»KOSTO ON MINUN.»
Syyttäen päänsärkyä sai Juliette tilaisuuden pysytellä huoneessaan
melkein koko päivän. Hän olisi halunnut poistua koko maailmasta
muutamiksi tunneiksi, jotka hän vietti omissa ajatuksissaan ja omia
kärsimyksiään miettien.
Anne Mien liikuttavien pienten kasvojen näkeminen, kun tämä toi hänelle
ruokaa, herkkuja ja muita virvokkeita, oli todellista kidutusta
Julietten raadellulle sydämelle.
Pienimmästäkin äänestä, joka kuului ison talon hiljaisuudessa, hän
hypähti pystyyn pelosta ja kauhusta vapisten. Oliko hänen itsensä
ojentama Damokleen miekka jo pudonnut niiden päähän, jotka olivat
osoittaneet hänelle vain pelkkää ystävällisyyttä?
Hän ei voinut ajatellakaan rouva Déroulèdea eikä Anne Mietä tuntematta
tuskallisinta, kiduttavinta häpeätä.
Entä hän — mies, jonka hän niin tunnottomasti, niin säälimättömästi oli
kavaltanut armottomalle tuomioistuimelle?
Juliette ei uskaltanut edes ajatellakaan häntä.
Hän ei ollut milloinkaan yrittänyt eritellä omia Déroulèdeen
kohdistuvia tunteitaan. Kun Charlotte Cordayn tutkimuksessa Déroulèden
täyteläinen ääni oli liikuttavasi pyytänyt apua harhaanjohdetulle
naiselle, oli Juliette ahmien ihaillut häntä. Hän muisti, kuinka
voimakkaasti Déroulèden mielenkiintoinen personallisuus oli herättänyt
hänessä ihastusta tyttö raukkaan, joka oli saapunut hiljaisen
maalaiskotinsa kätköistä toimittamaan kauheaa tehtävää. Hänen hirveä
työnsä on kuitenkin ikuistuttanut hänen nimensä ja saanut hänen
kansalaisensa julistamaan hänet »Brutusta suuremmaksi.»
Déroulède pyysi hartaasti naisen hengen puolesta ja juuri hänen
avunpyyntönsä oli herättänyt Julietten uinailevan tarmon taisteluun
sen asian puolesta, johon hänen isävainajansa oli hänet velvoittanut.
Déroulèdenhan hän vain muutamia viikkoja sitten oli nähnyt seisovan
yksinään roskajoukon edessä, joka oli valmis repimään hänet, Julietten
kappaleiksi. Silloin Déroulède oli puhunut hänen puolestaan lausuen
heille sanottavansa hillityn voimakkaalla äänellä. Hän hillitsi heitä
rakkauden ja säälin voimalla muuttaen heidän vihansa lempeydeksi.
Vihasiko hän silloin Déroulèdea?
Varmasti, aivan varmasti hän vihasi häntä, sillä olihan Déroulède
tunkeutunut hänen elämäänsä, aiheuttanut hänen veljensä kuoleman ja
täyttänyt hänen isänsä riutumisvuodet murheella. Ja yli kaiken vihasi
Juliette häntä — vihaa se totisesti oli — sillä olihan Déroulède
aiheuttanut mitä kauhistuttavimman teon hänen elämässään, teon, johon
hänet oli pakoitettu vasten tahtoaan. Sehän oli halpamaisen kiittämätön
ja petollinen teko, kokonaan vieras hänen sydämensä tunteille,
vieläpä pelkurimaisen kurja, oudon magnetismin tiedoton purkaus —
magnetismin, joka virtasi Déroulèdesta lumoten hänet ja muuttaen
hänen yksilöllisyytensä ja tahdonvoimansa, joten hänestä tuli aivan
tietämättään kohtalon koneellinen väline.
