Entä Juliette?
Kuinka oli käynyt tuon rajun, kiihkeän, romanttisen olennon, jota
jättiläismäinen taistelu kidutti? Hän, hento tyttö, tuskin vielä
naiseksi kehittynyt, häntä raastoivat suurimmat vastakkaiset
voimat, jotka ihmissielussa ovat milloinkaan taistelleet. Toisaalla
velvollisuus, perinnäistavat, velivainaja ja isä sekä ennen kaikkea,
uskonto ja hänen Jumalan edessä vannomansa vala, toisaalla oikeus ja
kunnia, oikeudenmukaisuus ja vääryys, rehellisyys ja sääli.
Kuinka hän taistelikaan niitä vastaan!
Hän taisteli niitä vastaan, painiskeli polvillaan niiden kanssa. Hän
koetti tukahuttaa muistot, unohtaa tuon kauhean keskiöisen näytelmän
kymmenen vuotta sitten, veljensä kuolleen ruumiin, isänsä kostavan
käden, joka piti omassaan hänen kättään isänsä pyytäessä häntä
suorittamaan työn, johon hän itse oli liian heikko, liian vanha.
Kaukaisesta menneisyydestä kaikuivat Julietten korvissa yhä isän sanat:
»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut,
vannon —»
Hän oli toistanut sanat äänekkäästi ja vapaasta tahdostaan käsi veljen
rinnalla itse Jumalan katsellessa häntä, sillä olihan hän pyytänyt
Jumalaa kuulemaan häntä.
»Vannon etsiväni Paul Déroulèden ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan
hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.
Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin
valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen,
jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»
Hänestä tuntui kuin isä ja veli olisivat seisoneet vieressä, kun hän
polvistui rukoilemaan. Oi, kuinka hän rukoili!
Monessa suhteessa oli hän vain lapsi. Koko ikänsä oli hän viettänyt
rajoitettua, elämää joko kuolemaa odottavan isänsä vuoteen ääressä
tai myöhemmin Ursulan luostarin neljän seinän sisällä. Ja koko sinä
aikana oli hänen sieluaan ruokittu mietiskelevällä, haltioituneella
uskonnolla, eräänlaisella pyhitetyllä taikauskolla, jonka vastustamista
hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä.
Ensimäisen askeleensa naisena astui hän vala huulillaan; siitä asti
oli hän järkähtämättömän velvollisuudentunteen pakoituksesta ruoskinut
itseään kokonaiset päivätkin hänelle määrättyä suurta tehtäväänsä
muistaakseen.
Sen laiminlyöminen olisi hänestä ollut samaa kuin Jumalan kieltäminen.
Hänellä oli vain hämärä käsitys uskonnon opillisesta puolesta.
Kiirastuli oli hänestä pelkkä sana, mutta sellainen, joka esitti
tosihengellistä tilannetta — odotusta, levottomuutta, surua. Aluksi
epäröiden, mutta sittemmin varmasti hän uskoi veljensä sielun kärsivän
syystä, että hän oli ollut liian heikko valaansa täyttämään.
Kirkko ei ollut voinut häntä auttaa. Hänen kirkkokuntansa papit olivat
hajoitetut ahdistetun, kiusaantuneen Ranskan kaikkiin maanääriin. Häntä
ei ollut kukaan auttamassa eikä lohduttamassa. Rauhaisa, mietiskelevä
luostarielämä oli vain suurentanut hänessä juhlallisuuden tunnetta,
jonka hänen tehtävänsä aiheutti.
Se oli totta, se oli välttämätöntä, koska se oli niin kovaa.
Niille harvoille, jotka läpi levottoman ajan olivat säilyttäneet
kunnioituksen uskontoon, oli sama uskonto muuttunut kieltäymyksen ja
marttyyriuden uskonnoksi.
