Marnyn perheen päämies ei ollut siihen aikaan vielä täyttänyt
seitsemääkymmentä vuotta. Mutta hän oli elänyt täysin siemauksin kaikki
elämänsä tunnit ja minuutit aina siitä päivästä, jolloin Suuri monarkki
oli ensi kerran nimittänyt hänet hovipojakseen hänen vielä ollessa
kahdentoista vuotias, siihen hetkeen — noin kymmenen vuotta sitten —
jolloin luonnon kova koura osui häneen huvitusten pyörteessä, kuihdutti
hänet muutamassa hetkessä niinkuin vanhan tukevan tammen ja kiinnitti
hänet — raajarikon, melkein tylsän ukon — sairastuoliin, josta hän
poistui vain siirtyäkseen viimeiseen lepopaikkaansa.
Juliette oli siihen aikaan vielä pelkkä tytön huikale, vanhan miehen
lapsi, hänen viimeisten onnellisten vuosiensa hemmoteltu lemmikki.
Juliette oli perinyt surumielisyyden, joka oli ollut luonteenomaista
hänen äidilleen, lempeälle naiselle, joka kärsivällisesti oli kestänyt
paljon ja joka oli jättänyt perinnöksi viimeisen liikuttavan taakkansa
— pienen tyttärensä — komealle, kauniille puolisolleen, jota hän oli
kovasti rakastanut ja jolle hän oli paljon anteeksiantanut.
Kun herttua de Marny alkoi loistavan uransa viimeistä kauhistuttavaa
vaihetta, kuolontapaista elämää, jota hän kyllästyneenä elää kituutti
kymmenen vuotta haudan partaalle saakka, oli Juliette hänen ainoa
ilonsa, hänen ainoa onnen välähdyksensä kiusallisten muistojen lomassa.
Tytön syvissä tunteellisissa silmissä näki hän Julietten nykyisyyden
ja tulevaisuuden kuvastuvan. Hän unohti menneisyyden kaikkine
kuvitteluineen, hurjine hupaisine vuosineen, joista ei ollut muuta
jäljellä kuin katkera katumus ja laiminlyötyjen mahdollisuuksien
loppumaton sarja.
Olihan vielä poikakin. Pieni alikreivi, tuleva herttua de Marny,
jonka oli _omalla_ elämällään ja _omalla_ nuoruudellaan uudistettava
perheen kunnia ja saatava taaskin Ranskassa toistetuiksi urotyöt ja
ritariseikkailut, mitkä olivat tehneet Marnyjen nimen sekä hovissa että
sotatantereella kuuluisaksi.
Isä ei rakastanut nuorta kreiviä, mutta isä ylpeili hänestä, ja
ison patjoitetun nojatuolin pohjalta kuunneli vanha mies mielissään
Pariisin ja Versailles'n juttuja nuoresta kuningattaresta ja lumoavasta
Lamballesta, viimeisistä näytelmistä ja uusimmista näyttämön taivaalla
loistavista tähdistä. Hänen heikko horjuva mielensä johdatti hänet
jälleen muistojen teitä nuoruuden aikoihin ja voittoihin, ja pojastaan
iloiten ja ylpeillen unohti hän itsensä tämän tähden.
Kun nuori kreivi tuotiin kotiin yöllä, heräsi Juliette ensimäisenä. Hän
kuuli portin edustalta melua, vaunujen hiljalleen saapumisen, kuuli
ovenvartijaa soitettavan ja Mathieu nimisen vartijan murisemista.
Hänestä ei tietystikään ollut mieleen, että hänet herätettiin
keskiyöllä porttia avaamaan.
Aavistaen pahinta nuori tyttö säpsähti. Kivitetyltä pihalta ja isoilta
tammiportailta kuului raskaita vaimennettuja askeleita. Tuntui kuin
olisi kannettu jotakin raskasta, jotakin hervotonta tai kuollutta.
Juliette hypähti vuoteestaan ja kietoi, kiireesti vaipan laihoille,
hennoille hartioilleen samalla pistäen tohvelit jalkaansa. Sitten hän
avasi makuuhuoneen oven ja katseli portaille.