Hän ei aikonut enää puhua Jumalan sormesta — kohtalo se oli —
pakanallinen, pirullinen kohtalo — kaameat, kurttuiset naiset, jotka
istuvat loppumatonta, lankaa kehräten! He olivat päättäneet; ja
Juliette taistelemiseen kykenemättömänä, sokeana ja ristiriitojen
murtamana oli sortunut Megairain ja heidän armottoman pyöränsä alle.
Vihdoin hiljaisuus ja yksinäisyys kävivät sietämättömiksi. Hän kutsui
Pétronellen luokseen ja käski valmistaa matka-arkut kuntoon.
»Lähdemme tänään Englantiin», ilmoitti hän lyhyesti.
»Englantiinko?» läähätti kunnioitettava vanhus, joka piti
oloansa onnellisena ja mukavana vierasvaraisessa talossa haluten
vastahakoisesti jättää sen. »Niinkö pian?»
»Niin, olemmehan siitä puhuneet jo kotvan aikaa. Emme voi ainaiseksi
jäädä tänne. Serkkuni De Crécy ja tätini De Coudremont ovat, siellä.
Pétronelle, jos koskaan sinne pääsemme, olemme ystävien parissa.»
»Jos koskaan sinne pääsemme!» huokasi Pétronelle parka, »lemmittyni,
meillä on kovin vähän rahaa eikä passeja lainkaan. Oletteko ajatellut
pyytää niitä hra Déroulèdelta?»
»En, en», vastasi Juliette nopeasti. »Pétronelle, huolehdin passeista
jollakin tavoin. Sir Percy Blakeney on englantilainen, hän sanoo mitä
on tehtävä.»
»Lemmittyni, tiedättekö missä hän asuu?»
»Tiedän, kuulin hänen sanovan rouva Déroulèdelle eilen illalla,
että hän asuu Brogar nimisen maalaisen luona lähellä Cruche Casséen
muistomerkkiä, Menen etsimään häntä, varmaankin hän auttaa minua.
Englantilaiset ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä. Tiedän hänen
hankkivan meille passit ja neuvovan mitä olisi paras tehdä. Jääkää te
vain tänne ja järjestäkää matkatamineet. En viivy kauan.»
Hän otti viitan ja päähineen, ja heittäen ne käsivarrelleen pujahti
huoneesta.
Déroulède oli jo lähtenyt aikaisemmin päivällä. Juliette ei toivonut
hänen vielä palaavan. Hän juoksi nopeasti portaita alas voidakseen
lähteä ulos kenenkään huomaamatta.
Rauha ja hiljaisuus vallitsi talossa. Juliettesta tuntui oudolta, ettei
sitä verhonnut vaipan tapainen onnettomuuden aavistus.
Eteisestä vähän matkan päässä olevasta keittiöstä kuului Anne Mien ääni
hyräilevän vanhaa laulua:
»De ta tige détachée
Pauvre feuille désséchée
Ou vas-tu?»
[Minne menet kuivunut lehtiparka oksastasi irtautuneena?]
Juliette pysähtyi hetkeksi. Kauhea tuska oli vallannut hänen
sydämensä. Vaistomaisesti täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä katseen
harhaillessa ympäri talon seiniä, jotka olivat suojelleet häntä
vierasvaraisesti kolmena kuluneena viikkona.
Ja mihin hän aikoi mennä? Niinkuin laulun kuihtunut lehtiraukka oli
hänkin hylätty, revitty oksastaan, koditon, ilman ystäviä, hylättyään
sen ainoan käden, joka ystävällisesti ja rakkaasti oli hänelle
ojennettuna suuren vaaran hetkellä.
Omatunto alkoi nousta häntä vastustamaan ja samoin tuo hirviöpäinen
valtias — katumus. Hän sulki silmänsä päästäkseen katselemasta
rikoksensa hirveätä näkyä; hän koetti unohtaa tämän kodin, jonka hänen
petoksensa oli saastuttanut.
»Je vais ou va toute chose
Ou va la feuille de rose
Et la feuille de laurier».
