Tästä tulee kauniita hautakiviä, kun se on noin tasaista ja hienon
väristä... melkein sinervänharmaata...
-- Oo-jaa! Kyllä niiden alla maata kehtaa...
-- Mutta kovaa se on kuin jumalattoman sydän!
-- On sitä saatu kolkutella...
-- No, kunhan saadaan se keskeltä kahtia, niin kyllä me sitten sen
herroja olemme.
-- Pianhan se nyt jo menee...
-- Jo räsähtelee...
Näin puhuivat he iloisesti ja huolettomasti, työskennellessään
valtavan huoneenkorkuisen graniittimöhkäleen päällä. He olivat
ottaneet urakalla paloittaakseen sen sopiviin lohkareihin, jotka
sitten kuletettaisiin läheiseen kaupunkiin ja valmistettaisiin
hautapatsaiksi; kiven toisesta reunasta toiseen oli jo suorassa
linjassa syviä porareikiä, joihin miehet parastaikaa iskivät
teräskiiloja. Heidän mielensä oli reipas ja toivorikas -- sillä he
olivat kumpikin nuoria ja voimakkaita ja olivat pitkistä ajoista
saaneet hyvin tuottavaa työtä. Ja ympärillä seisoi hiljaisena,
juhlallisena metsä, syyskuun auringon kullatessa ihanasti
kellastuneita, mutta vielä tuuheita koivuja. Hiljaisuutta häiritsi
vain haavanlehtien vieno, salaperäinen värinä, vihreävarpusen
koruton viserrys, heidän moukariensa iskut ja kiven omituinen, kumea
räsähtely ja ratina, kun teräskiilat pakottivat sen hitaasti, mutta
varmasti halkeamaan...
-- Nyt se ei enää kestä montaa iskua -- tuumi vanhin veli.
-- Ei... mutta sinun täytyy siirtyä tänne, kivi on siltä puolelta
alta pyöreä. Tule heti...
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun kivi räsähtäen halkesi ja
toinen puolikas erkani ja vyörähti hirveällä ryskeellä nurinniskoin.
Ja veli...
Hän parahti kauhusta, sillä veli oli vyöryvän lohkareen päällä...
Hän näki tämän ponnahtavan eteenpäin, ojentavan kätensä kuin tukea
etsien, katoavan -- ja sitten eroitti hän ryskeen seasta kamalan
rusahduksen, joka vihlasi jääkylmänä tuskana: hän tunsi mitä veljelle
tapahtui...
Kauhusta kalpeana hyppäsi hän kiveltä alas ja kohtasi näyn, niin
hirvittävän, että miltei kangistui:
Veljestä näkyi vain pää ja rinta -- koko alaruumis oli
murskaantuneena tuon kauhean lohkareen alla. Hänen silmänsä olivat
kiinni, kasvot olivat tummanpunaiset ja raskaasti ähkien aukoi hän
suutaan kuni kuivalle heitetty kala...
Kuin hullu sieppasi veli kangen ja nosti... nosti... nosti... Kaikki
musteni hänen silmissään, mutta kivi ei värähtänytkään... Turhaa! Se
painoi monta tuhatta kiloa.
Hän kumartui nähdäkseen kiven alle miten jalkojen laita oli -- eikä
nähnyt mitään! Lohkare oli pudotessaan sileätä kalliota vastaan
rusentanut luut, lihakset... koko alaruumiin paperin-ohueksi,
veriseksi massaksi... Hän juoksi toiselle puolelle, pysähtyi kauhusta
kylmeten: kiven alta tihkui verijuovia ja matelivat luikerrellen
alas kallion rinnettä kuin paksut, punaiset käärmeet. Muuta ei hänen
alaruumiistaan ollut jälellä.
Ja hän eli vielä!
Hän aukasi silmänsä: kauhusta ja tuskasta pullistuneet, verestävät
silmänsä ja korisi:
-- Voi... voi... vo-iih! Auta... Mutta käänsi samassa kauhistuneen
katseensa kiveen -- ja vaikeni...
Mielettömänä, käsittämättä mitä teki, tempasi veli uudelleen
kangen ja nosti... taas pimeni kaikki ja hikikarpalot pusertuivat
silmänräpäyksessä hänen otsaltaan... Mutta tulos oli sama kuin
äskenkin!
