Vankikopissa -- kolkossa, puolihämärässä vankikopissa, minne ei
koskaan aurinko paista, ei kuulu lintujen laulu, eikä lasten nauru,
vaan jossa ihmisen erottavat elämästä paksut, kylmät ja äänettömät
kiviseinät siellä asteli hän lyhyin, säännöllisin ja väsymättömin
askelin nurkasta nurkkaan ja ajatteli.
Kaikki viime aikojen tapahtumat olivat olleet kuin kamalaa,
ilkeätä unta, josta hän oli päivä päivältä toivonut heräävänsä --
vaikka turhaan! Ensin veljen surkea loppu, hänen hautajaisensa,
oikeusistunto, jossa häntä syytettiin veljensä surmaamisesta, tuomio
-- ja vihdoin se, että hän oli täällä, varmensi sen, että kaikki oli
totta, kamalaa todellisuutta! Kiusaantuneilla aivoillaan käsitti hän
vihdoin senkin, ettei pääse täältä pois, ennenkuin pitkän vuoden
kuluttua!
Nyt koetti hän tyynesti ajatella _miksi_ hän oikeastaan oli täällä?
Mitä oli hän siis tehnyt?
Hän oli tehnyt vain sen, mitä kukaan ihminen, jolla on sydän
rinnassaan, ei olisi hänen sijassaan voinut jättää tekemättä:
pelastanut oman veljensä hirmuisimmista kärsimyksistä -- ainakin
pieneksi ajaksi.
Oliko se väärin?
Väärin on se, -- ajatteli hän -- jos tekee pahaa tai vahinkoa
jollekin toiselle: lähimmäiselle taikka yhteiskunnalle; silloin on
yhteiskunnalla oikeus ryhtyä toimenpiteisiin. Mutta tässä ei ollut
mitään sellaista! Kenellekään ei tapahtunut vahinkoa, jos hänen
veliraukkansa kuoli pari tuntia aikaisempaan tai myöhempään, kun hän
kuitenkin olisi heti kuollut; mutta hänelle itselleen se oli suuri
huojennus, kun pääsi hiukan vähemmillä kärsimyksillä. Oliko siis
rikos lieventää tuskia?
Hän ajatteli asiaa laajemmalta kuin omasta kohdastaan ja hänestä
tuntui omituiselta, ettei esim. lääkäri -- tai kuka hyvänsä -- saisi
lopettaa jonkun toivottomasti sairaan tuskia, jos hän sitä pyytää,
eikä voi _itse_ sitä tehdä. Jos ihminen on sairastunut spitali- tai
muuhun inhottavaan, tuskalliseen ja parantumattomaan tautiin, jonka
seurauksena on varma kuolema, hänen tuskansa ovat sietämättömät
ja hän rukoilee lopettamaan niitä niin eikö ole raakaa, jollei
hänen pyyntöään täytettäisi? Ja olisiko siitä, jos hänen pyyntöään
noudattaisi, kellekään vahinkoa? Ei! Vaan huojennusta kärsivälle
itselleen ja yhteiskunnalle siinä merkityksessä, että silloin olisi
vähemmän sairaita tartuttamassa ja saastuttamassa ympäristöään. Sillä
eihän se voi olla mikään yhteiskunnan ihanne, joka on täynnä sairaita
ja kuolevia! -- Sellaisessa tapauksessa taas, josta hän istui
vankilassa _ei voi_ tehdä toisin kuin hän teki.
* * * * *
Kukaan kunnon ihminen -- ajatteli hän edelleen -- ei voisi,
tavatessaan eläimen sellaisessa tilassa, niin murskattuna,
runneltuna kuin hänen veljensä oli, tai muuten kuolevana, ei voisi
olla lopettamatta sen tuskia. Ja laki määrääkin rangaistuksen
eläinrääkkäyksestä sille, joka ei lopeta eläimen tuskia tuollaisessa
tapauksessa. Mutta ihminen: "luomakunnan kruunu", "luonnon herra",
"maailman valtias" -- sillä ei ole oikeutta määrätä omasta elämästään
ja hengestään! Ihmisen pitää vasten tahtoaankin kitua viimeiseen
hengenvetoon -- omalla veljelläkään ei ole oikeutta auttaa kuolevaa.
Ja jos niin tekee, salvataan tänne kylmien muurien sisään. Eikö
hänellekin se riittänyt, että menetti veljensä! Miksi hänet sulettiin
tänne, ettei hän voi edes avustaa veljensä vaimoa ja hänen pientä
poikaansa... Ah!