Taipumaton jansenilaisuus [Alankomaalaisen jumaluusoppineen Cornelius
Jansenin oppi, jonka vuosikymmenien sorto oli muuttanut mystillisen
intoilevaksi liikkeeksi.] näytti vaativan uhrautumista ja luopumista,
samalla kun kuluneen vuosisadan huoleton katolilaisuus tarjosi vain
helpon kukitetun tien mukavasti varustettuun taivaaseen.
Mitä vaikeammalta Juliettesta hänelle määrätty tehtävä tuntui, sitä
todellisemmaksi se muuttui. Hän uskoi varmasti Jumalan vihdoinkin
kymmenen vuoden kuluttua osoittaneen hänelle keinon veljensä murhan
kostamiseen. Jumala oli johdattanut hänet tähän taloon, oli antanut
hänen nähdä ja kuulla Déroulèden ja Blakeneyn keskustelun, kaiken
hetkellä, jolloin salaliiton vivahduskin tasavaltaa vastaan tuotti
yhden ainoan peruuttamattoman tuloksen: ensin häpeän, pikaisen
kuulustelun oikeuspalatsissa ja vihdoin giljotiinin.
Hän koetti olla Déroulèdea vihaamatta. Hän toivoi voivansa arvostella
häntä kylmästi ja puolueettomasti tai mieluummin syyttää häntä Jumalan
valtaistuimen edessä ja rangaista häntä hänen kymmenen vuotta sitten
tekemästään rikoksesta. Hänen omia henkilökohtaisia tunteitaan ei
voinut ottaa kysymykseen.
Oliko Charlotte Corday ajatellut omia tunteitaan, kun hän omin käsin
lopetti Marat'n päivät?
Juliette viipyi polvillaan tuntikausia. Hän kuuli Anne Mien palaavan
kotiin ja Déroulèden tervehdyksen käytävässä. Se oli ehkä katkerin
hetki hänen sielunsa hirvittävässä kamppailussa, sillä se johdatti
hänen mieleensä muutkin, jotka saattoivat myöskin joutua kärsimään ja
jotka olivat viattomia — rouva Déroulèden ja ramman Anne Mie raukan.
He eivät olleet vääryyttä harjoittaneet, ja kuitenkin kuinka ankaran
rangaistuksen he voivat saadakaan!
Väliin pääsi hetkeksi voitolle terve arvostelu, inhimillisen siveysopin
vakava laki. Silloin Juliette nousi polvistuneesta asennostaan, kuivasi
kyyneleensä, valmistautui äänettömänä menemään levolle ja unohtamaan
kauhean, kovakouraisen kohtalon, joka vaati häntä tahtoansa täyttämään,
väliin hän taas syventyi särkynein sydämin kuiskaaviin ja kiihkeisiin
rukouksiin pyytäen anteeksiantoa isältään, veljeltään ja Jumalaltaan.
Hän oli nuori, tulinen sielu, joka taisteli kieltäymyksen,
marttyyriuden ja ankaran velvollisuuden puolesta; hänen lapsellinen
ruumiinsa taisteli rauhan, tyytyväisyyden ja oikeudentunnon puolesta.
Järkevän ruumiin voitti kumminkin kiihkeän voimakas sielu.
Lasta ei saanut syyttää, sillä hän oli itse asiassa viaton. Hänhän oli
vain noita julman, järjettömästi hermostuneen ajan ja taipumattoman
hirmuvallan monia uhreja, hirmuvallan, joka väkivallalla pahoitti
heikkojen omaksumaan oppinsa.
Päivän koittaessa nousi Juliette vihdoinkin polvistuneesta asennostaan,
valeli vedellä polttavia silmiään ja kasvojaan, ja siliteltyään
hiuksiansa ja pukuansa hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan.
Hän oli aivan muuttunut, ei enää lapsi, vaan oleellisesti nainen, jolla
oli Johanna d'Arc'in tapaiset tehtävät ja Charlotte Cordayn tavoin
menossa marttyyrikuolemaan, erehtyvä ihmissielu, joka teki suuren
rikoksen aatteensa puolesta.