Kaksi tuntematonta miestä astui vieretysten portaita ylös, kaksi muuta
kantoi raskasta kuormaa ja Matthieu kulki jäljessä katkerasti itkien ja
valittaen.
Juliette ei liikahtanut. Hän seisoi ovella jäykkänä kuin muistopatsas.
Pieni saattue kulki hänen ohitseen. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä
»hotel de Marnyn» porraskäänteet ovat tilavat, ja Matthieun lyhty
heitti vain himmeän lepattavaa valoa lattialle.
Miehet pysähtyivät kreivin huoneen eteen. Matthieu aukaisi oven, ja
sitten viisi miestä raskaine taakkoineen hävisi sisään.
Hetken kuluttua vanha Pétronelle, joka oli ollut Julietten hoitaja ja
nyt oli hänen uhrautuva orjansa, tuli hänen luokseen aivan kyynelien
vallassa.
Hän oli juuri kuullut uutisen ja tuskin kykeni puhumaan, mutta hän
sulki syliinsä nuoren tytön, oman lemmikkikaritsansa, ja keinutellen
tyttöä edestakaisin hän nyyhkytti keventäen pakottavaa äidinsydäntään.
Mutta Juliette ei itkenyt. Tapaus oli niin äkillinen ja kauhistuttava!
Hän, neljäntoista vuotias ei ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa; ja
siinä oli nyt hänen veljensä Philippe, josta hän oli paljon iloinnut ja
ylpeillyt — hän oli kuollut — ja isälle täytyi kertoa —
Tehtävä tuntui Juliettesta niin kauhealta kuin viimeinen tuomiopäivä.
Se oli niin hirveä, niin kammottava, niin mahdoton, että, enkelilauma
oli tarpeen sen välttämättömyyttä julistamaan.
Pojan kuolleena kotiintuomisesta täytyi kertoa vanhalle raajarikolle,
jonka toinen jalka oli jo haudassa ja jonka heikot sielunvoimat ja
viimeinen toivon välähdys olivat hänen poikaansa keskitetyt.
»Pétronelle, tahtoisitteko kertoa isälle?» kysyi hän yhä uudelleen, kun
vanhan hoitajan suru varmentui aika ajoin hetkeksi.
»En — en — lemmittyni — en voi — en voi —» valitti Pétronelle uudistaen
nyyhkytyksiänsä.
Julietten koko sydän — lapsen sydän se oli — nousi kapinaan hänen
ajatellessaan tehtäväänsä. Hän oli suuttunut Jumalaan, joka oli
määrännyt hänelle sellaisen tehtävän. Mikä oikeus Hänellä oli vaatia
niin paljon sieluntuskia hänen ikäiseltään tyttöseltä.
Veljen menettäminen ja isän murheen todistajana olo! Hän ei voinut, ei
voinut, ei! Jumala oli paha ja väärässä!
Kaukaa kuuluva kellon kilinä sai hänet äkkiä värisemään. Hänen isänsäkö
siis valveilla? Hän oli kuullut melun ja soitti kelloa kysyäkseen sen
syytä.
Nopein liikkein hypähti Juliette hoitajansa sylistä, ja ennenkuin
Pétronelle ehti estää häntä, oli hän juossut huoneesta porraskäänteen
poikki vastapäiselle suurelle tammiovelle.
Vanha herttua de Marny istui vuoteensa reunalla pitkät laihat sääret
voimattomina riippuen.
Raajarikko oli yrittänyt päästä pystyyn ponnistellen säälittävän
kovasti kohottautuakseen. Hän oli myöskin kuullut raskaita askeleita,
miesten laahustavaa käyntiä heidän painokasta taakkaa kantaessaan.
Hänen mieleensä juolahti aika puoli vuosisataa sitten, jolloin hän vain
puolittain kiinnitti mieltänsä tapahtumain kulkuun. Hän tunsi hyvin
kamaripalvelijain ja ystävien muodostaman kulkueen sekä lääkärin taakan
vieressä, kallisarvoisen taakan, jota kannettiin vuoteelle surevan
perheen hoivaan jätettäväksi.
Ken tietää millaisia kuvia väikkyi hänen heikentyneessä mielessään?