Hän käveli kiivaasti edestakaisin kopissaan ja kiihtyi kiihtymistään
ajatellessaan sitä julmaa vääryyttä joka hänelle oli tapahtunut.
Hänen rintansa oli kuin pakahtumaisillaan jostakin raskaasta,
kirvelevästä ja kuni mieletön iski hän raivokkaasti nyrkillään
kylmään kiviseinään, niin että sormensa menivät verille ja hänen
äänessään värisi voimaton viha ja katkeruus:
-- Kuinka hirmuisen typeriä ovatkaan tuollaiset lait! Ja sellaiset
tuomarit jotka tuomitsevat niiden mukaan, vaikkei kukaan voi sanoa
tätäkään rikokseksi.
Tosin oli eräs vanha täti moittinut häntä siitä sanoen, että ihmisen
henki on jumalan, eikä siitä saa mennä ihminen itse määräilemään. Kun
hän oli huomauttanut, miten hirmuisia tuskia veliraukka kärsi, sanoi
muori vastaan, että jumala oli määrännyt sen kärsimyksen hänelle,
eikä sitä saa kukaan silloin mennä lieventelemään! -- se on suuri
synti!
Tällaisen ikivanhan raakalais-jumalan ja hänen taikauskoisen
joukkonsa mieliksikö siis ovat lait laaditut? Ja tuollaisen tyhmän
tanttimoraalin mukaanko tuomitsevat "sivistyneet" tuomarit?
Noudattavatko he aina vain lain kirjainta, vaikka se olisi kuinka
vanha, nykyaikaan soveltumaton -- vaikka se olisi kuinka typerä!
Kuinka epäinhimillistä, raakaa...!
Entä jumala -- lennähti hänen mieleensä.
Jos jossakin on sellainen jumala, joka määräilee sellaisia kidutuksia
kuin hänen veljellään oli ja lukee synniksi sen, että hän suostui
kuolevan veljensä rukouksiin -- niin ei hän koskaan, ei koskaan tahdo
tietää mitään _sellaisesta_ jumalasta! Se ei ole silloin mikään
jumala -- se on itse sysimusta perkele:
Hän kirosi synkästi, kiristeli hampaitaan ja melkein juoksi ympäri
koppia, kuin peto häkissään -- raivoten vihasta, katkeruudesta ja
surusta; mutta kosteat, paksut kiviseinät olivat ääneti ja ääneti oli
harmaa syksyinen hämäräkin, joka tuijotteli kuin ilkkuen paksujen
rautakalterien välitse... Hän väsyi lopulta ja käsittäen, ettei
täällä auta mikään raivo, istahti hän rahille, laski pään käsiensä
varaan ja hänen hartiansa alkoivat hytkyä rajusta itkusta. Hän tunsi
itsensä niin onnettomaksi ja voimattomaksi ettei koskaan ennen.
Yhdestä asiasta oli hänen hyvä ja helppo olla, siitä, että silloin
suostui veljensä pyyntöön ja pelasti tämän pitemmistä tuskista. Jos
hän ei olisi sitä tehnyt, seuraisivat ne silmät, ne tuijottavat,
tuskan verestämät silmät häntä kuolemaan asti piinaten, syyttäen...
Mutta nyt hänen oli siitä asiasta helppo ja hyvä olla...
Siinä istuessaan ja muistellessaan veljeään, valtasi hänet ääretön
hellyys, rakkaus ja suru. Hän muisti kaikki -- muisti, kuinka
he pienenä yhdessä kalastivat, hiihtelivät ja kävivät hevosia
juottamassa... Kerran marjassa ollessaan he eksyivätkin ja kun outo
korpi peittyi syksyiseen hämärään, alkoi hän katkerasti itkeä, mutta
veli talutti häntä ja koetti lohduttaa, vaikka itsekin oli itkuun
purskahtamaisillaan... Selvästi muisti hän ne ihanat kesäiset päivät,
jolloin he yhdessä leikkivät puron reunalla jossa pyöri pieni mylly,
ja heillä kummallakin oli valkoharjaiset puuhevoset... Hän tunsi
mielensä sulavan pehmeäksi kuin vaha, kyyneleet tunkivat hänen
silmiinsä ja hän kuiskasi hiljaa, surullisesti ja hellästi:
-- Veljeni... rakas... veliraukkani...
Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi taas hiljaa itkeä...
... Mutta käytävältä kuului kahleiden kalina...