[Menen minne kaikki menee, minne ruusun- ja laakerinlehti menee.]
Anne Mie lauloi surunvoittoisesti.
Voimakas nyyhkytys tunkeutui Julietten tuskaisesta sydämestä.
Onnettomuus oli suurempi kuin hän kantaa jaksoi. Oi, sääli häntä, jos
voit! Hän oli taistellut ja ponnistellut, ja hänet oli voitettu. Nuoren
tytön sydän on kokematon ja vaikutuksille altis! Hän oli kasvanut
tuon ainoan, pelottavan, kaikki läpitunkevan velvollisuusaatteen
toteuttamista varten, jonka hän oli kuolevalle isälleen ja veljensä
ruumiin ääressä mitä juhlallisimmin vannonut täyttävänsä. Hän oli
pyytänyt ohjausta, rukoillut vapautusta, mutta ylhäällä oleva ääni oli
vaiennut, Heikkona, kurjana, pelosta kyyristyneenä täytyi ihmissydämen
maisen intohimon raastamana luottaa omiin voimiinsa taistelussaan.
Loppu oli lähestynyt. Pikainen, tuskin todellinen rauhanunelma,
joka oli sivellyt hänen mieltään muutamina kuluneina viikkoina,
oli haihtunut päivän koittaessa ja hän jäi hylätyksi, yksin suurta
syntiänsä elämäniäkseen sovittamaan.
Vaivoin tietäen mitä oli tehtävä hän lankesi polvilleen kodin
kynnykselle, jonka aikoi ainaiseksi jättää. Kohtalo oli pannut hänen
nuorille hartioilleen liian raskaan taakan.
»Juliette!»
Ensin hän ei liikahtanut. Déroulèden ääni kuului hänen takanaan
olevasta kirjastosta. Sen taikavoima, kiihkeä, voimakas, hellä,
värisytti häntä niinkuin tuona päivänä oikeussalissa. Se näytti
herättävän vastakaikua hänen sydämessään. Hän piti sitä unena ja jäi
polvilleen, ettei se olisi haihtunut.
Silloin hän kuuli Déroulèden askeleita eteisen kivilattialla. Anne Mien
surunvoittoinen laulu oli häipynyt etäisyyteen. Hän vavahti ja hypähti
pystyyn nopeasti kuivaten silmiänsä. Hetkellinen uni oli hävinnyt, ja
hän häpesi heikkouttaan.
Hänellä, Julietten kaikkien surujen, syntien ja alennuksen
aiheuttajalla ei ollut oikeutta nähdä hänen kärsivän.
Juliette olisi paennut talosta, mutta oli liian myöhäistä.
Déroulède oli tullut kirjastostaan, ja nähdessään Julietten polvillaan
itkemässä hän läheni nopeasti koettaen rehellisen luonteensa
synnynnäisellä ritarillisuudella salata Juliettelta nähneensä hänen
kyyneleensä.
»Neitiseni, oletteko menossa ulos?» kysyi hän kohteliaasti, kun
Juliette käärien viittaa ympärilleen kääntyi ovelle päin.
»Olen, olen», vastasi hän nopeasti; »pienelle asialle, jonka minä —»
»Voinko teitä jollakin tavoin palvella?»
»Ette.»
»Jos» — lisäsi hän huomattavasti hämillään, »jos teidän asianne
sietää viivytystä, saisinko kunnioittavasti pyytää teitä kirjastooni
hetkeksi?»
»Kansalainen Déroulède, asiani ei siedä viivytystä», sanoi hän niin
tyynesti kuin voi, »mutta ehkäpä palattuani —»
»Neiti, lähden aivan heti kotoa, ja tahtoisin hyvästellä teitä.»
Déroulède astui syrjään antaakseen Julietten mennä joko katuovesta ulos
tai eteisen poikki hänen kirjastoonsa.