Mutta hän arvasi asian. Ja kun Juliette syöksähti hänen huoneeseensa
ja kalpeana vavisten seisoi hänen edessään onnettomuuden maailman
kuvastuessa hänen sinisissä silmissään, tiesi Juliette, että hänen
isänsä oli arvannut asian hänen tarvitsematta sitä isälleen kertoa.
Jumala oli sen tehnyt hänen puolestaan.
Pietari, vanhan herttuan uskollinen kamaripalvelija puki hänet
mahdollisimman pian. Herra herttua tahtoi pukeutua juhlavaatteisiin,
mustaan samettipukuun, joka oli koristettu kallisarvoisilla pitseillä
ja timanttinapeilla ja johon hän oli ollut puettuna, kun »Kuningas
aurinko» oli kätketty ikuiseen lepoonsa.
Kunniamerkit hän ripusti rinnalleen ja kiinnitti miekan vyölleen.
Komeat vaatteet, jotka olivat soveltuneet hänelle hyvin hänen parhaina
miehuusvuosinaan, riippuivat jotensakin väljinä hänen laihtuneella
vartalollaan, mutta hän näytti loisteliaalla ja miellyttävältä. Hänen
valkea tukkansa oli isolla mustalla nauharuusukkeella niskaan sidottu,
ja hieno, kauniista englantilaisesta pitsistä tehty pehmeälaskoksinen
rinnus oli hänen leukansa alla.
Koettaen pysyä mahdollisimman suorana istui hän sairastuolissaan, ja
neljä palvelijaa täydellisissä virkapuvuissaan kantoi hänet hänen
poikansa kuolinvuoteen ääreen.
Koko talo oli jo silloin liikkeellä. Tilavassa eteisessä ja pitkin
tammisia portaita paloi soihtuja isoissa jalustoissaan, ja aavemaisesti
sadat kynttilät lepattivat ruhtinaallisen kartanon tilavissa huoneissa.
Lukuisa palvelijajoukko puettuna herttuallisen huoneen komeaan
liveripukuun oli järjestynyt porraskäänteelle.
Marnyn suvun perillisen kuolema on tapahtuma, joka on merkitty
historian lehdille.
Vanhan herttuan tuoli asetettiin vuoteen viereen, jossa nuoren kreivin
ruumis lepäsi. Herttua ei ollut liikahtanut, puhunut eikä edes
huoahtanut. Läsnäolijat sanoivat, että hän oli aivan tylsistynyt ja
ettei hän pystynyt tuntemaan eikä käsittämään poikansa kuolemaa.
Markiisi Villefranche, joka oli seurannut ystäväänsä loppuun asti,
sanoi viimeiset jäähyväiset surevalle talolle.
Juliette tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli kiintynyt vain
isäänsä eikä häntä haluttanut katsella veljen ruumista. Hänet oli äkkiä
vallannut lapsellinen pelko kahden äänettömän henkilön seurassa: elävän
ja kuolleen.
Mutta juuri kun markiisi aikoi poistua huoneesta, puhui vanha mies
ensimäisen kerran.
»Markiisi», sanoi hän hyvin hiljaa, »te olette unohtanut — sanoa, kuka
poikani surmasi.»
»Herra herttua, se tapahtui kunniallisessa taistelussa», vastasi nuori
markiisi, joka vaikka olikin pintapuolinen ja kevytmielinen, pelkäsi
outoa, melkeinpä salaperäistä murhenäytelmää.
»Herra markiisi, kuka surmasi poikani?» kertasi vanha mies
koneellisesti. »Minulla on oikeus saada se tietää», lisäsi hän
kaameasta ja äkillisen tarmokkaasti.
»Herra herttua, se oli herra Paul Déroulède», vastasi markiisi.
»Toistan, se tapahtui kunniallisessa taistelussa.»
Vanha mies huokasi kuin tyydytyksestä. Loistoisan aikakauden kohteliain
jäähyväisliikkein hän lisäsi:
»Markiisi, minun ja omaisteni kiitokset tuntuisivat pilanteolta.
Teidän kiintymyksenne poikaani on ihmiskiitoksen yläpuolella. En tahdo
pidättää teitä kauemmin. Hyvästi.»
Kahden lakeijan saattamana markiisi poistui huoneesta.
