I
Pariisi 1783.
»Pelkuri! Pelkuri! Pelkuri!»
Sanat kajahtivat selvästi ja äreän kiihkoisasti tuskallisen
nöyryytyksen niitä korostaessa.
Vihasta vavisten hypähti poika pystyyn, ja tasapainonsa menetettyään
hän horjahti eteenpäin käsillään tavoitellen pöytää ja samalla koettaen
silmäluomiensa vavahtavilla liikkeillä turhaan tukahduttaa häpeän
kyyneleitä, jotka sokaisivat hänen silmiään.
»Pelkuri!» Hän koetti huutaa loukkaussanaa kaikkien kuultavaksi,
mutta hänen kuiva kurkkunsa ei sitä sallinut. Hänen vapiseva kätensä
haeskeli pöydälle hajoitettuja kortteja. Hypistellen niitä kuumeisen
tarmokkaasti hän sai ne kootuiksi nopeasti ja hermostuneesti. Sitten
hän heitti ne vastapäätä seisovaan miehen yrittäen vielä kerran
sopertaa: »Pelkuri!»
Varttuneet miehet yrittivät väliin, mutta nuoret vain nauroivat ollen
valmiina seikkailuun, jonka täytyi välttämättä seurata ja joka olikin
sellaisen riidan ainoa mahdollinen loppu.
Sovintoa tai välittelyä ei otettu kysymykseenkään. Déroulèden olisi
pitänyt ymmärtää asia paremmin eikä puhua halveksuen Adèle de
Montchéri'sta, sillä olihan kreivi de Marnyn hurmaantuminen kuuluisaan
kaunottareen ollut Pariisin ja Versailles’n puheenaiheena viime
kuukausina.
Adèle oli sangen suloinen, ahneuden ja itsekkyyden todellinen
linnoitus. Marnyt olivat rikkaita ja pieni kreivi hyvin nuori. Juuri
silloin koreahöyheninen haukka kyni ahkeraan nuorinta kyyhkystä, joka
vasta oli sukunsa lakasta lennähtänyt.
Pojan ihastus oli vasta alullaan. Adèle oli hänestä kaikkien hyveiden
esikuva, ja hän olisi ollut valmis kaunottaren puolesta taisteluun
vaikkapa Ranskan koko ylimystöä vastaan — turha ponnistus, jolla hän
olisi puolustanut omaa ylevää mielipidettään sen ajan kevytmielisistä
naisista. Kreivi oli myöskin ensiluokkainen miekkailija, ja hänen
ystävänsä olivat jo oppineet, että oli parasta olla viittaamatta Adèlen
kauneuteen ja heikkouksiin.
Mutta Déroulèdehan oli kuuluisa hölmö. Hän oli sangen vähän perehtynyt
ylhäisen luokan käytöstapoihin. Ylhäisön keskuudessa hän yhä vielä
näyttikin tungettelijalta. Hän ei tietystikään olisi päässyt Ranskan
ylimystön tuttavallisiin piireihin suuritta rikkauksittaan. Hänen
esivanhempansahan olivat jotensakin epäilyttäviä, ja hänen vaakunansa
esi-isien koristeita vailla.
Hänen perheensä tai sen rikkauden alkuperä oli sangen tuntematon;
tiedettiin vain, että hänen isänsä oli äkkiä kohonnut entisen kuninkaan
parhaimmaksi ystäväksi, ja yleensä oletettiin, että Déroulèden kulta
oli useammin kuin kerran täyttänyt Ranskan ensimäisen herran raha-arkut.
Déroulède ei ollut halunnut riitaa. Hän oli vain takertunut asiaan
omalla kömpelöllä tavallaan, jonka hän epäilemättä oli perinyt
porvarillisilta vanhemmiltaan. Hän ei tuntenut kreivin yksityisasioita,
vielä vähemmin hänen suhteitaan Adèleen, mutta hän oli sangen
perehtynyt maailmaan ja Pariisiin, joten hän tunsi mainitun naisen
maineen. Hän ei ollut koskaan pitänyt naisista puhumisesta. Hän ei
kuulunut niihin, joita siihen aikaan olisi sanottu »naisten miehiksi»,
eikä hän ollut juuri naisten suosiossakaan. Mutta sillä hetkellä oli
keskustelu sujunut siihen suuntaan, ja kun Adèlen nimi mainittiin,
vaikenivat kaikki muut paitsi pieni kreivi, joka innostui kovasti.
Déroulèden olankohautus ja lisäksi muutamat sanat olivat sytyttäneet
pojan vihan. Arvaamatta oli loukkaus singahtanut, ja kortit
lennähtäneet vanhemman miehen kasvoille.
Déroulède ei liikahtanut paikaltaan. Hän istui suorana ja tyynenä
polvet ristissä, totiset melkein mustahkot kasvot tavallista
kalpeampina. Näytti kuin hänen kasvonsa eivät olisi tienneet
loukkauksesta eivätkä kortit sattuneet hänen poskeensa.
Hän oli huomannut erehdyksensä juuri parikymmentä sekuntia liian
myöhään. Hän oli pahoillaan pojan puolesta ja suuttunut itseensä, mutta
oli myöhäistä vetäytyä syrjään. Välttääkseen yhteentörmäystä olisi hän
sillä hetkellä uhrannut puolet omaisuudestaan, mutta ei hituistakaan
arvokkuudestaan.