Hän kirjoitti huolellisesti ja vakavalla kädellä antaen ilmi
kansanvaltuutettu Déroulèden. Siitä syntyi historiallinen asiapaperi,
jota säilytetään vielä Ranskan aikakirjoissa.
Sen olette nähneet Carnavalet’in museossa lasikaapissa. Sen kellastunut
paperi ja vaalennut muste eivät ilmaise niitä sieluntuskia, joiden
voiton huippuna se oli. Koukeroinen koulutyttömäinen käsiala todistaa
äänettömän liikuttavasi surullisinta murhenäytelmää, jonka surujen ja
rikosten aikakausi tunsi:
Kansalliskonventin kokouksessa nykyisin istuville kansanedustajille.
Te uskotte ja luotatte kansanedustaja, kansanvaltuutettu Paul
Déroulèdeen. Hän on petollinen ja tasavallan kavaltaja. Hän
suunnittelee ja toivoo voivansa panna täytäntöön entisen Marie
Antoinetten, petturi Louis Capetta lesken vapautuksen. Kiiruhtakaa,
te kansanedustajat. Tämän väitteen todisteet, paperit ja suunnitelmat
ovat vielä kansanvaltuutettu Déroulèden kodissa.
Näin väittää eräs, joka tietää.
Fructidorin 23 p:nä.
Kirjoitettuaan kirjeen hän tarkasti sen huolellisesti, teki pari pientä
korjausta, mitkä vieläkin nähdään asiapaperissa, sitten hän taittoi
paperin, kätki sen kaulaliinansa poimuihin, ja kääriytyen viittaan ja
päähineeseen hän pujahti hiljaa huoneestaan.
Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi talossa. Häntä hieman puistatti
viileän aamuilman hivellessä hänen poskiaan, se tuntui aaveiden
henkäykseltä.
Kiiruhtaen häh juoksi portaita alas ja niin vikkelästi kuin suinkin
työnsi syrjään katuoven raskaat salvat ja pujahti kadulle.
Kaupunki alkoi jo herätä. Ei ollut aikaa nukkua, paljon oli tekemistä
uhatun tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi. Suunnaten askeleensa
virtaan päin kohtasi Juliette työmiesjoukon, jota Ranska käytti
puolustuksekseen.
Hänen takanaan Luxembourgin puistossa ja pitkin koko vastakkaista
joenrantaa olivat sulatot jo käynnissä ja sepät pyssyjä takomassa.
Joka askeleella tapasi Juliette hirsipuun tapaisiin pylväisiin
naulattuja isoja julistuksia, jotka ilmoittivat ohikulkeville
kansalaisille, että Ranskan kansa on valveilla ja aseissa.
Aivan vastapäätä Place de l’Institutia kääntyy hitaasti kaupungin
keskustaa kohden jono torivaunuja vihanneksia ja hedelmiä täynnä.
Kussakin on pieni kolmivärinen lippu ja tangon päässä peitsi ja
vapauden lakki.
Toripuutarhurit ovat hyviä isänmaanystäviä, sillä he tulevat joka
päivä ruokkimaan Pariisin nälkäistä roskajoukkoa muutamilla vetisillä
perunakourallisilla ja kurjilla madonsyömillä kaalinkuvuilla, joita
veljellinen vallankumous vielä sallii heidän esteettömästä kasvattaa.
Kaikki näyttävät olevan kiireissään varhaisena aamuna; ihmisten
surmaaminen alkaa vasta myöhemmin päivällä.
Sillä hetkellä Juliette pääsee etenemään kenenkään ahdistelematta.
Pääasiallisesti naiset ja lapset kiiruhtivat Tuilerien suunnattomia
leirejä kohden, joissa kaiken päivää valmistetaan liinanöyhtä, siteitä
ja vaatteita sotilaille.
Kaikkien talojen seiniä peittivät suuret isänmaalliset tunnuslauseet:
»Liberté, Egalité, Fraternité, sinon La Mort.» [Vapaus, tasa-arvoisuus,
veljeys tai kuolema.] Toisissa julistuksissa oli valtiollinen sävy: »La
Republique une et indivisible.» [Yksi ja jakamaton tasavalta.]