»Juliette, anna kaikkien palvelijoiden poistua; minulla on vähän
sinulle sanomista», sanoi vanha herttua, ja äänettömänä totellen teki
nuori tyttö isänsä käskyn mukaisesti.
Kahden isä ja sisar olivat kuolleen kanssa.
Niin pian kuin poistuvien palvelijoiden hiljenevät askeleet
vaimentuivat etäisyyteen näytti herttua de Marny karistavan päältään
horrostilan, johon hän oli verhoutunut siihen asti. Nopein kuumeisin
liikkein tarttui hän tyttärensä ranteeseen ja mutisi kiihtyneesti:
»Juliette, hänen nimensä, sinähän kuulit hänen nimensä?»
»Kyllä, isä», vastasi lapsi.
»Paul Déroulède! Paul Déroulède! Ethän unohda sitä?»
»Isä, en koskaan!»
»Hän surmasi sinun veljesi! Käsitäthän sen? Surmasi ainoan poikani,
perheeni toivon, viimeisen miespuolisen jälkeläiseni, joka kuului
mainehikkaimpaan sukuun, mikä koskaan on Ranskan historialle kunniaa
tuottanut.»
»Isä, kunniakkaassa taistelussa!» väitti lapsi.
»Ei ole kunniakasta, että mies surmaa pojan», vastasi vanhus tarmokkaan
raivoisasti. »Déroulède on kolmenkymmenen, poikani oli tuskin
kahdenkymmenen. Jumala kostakoon murhaajalle!»
Juliette katseli kauhistuneena ja peloissaan isäänsä isoin ihmettelevin
silmin. Isä ei ollut näköisensä. Hänen kasvoillaan oli haltioitumisen
ja vihan toivonriemuinen ilme hänen katsellessaan järkähtämättömästi
lapseensa.
Tyttö oli liian nuori käsittämään, että himmeän järjen viimeinen
välähdys poistui nopeasti pakottavasta pääparasta. Hulluus oli sana,
josta hänellä oli epämääräinen käsite. Vaikkei hän ymmärtänytkään
isäänsä sillä hetkellä ja vaikka hän puolittain pelkäsi häntä, olisi
hän torjunut inhoten ja ylenkatseellisesti vihjauksenkin isänsä
hulluudesta.
Sentähden, kun isä tarttui hänen käteensä ja veti hänet lähemmäksi
kuolinvuodetta ja itseään sekä asetti tytön käden kuolleen veljen
rinnalle, peräytyi Juliette elottoman ruumiin koskettamisesta, sillä se
oli niin erilainen verrattuna hänen ennen koskemiinsa esineisiin, mutta
hän totteli isäänsä kyselemättä ja kuunteli hänen sanojaan niinkuin
viisaan miehen puhetta ainakin.
»Juliette, sinä olet nyt neljäntoista vuotias ja ymmärrät hyvin mitä
sinulta pyydän. Ellen olisi itse sidottu tähän onnettomaan tuoliin,
ellen olisi toivoton, avuton, kurja vaivainen, en valtuuttaisi ketään,
en sinuakaan, lapseni, tekemään mitä Jumala vaatii meiltä kummalta
tahansa.»
Hän pysähtyi hetkeksi jatkaakseen sitten vakavasti:
»Juliette, muista, että kuulut Marnyn perheeseen, että olet
katolilainen ja että Jumala kuulee sinua nyt. Sillä sinun on vannottava
hänelle ja minulle vala, josta vain kuolema voi sinut vapauttaa.
Lapseni, tahdotko vannoa?»
»Isä, jos niin haluat.»
»Juliette, olet kai vasta ollut rippi-isän puheilla?»
»Olen, isä, myöskin pyhällä ehtoollisella eilen», vastasi lapsi.
»Niinkuin tiedät, oli pyhän-ruumiin-juhla eilen.»
»Olet siis, lapseni, armoitettu?»
»Isä, olin eilisaamuna», vastasi nuori tyttö luonnollisesti, »mutta
olen senjälkeen tehnyt pikkusyntejä.»
»Tunnusta, ne nyt sydämessäsi Jumalalle. Sinun täytyy olla armoitettu
valaa vannoessasi.»
Lapsi sulki silmänsä, ja kun vanha mies tarkkasi häntä, saattoi hän
nähdä tytön huulten mutisevan uskonnollisen tunnustuksen sanoja.