Hänen äänensä sävy ei moittinut vierasta, joka hyvästiä sanomatta
aikoi jättää hänet. Ehkäpä Juliette olisi vastustanut häntä hyvästiä
sanoessaan. Voittamaton magnetismi näytti vetävän häntä Déroulèden
puoleen, ja antaen melkein huomaamattoman myönnytysmerkin hän astui
Déroulèden ohi tämän huoneeseen.
Kirjasto oli hämärä ja viileä, sillä huone oli lännen puolella, ja
ikkunaluukut olivat olleet suljettuina, ettei kuuma elokuun aurinko
päässyt paistamaan sinne. Ensin Juliette ei nähnyt mitään, mutta hän
tunsi Déroulèden läsnäolon, kun tämä seurasi häntä huoneeseen heittäen
oven hiukan raolleen.
»Neiti, teitte ystävällisesti», sanoi hän lempeästi, »suostuessanne
pyyntööni, joka oli ehkä julkea. Mutta, nähkääs, lähden tästä talosta
tänään, ja minut valtasi itsekäs halu kuulla ääntänne hyvästellessänne.»
Julietten suurien, hehkuvien silmien katse tunkeutui vähitellen
ympäröivän hämärän läpi. Hän saattoi nyt selvästi nähdä Déroulèden
seisovan aivan hänen lähettyvillään suuresti kunnioittavassa asennossa.
Kirjasto oli siisti ja sievä niinkuin tavallisesti ilmaisten siten
toiminnan ja tarmon miehen säännöllisiä tapoja. Lattialla oli
matkalaukku valmiiksi hihnoitettuna niinkuin matkaa varten ainakin,
ja sen päällä paksu siannahkainen kirjesalkku varustettuna pienellä
teräslukolla. Julietten lumotut ja kauhistuneet silmät kiintyivät
salkkuun. Nähtävästi se sisälsi Déroulèden paperit, Marie Antoinetten
pakosuunnitelmat, passit, joista hän oli edellisenä päivänä puhunut
ystävälleen sir Percy Blakeneylle — juuri ne todistuskappaleet, joita
hän oli tarjonnut kansanedustajille vahvistaakseen kansanvaltuutettua
koskevaa ilmiantoaan.
Pyyntönsä tehtyään Déroulède ei ollut sanonut sanaakaan. Hän odotti
Julietten puhuvan, mutta tämän ääni oli kurkkuun kuivettunut. Tuntui
kuin rautakourat olisivat tarttuneet hänen kaulaansa tukahuttaen sanat,
mitkä hän aikoi lausua.
»Neitiseni, ettekö toivota minulle onnea matkalle?» toisti hän
ystävällisesti.
»Onneako matkalle?» Voi, kaiken hirveää ironiaa! Olisiko onni hänen
matkallaan pilkkakuulusteluun ja giljotiinille? Sinne hän meni,
vaikkei sitä tiennyt, ja nytkin vielä koetti hän tarttua käteen, joka
tahallisesti oli toimittanut hänet sinne.
Vihdoin Juliette yritti puhua, ja soinnuttomalla, tyynellä äänellä
hänen onnistui mullista:
»Kansanvaltuutettu, ettehän mene pitkäksi aikaa?»
»Neiti», vastasi hän, »tähän aikaan kaikki hyvästit saattavat olla
viimeiset. Mutta itse asiassa menen kuukaudeksi Conciergerieen
huolehtimaan siellä olevasta onnettomasta vangista.»
»Kuukaudeksi!» toisti Juliette koneellisesti.
»Niin!» virkkoi hän hymyillen. »Meidän nykyinen hallitus pelkää, että
Marie Antoinette parka lumoaa vankilan johtajat, jos nämä jäävät liian
pitkäksi aikaa hänen läheisyyteensä, joten joka kuukausi määrätään
uusi. Minä tulen huolehtimaan hänestä ensi Vendémiairen kuluessa.
Toivon saavani palata ennen myrskyä, mutta — ken tietää.»