Onneton oli nyt täydessä tajussaan; hän oli muuttunut
kuolemankalpeaksi; pää huojui tuskallisesti ja taas aukenivat hänen
kauheat terävät silmänsä.
-- Älä koeta... se on... turhaa. Voih... pikku poikani... vaimoni...
kun jäivät...
-- Veljeni... veljeni... -- vaikeroi nuorempi veli, heittäytyen
sanomattomassa tuskassa onnettoman viereen.
-- Auta vaimoani... ja poikaa... -- voihki onneton ja hänen siniset
huulensa värisivät ja vapisivat kuin ankarassa vilutaudissa kun hän
jatkoi läähättäen:
-- Voi... kärsin... lopeta tuskani... veli... ammu...
Heillä oli pyssy mukana siltä varalta, että tapaisivat riistaa metsän
lävitse kulkiessaan. Mutta veli kauhistui kuolevan ehdotusta ja huusi
epätoivoisesti rukoillen:
-- Ei veli! En voi! En voi! Veljeni... veliraukkani!
-- Mutta ajattele... jos täytyy kärsiä... kauvan... iltaan...
Mutta veli ei suostunut; yhtäkkiä hän hypähti ylös ja huudahti kuin
pelastuksen löytänyt:
-- Minä juoksen hakemaan apua!
-- Ei... et... saa! -- parahti kuoleva hukkuvan epätoivolla tarttuen
suonenvedontapaisesti veljensä käteen kangistuvine sormineen,
ikäänkuin siten estääkseen tämän aikeen. -- Voi jos... tietäisit...
Sinun täytyy... täytyyh! -- loppupuoli sanasta piteni vihlovaksi
tuskanhuudoksi.
Hän näytti menettävän tajuntansa mutta aukasi taas silmänsä kuin
viimeisin voimin -- peläten, ettei veli täyttäisi hänen viimeistä
pyyntöään. Hän koetti puhua vielä, mutta ei voinut enää: jokin
kauhea, käsittämätön raateli, poltti, runteli häntä, vääristi hänen
suunsa, nousi tulisena liekkinä janoiseen kurkkuun ja tukehutti
hengityksen. Kaikki muuttui niin kamalaksi: taivas, metsä, koko
maailma alkoi pyöriä jättiläissuuren pyörän tavoin hänen ympärillään
ja kaikki näytti niin kaamealta ja himmeältä tummanpunaisen,
verisen usvan lävitse, joka oli verhonut koko maailman -- aivankuin
äärettömän kulovalkean savu. Aurinkokin näytti veripunaiselta ja
jossakin kaukana leiskuivat punaiset liekit... Ja joka puolella
pelottava pauhina, jyrinä ja ryske joka tunkeutuu läpi sielun
ja ruumiin viiltävänä puukoniskuna, polttaa, raatelee kuin peto
saalistaan... Hän koettaa huutaa, mutta vain vaivoin kuuluu hänen
kokoon kutistuneesta kurkustaan tukehtunut korina:
-- Pian... pian...
Veli ymmärsi sen enemmän katseesta kuin tuosta käheästä korinasta;
siinä oli niin sanomaton hätä ja kauhu, palava rukous ja tuska, että
se tuntui pursuavan ulos noista suurista, mustista silmäteristä ja
tunkeutuvan suoraan sydämeen, puristaen sen kokoon; se polttaisi
ja piinaisi häntä kuolemaan asti, jollei hän nyt auttaisi kuolevaa
veljeään.
Silloin hän ei _voinut_ enää kestää! Hänen _täytyi_ se tehdä!
Nopeasti otti hän pensaasta ladatun luodikon, asetti sen suun
veljensä ohimoon ja laukasi...
Onneton ei liikahtanut -- hiukan värähti...
Ruumis jännittyneenä, raateleva tuska ja kauhu sydämessä katsoi
veli henkeä pidätellen, miten veri pursui luodinreijästä veljen
ohimosta... miten silmät sulkeutuivat, siniset huulet vaalenivat
ja kelmeät kasvot saivat rauhallisen, tyynen ilmeen... Sitten hän
huokasi raskaasti... kuivasi hellästi puserollaan kirkkaat hikihelmet
velivainajan otsalta, levitti takkinsa hänen kasvoilleen ja lähti
ilmoittamaan tapahtumasta.
Mutta kiven alta tihkui hitaasti tummanpunaista verta...