Juliette teki ristinmerkin, avasi silmänsä katsahtaen isäänsä.
»Isä, olen valmis», sanoi hän. »Toivon, että Jumala on anteeksiantanut
eiliset pikkusyntini.»
»Lapseni, tahdotko siis vannoa?»
»Mitä, isä?»
»Että kostat veljesi kuoleman hänen murhaajalleen?»
»Isä, mutta —»
»Vanno se lapseni!»
»Kuinka voin täyttää valan? — Sitä en ymmärrä —»
»Lapseni, Jumala johtaa sinua. Kun tulet vanhemmaksi, ymmärrät kyllä.»
Hetken Juliette vielä epäröi. Hän oli juuri lapsuus- ja naisiän
rajalla, jolloin herkkyys, hermot ja tunteet ovat kireimmilleen
jännittyneet.
Koko lyhyen elämänsä ajan oli hän sydämensä pohjasta jumaloinut isäänsä
kiihkeän antaumuksellisesti Se oli kokonaan sokaissut hänet näkemästä
isän mielen laimeutta ja heikentyviä henkisiä kykyjä.
Hän oli myöskin haaveilevan hartauden alkuasteella, joka valtaa
jokaisen roomalaiskatoliseen uskontoon kasvatetun vilkasluontoisen
tytön, kun hän on päässyt perehtymään sakramenttien salaisuuksiin.
Juliette oli ollut rippi-isän puheilla ja ripillä. Hänen ylhäisyytensä
arkkipiispa oli hänet ripille päästänyt. Hänen tulinen luonteensa oli
täydellisesti sopusoinnussa vanhan uskonnon liikuttavien ja hurmaavien
muotojen kanssa.
Hänen isänsä toivomus, veljensä kuolema, ne näyttivät liittyvän hänen
ajatuksissaan uskontoon, jonka puolesta hän oli halukas antamaan
henkensä.
Hän ajatteli kaikkia pyhimyksiä, joista hän oli lukenut. Hänen nuori
sydämensä värisi hänen ajatellessaan _pyhimysten_ uhrauksia, heidän
marttyyrikuolemaansa ja velvollisuudentuntoaan.
Melkein sairaalloinen ja taikauskoinen haltioituminen valtasi hänen
mielensä, ehkäpä se oli myöskin hänen sydämensä sisimmissä sopukoissa
piilevää ylpeyttä omasta tärkeydestään, elämäntehtävästään, omasta
yksilöllisyydestään: sillä kaikissa tapauksissa hän oli kuitenkin vain
naiseksi kehittymässä oleva lapsi.
Mutta vanha herttua alkoi käydä levottomaksi.
»Juliette, sinä et tietystikään epäröi, sillä huutaahan kuolleen
veljesi ruumis äänetönnä kostoa? Sinä ainoa elossa oleva Marny! — Sillä
tästä päivästä lähtien olen minä kuin kuollut.»
»En, isä», sanoi nuori tyttö kauhistuksissaan kuiskaten.
»Minä en epäröi. Vannon niinkuin käsket.»
»Lapseni, toista lausumani sanat.»
»Kyllä, isä.»
»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut —»
»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut»,
toisti Juliette varmasti.
»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»
»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»
»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai
häpeän veljeni kuoleman kostoksi.»
»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai
häpeän veljeni kuoleman kostoksi.» sanoi Juliette juhlallisesti.
»Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin
valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen,
jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»
»Kidutettakooon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin
valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen,
jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»
Lapsi lankesi polvilleen. Vala oli lausuttu, vanha mies oli tyytyväinen.
Hän kutsui kamaripalvelijansa luokseen ja lasketutti itsensä hiljalleen
vuoteeseen.
Hetkessä oli lapsi muuttunut naiseksi. Vaarallinen muutos, kun mieli
on täpötäynnä tunteita, kun hermot ovat ylen jännittyneet, ja sydän
kyllyydestä pakahtumaisillaan.
Hetkisen vielä pyrki lapsen luonto oikeuksiinsa, sillä nyyhkyttäen
pakeni Juliette oman suojansa yksinäisyyteen ja heittäytyi kiihtyneenä
rakkaan Pétronellen syliin.