»Kansalainen Déroulède, siis joka tapauksessa tämän iltaiset hyvästit
ovat pitkän ajan varalta.»
»Kuukausi tulee tuntumaan minusta vuosisadalta», sanoi hän vakavasti,
»sillä minun täytyy viettää ne teitä näkemättä, mutta —.»
Hän katsoi pitkään ja tutkivasta Julietteen. Hän ei ymmärtänyt tyttöä
tämän silloisessa mielentilassa, niin pelästyneeltä ja sekavalta hän
näytti, niin toisellaiselta kuin tyttömäinen, suruton Juliette, joka
menneiden viikkojen kuluessa oli tehnyt vanhan synkän talon niin
iloiseksi.
»Mutta en uskaltaisi toivoa», mutisi hän, »että samallainen syy
aiheuttaisi teitä sanomaan sitä pitkäksi.»
Juliette kävi ehkä hiukan kalpeammaksi kuin oli ollut siihen saakka,
ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, niinkuin ansaan joutuneen
jäniksen, joka hakee pakopaikkaa.
»Kansalainen Déroulède, te käsitätte minut väärin», sanoi hän
vihdoinkin nopeasti. »Kaikki te olette olleet ystävällisiä — hyvin
ystävällisiä — mutta Pétronelle ja minä emme enää voi käyttää
hyväksemme vierasvaraisuuttanne. Meillä on ystäviä Englannissa ja monta
vihollista täällä —»
»Tiedän sen», keskeytti Déroulède hiljaa; »olisi kurjinta
itsekkäisyyttä minun puoleltani ehdottaa, että jäisitte tänne
tuntiakaan kauemmaksi kuin on tarpeellista. Pelkään ettei tämän
päivän jälkeen minun kattoni voi suojella teitä. Mutta sallittako
minun järjestää asianne niinkuin järjestän äitini ja Anne Miankin?
Englantilaisella ystävälläni sir Percy Blakeneyllä, on pursi valmiina
Normandian rannikolla. Olen jo pitänyt huolta passistanne ja
järjestänyt koko matkanne sinne saakka, ja sir Percy tai joku hänen
ystävistään vie teidät turvallisesti englantilaiseen purteen. Hän on
luvannut minulle tekevänsä sen, ja minä luotan häneen niinkuin itseeni.
Ranskaan matkustamistanne varten on nimeni riittävänä takeena, ettei
teitä ahdisteta; ja jos sallitte, matkustavat äitini ja Anne Mie
seurassanne. Sitten —»
»Kansalainen Déroulède, pyytäisin teitä lopettamaan», keskeytti
Juliette äkkiä kiivaasti. »Teidän täytyy suoda anteeksi, mutta en voi
sallia teidän järjestävän minun asioitani. Pétronellen ja minun täytyy
tulla toimeen miten parhaiten voimme. Teidän tulisi kuluttaa aikanne
ja vaivanne niiden hyväksi, joilla on oikeus teiltä jotain vaatia,
jotavastoin minä —»
»Neiti, puhutte tylysti, ei ole kysymys vaatimuksista.»
»Eikä teillä ole oikeutta ajatella — » jatkoi hän yhä hermostuneemmin
ja kiihtyneemmin vetäen nopeasti pois kätensä, johon Déroulède oli
koettanut tarttua.
»Voi, suokaa anteeksi», keskeytti hän vakavasti, »olette väärässä.
Minulla on oikeus ajatella teitä ja teidän puolestanne — jonka
peruuttamattoman oikeuden minulle antaa suuri rakkauteni teihin.»
»Kansanvaltuutettu!»