Mutta Louvren — entisten hallitsijain suuren palatsin, jossa kuningas
Aurinko piti hovia ja liehitteli Ranskan kauneimpia naisia — seinälle
uusi ja mahtava vallankumous oli kiinnittänyt viimeisen määräyksensä.
Seinään liimatussa suuressa kuulutuksessa luettiin sanat: »La Loi
coucernant les Suspects» [Epäiltyjä koskeva laki. Suoment. huom.]
Kuulutuksen alla oli iso puulaatikko, jonka kannessa oli rako.
Se oli viimeinen keksintö yhden ja jakamattoman tasavallan
turvallisuuden säilyttämiseksi.
Siitä lähtien pidettiin petturina jokaista, jonka joku tyhjäntoimittaja
tai henkilökohtainen vihamies vain yhdellä sanalla ilmiantoi, ja
Espanjan inkvisitioni julmimman ajan tapaan asetettiin puolet kansasta
toista puolta vakoilemaan. Puisen laatikon rakokin vastaanotti
ilmiannot, jotka toinen kansalainen toisesta oli valmis tekemään.
Jos Juliette olisi sekunniksikaan pysähtynyt lukemaan seinillä
kuulutettua inhoittavaa lakia, jos hän olisi edes asiaa harkinnut,
olisi hän peräytynyt ja väistänyt hirveän häpeällistä laatikkoa,
niinkuin vaarallista ja inhottavaa matelijaa tai ruttoa paetaan.
Mutta pitkällinen valvominen, rukoukset ja sankarillisten marttyyrien
huumaavat näyt olivat täydelleen herpaisseet hänen aistinsa. Hänen
elinvoimansa ja tunteensa olivat hävinneet; hänestä oli tullut kone,
joka ajatuksetta tai vavahduksetta luisuu tuomiotaan kohden.
Hän vetäisi kirjeen poveltaan ja vapisematta pudotti sen laatikkoon.
Peruuttamattomasti se oli tehty. Ei ainoakaan vastaisuudessa lausuttu
sana tai teko, rukoukset, yönvalvomiset eivätkä edes ihmeet voineet
saada tehtyä tekemättömäksi tai pelastaa Paul Déroulèdea tutkinnosta ja
giljotiinilta.
Pari työhön kiiruhtavaa joukkuetta oli nähnyt hänen pudottavan kirjeen
laatikkoon. Kaksi pikkulasta pysähtyi sormi suussa katselemaan häntä
huolettoman uteliaasti. Muutama nainen lasketteli raakaa pilaa,
ohikulkijat kohauttelivat olkapäitään jatkaen matkaansa. Keiden
oli tapana usein sivuuttaa paikka, he olivat tottuneet sellaisiin
nähtävyyksiin.
Puulaatikko suun kaltaisine reikineen muistutti pohjatonta hirviötä,
jota aina syötettiin ja joka aina suu ammollaan odotteli lisää saalista.
Tekonsa tehtyään kääntyi Juliette poistuakseen väliaikaiseen kotiinsa
yhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin.
Koti se ei enää ollut. Hänen täytyi heti lähteä sieltä, samana päivänä,
jos mahdollista. Hän käsitti, ettei hän enää voinut koskea pettämänsä
miehen leipään. Hän ei aikonut mennä aamiaiselle, voi syyttää
päänsärkyä, ja iltapäivällä voi Pétronelle pakata hänen tavaransa.
Hän poikkesi muutamaan läheiseen pieneen puotiin ja pyysi lasin maitoa
ja pienen palan leipää. Myyjätär silmäili häntä uteliaana, sillä
Juliette näytti olevan melkein suunniltaan.
Hän ei vielä ollut alkanut ajatella ja oli jo lakannut kärsimästä.
Mutta pian palasi hänen ajatus- ja kärsimyskykynsä sekä viimeisen,
peruuttamattoman hetken muisto ja hänen tekonsa oikeudenmukainen
arvostelu.