiukan häpeissään ja vilkuilivat luihuina ympäri seiniä -- kai
siitä syystä, etteivät löytäneet mitään arvokasta. Tosin otettiin
muutamia viattomia kirjoja, yksi yksityiskirje ja pari rohtopulloa
takavarikkoon "epäiltävinä", muutenhan olisi näyttänyt kovin nololta,
jos ei mitään saalista olisi löytynyt!
Kun Sadovsky yhä tupakoi, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan, että
luikurit jo odottelivat, kävi poliisimestari rauhattomaksi:
hän vilkasi kelloaan, ja käveli levottomasti edestakaisin
lattialla, mutta kun ei tästä ollut toivottua tulosta, korjasi hän
sapelinhihnaansa, otti arvokkaan ryhdin, rykäsi pari kertaa ja lausui
käskevän virallisesti:
-- Koettakaas joutua!
-- Kohta... kohta... jupisi Sadovsky, katsahtaen ympärilleen kuin
nähdessään pahaa unta, siveli miettivästi partaansa, mutta istui
edelleen.
Hetken perästä hän nousi, astui hitaasti vaimonsa vuoteen viereen
ja katsoi häntä äänettömänä. Sitten kumartui suutelemaan... Vaimo
joka pitkän aikaa oli kuin tuskan jäykistämänä tuijottanut miestään,
tarrautui häneen niinkuin hukkuva pelastajaansa ja hukkuvan
hätähuutoa muistutti hänen vihlova itkunsa. Hänen ruumiinsa vavahteli
kuin kouristuskohtauksessa näytti siltä, kuin aikoisi hän kuolla
tuohon viimeiseen syleilyyn... Niin Korpela tunsi yhtäkkiä, että eräs
ihmiselämän kauheimpia näytelmiä: tuolta nääntyneeltä naisraukalta
riistetään heti viimeinen pelastusrengas ja jätetään elämän
myrskyaallokkoon ja miehen täytyy avuttomana nähdä elämäntoverinsa
uppoavan jättää hänet avutta. Ja sellaista tapahtuu nyt _heti -- nyt
juuri_.
Korpela voihkasi käheästi, hänet valtasi mieletön tuska ja viha,
hänen silmissään musteni ja hän tahtoi tehdä jotain kauheata,
kostaisi edes -- mutta huomasi sen heti järjettömäksi ja
mahdottomaksi ja puri vain hammastaan...
Mutta Sadovsky irroitti hellällä väkivallalla tuskasta vapisevan
vaimonsa kädet kaulaltaan... suuteli häntä vielä kerran otsalle...
nousi silmät kosteina, suu lujasti yhteenpuristettuna ja puki
päällystakin yllensä, heitti vielä silmäyksen ympäri huonetta --
ikäänkuin olisi tahtonut painaa tuon kamalan kuvan sielunsa pohjaan
-- kätteli jäähyväisiksi Korpelaa ja astui sitten sanaakaan sanomatta
ovesta ulos, poliisit kintereillään. Korpela lähti vaistomaisesti
myöskin jälessä -- tahtoi vielä heittää yhden silmäyksen tuohon
marttyyriin... Rappukäytävässä oli suuri lauma poliiseja, jotka
kärsivällisesti, susien lailla olivat odottaneet, ja nyt aivankuin
tyytyväisyydestä muristen ottivat vastaan uhrinsa...
Korpela aikoi mennä lohduttamaan tuota onnetonta naisraukkaa, mutta
samassa hän huomasi ettei hän voisi mitään lohdutusta tuoda. Mitä
hän sanoisikaan! Pitäväthän ne uhrinsa! -- Mutta jos sentään jotakin
sanoisin, ajatteli hän ja aukasi oven.
Mutta tultuaan sisälle, pysähtyi hän äkkiä kuin olisi häntä lyöty
vasten kasvoja... Tuon onnettoman itkussa, hänen taudin runteleman
ruumiinsa nytkähdyksissä kaikessa, kuvastui niin hillitön, kamala
epätoivo, etteivät mitkään sanat kykene sitä lohduttamaan -- ne
tuntuivat kaikki hulluilta ja tarkoituksettomilta tässä kauhistuksen
kodissa. Hän yritti sanoa edes jotakin, mutta ei voinut: tuntui siltä
kuin suuri rautarengas puristaisi hänen rintaansa ja rautakoura
kuristaisi hänen kurkkuansa sieltä tuli vaan epäselvää kähinää... Hän
suuteli onnetonta kädelle ja riensi huoneesta kuin pahojen henkien
ajamana...