»Ei, Juliette, tunnen mielettömyyteni ja julkeuteni. Tunnen teidän
säätynne ja puolueenne ylpeyden, tunnen kuinka suuresti halveksitte
Ranskan likaisen roskajoukon puoluelaista. Olenko jo sanonut haluavani
voittaa rakkautenne? Olenkohan koskaan uneksinut sitä? Tiedän vain,
Juliette, että olette minusta enkelimäinen, teissä on jotain valkeaa
ja henkimäistä, koskettamatonta ja ehkä käsittämätöntä. Kuitenkin,
vaikka tunnenkin mielettömyyteni, riemuitsen siitä, rakkaani, enkä
tahtoisi teidän häviävän elämästäni minun kertomatta teille siitä, mikä
on kuluneina viikkoina tehnyt minulle jokaisen tunnin paratiisiksi —
rakkauteni teihin, Juliette.»
Hän puhui miellyttävästi ja matalan pehmeällä, mielenkiintoisella
soinnulla, jolla Juliette oli kerran kuullut hänen puhuvan Charlotte
Cordayn puolesta. Nyt hän ei kuitenkaan puhunut omasta puolestaan,
ei itsekkään toivomuksensa eikä oman onnellisuutensa tähden, vaan
ainoastaan rakkautensa puolesta, että Juliette olisi tiennyt sen, ja
tietäen sen olisi säälinyt häntä sydämessään ja antanut hänen palvella
häntä loppuun asti.
Hän ei sanonut pitkään aikaan muuta; hän oli tarttunut Julietten
käteen, jota tämä ei enää vetänyt pois, sillä tuntui suloiselta, kun
Déroulède voimakkain ottein sulki hänen vapisevat kätensä voimakkaaseen
kädenpuristukseen. Déroulède painoi huulensa Julietten kädelle,
pehmeälle kämmenelle ja hennolle ranteelle, hänen polttavat suudelmansa
todistivat voimakkaita tunteita, joita hän kunnioituksesta tyttöön
koetti hillitä.
Juliette yritti riistäytyä irti, mutta Déroulède ei päästänyt häntä.
»Juliette, älkää menkö vielä», rukoili hän. »Ajatelkaa, ehken koskaan
enää näe teitä, mutta kun olette kaukana minusta — Englannissa ehkä
— omaistenne ja sukulaistenne parissa, koetatteko joskus ajatella
ystävällisesti häntä, joka niin kiihkeästi, niin mielettömästi palvoo
teitä?»
Jos olisi ollut mahdollista, olisi Juliette pysäyttänyt sydämensä
tykytyksen, sydämen, joka vihdoinkin taipui koko suuren, tukahutetun
rakkauden kiihkeällä voimalla. Jokainen Déroulèden sana herätti
vastakaikua hänen sydämensä syvyydessä, ja hän koetti olla kuulematta
Déroulèden hellää pyyntöä, näkemättä hänen tummaa päätään, joka
taipui Juliettea palvoakseen. Hän koetti unohtaa Déroulèden läsnäolon
— sen miehen, jonka hän oli kavaltanut toteuttaakseen omat kurjat
kostohankkeensa ja jota hän mielettömässä, kiihtyneessä raivossaan oli
luullut vihaavansa, mutta jota hän nyt tiesi rakastavansa enemmän kuin
elämäänsä, enemmän kuin omaa sieluaan, perinnäistapojaan tai valaansa.
Sillä hetkellä hän koetti kaikin keinoin loihtia sielunsa silmiin
mielikuvaa veljestään, joka tuotiin koliin paareilla, isänsä
riutumisvuosista, jotka olivat käyneet niin hirveiksi suuren surun
mieltä järkyttäessä.
Hän koetti ajatella Jumalan kostavan sormen viittaavan hänelle tietä
valan täyttämiseen, ja Juliette rukoili Häntä olemaan läsnä hänen
kauheissa sieluntuskissaan.
Ja vihdoinkin Jumala puhutteli häntä rajattoman maailmankaikkeuden
ikuisista avaruuksista. Taivaasta, joka ei ollut sääliä tuntenut,
kuului nyt Hänen äänensä kirkkaana, pelottavana ja leppymättömänä:
»Kosto on minun! Minä tahdon kostaa!»