Hän tunsi vanhan herttua de Marnyn ja kunnioitti häntä heikkoa melkein
hassahtavaa ukkoa, jonka siihenastista puhdasta kilpeä nuori kreivi,
hänen poikansa, koetti parhaansa mukaan tahria.
Kun poika kaatui vihan vimmansa sokaisemana, nojautui Déroulède hänen
ylitseen vaistomaisesti ja auttoi hänet hyvin ystävällisesti pystyyn.
Hän olisi poikaselta pyytänyt anteeksi omaa ajattelemattomuuttaan, jos
se olisi ollut mahdollista, mutta n.s. kunnian pöyhkeä laki kielsi niin
järkevän menettelyn. Siitä ei olisi ollut hyötyä, ja olisi se vain
saattanut hänen oman maineensa vaaraan torjumatta perinnäistapojen
seurausta.
Kuuluisan pelihuoneen laudoitetut seinät olivat usein olleet sellaisten
näytöksien todistajina. Kaikki läsnäolijat toimivat tottuneesti.
Kaksintaistelun säännöissä oli määrätty erikoisia muodollisuuksia, ja
tarkalleen niitä heti noudatettiinkin.
Nuoren kreivin ympärille kertyi heti lähennen ystäväpiiri. Hänen suuri
nimensä, varallisuutensa ja isänsä vaikutusvaltainen asema olivat
avanneet hänelle Versailles'n ja Pariisin ovet. Sillä hetkellä hän
olisi voinut saada kokonaisen sotajoukon tukemaan itseään lähestyvässä
ottelussa.
Déroulède oli jäänyt vähäksi aikaa yksikseen pelipöydän luo, jolla
niistämättömät kynttilät alkoivat kynttiläjaloissa savuta. Tapausten
äkillisestä käänteestä oli hän noussut pystyyn verrattain hämillään.
Hänen tummat, levottomat silmänsä katselivat hetken huonetta, niinkuin
ne olisivat tahtoneet pian löytää ystävän.
Mutta missä kreivi oli kotiutunut oikeuksiensa perustalla, sinne
Déroulède oli saanut pääsyn rikkautensa vuoksi. Hänellä oli paljon
tuttavia ja mielistelijöitä, mutta hyvin vähän ystäviä.
Ensi kerran hän tunsi sen. Kaikki läsnäolijat varmaankin tiesivät ja
käsittivät, ettei hän ollut tahallaan riitaa halunnut ja että hän oli
koko ajan käyttäytynyt _gentlemanin_ tavoin, mutta kun päätös oli
tehtävä, kukaan ei ilmoittautunut hänen puolustajakseen.
»Herra, valitsisitteko todistajanne muodon vuoksi?»
Kysyjä oli nuori markiisi de Villefranche. Hän puhui hiukan
ylimielisesti ja ivallisen armollisesti rikkaalle nousukkaalle, jolla
oli kunnia päästä miekan mittelyyn Ranskan ylhäisöön kuuluvan herran
kanssa.
»Herra Markiisi, pyytäisin teitä valitsemaan puolestani. Nähkääs,
minulla ei ole Pariisissa ystäviä.»
Markiisi kumarsi heilutellen luontevasti nenäliinaansa. Hän oli
tottunut siihen, että häneen vedottiin kaikissa seuraelämään kuuluvissa
asioissa, puvussa, takin viimeisessä kuosissa ja kaksintaistelun
menoissa. Hyväluontoinen, narrimainen ja toimeton kun oli, tuntui
hänestä sangen miellyttävältä, kun hänet oli määrätty järjestämään
surullista ilveilyä, joka oli näyteltävä pelihuoneen parkettilattialla.
Hetkisen hän katseli ympäri huonetta tarkaten läsnäolijain kasvoja.
Kullankoristeiset nuorukaiset ympäröivät de Marnyn. Muutamia
varttuneita miehiä seisoi ryhmittyneenä huoneen toisessa päässä.
Markiisi kääntyi puhuttelemaan yhtä heistä, vanhanpuoleista miestä,
jolla oli sotilaallinen ryhti ja ruskea, nukkavieru takki:
»Everstin!», sanoi hän miellyttävästi kumartaen, »herra Déroulède on
valtuuttanut minut hankkimaan itselleni todistajan tähän kunniakkaaseen
toimeen, saisinko pyytää teitä.»
»Kernaasti, kernaasti», vastasi eversti. »Tosin en ole herra Déroulèden
läheinen tuttava, mutta kun te, herra markiisi, takaatte —»
»Oi», vastasi markiisi huolettomasti, »niinkuin tiedätte, on se vain
muodon vuoksi. Herra Déroulède on hänen majesteettinsa läheisiä
seuralaisia. Hän on kunnon mies. Mutta en ole hänen takaajansa. Marny
on ystäväni, ja ellei teistä ole parempi —»
»Olen tosiaan kokonaan herra Déroulèden käskettävissä», sanoi eversti,
joka oli pikaisen tutkivasti katsahtanut pöydän luona erillään
seisovaan olentoon, »jos hän vain vastaanottaa palvelukseni —»
»Hyvä everstini, hän mielihyvin vastaanottaa», kuiskasi markiisi
ivallisesti mutistellen ylimyshuuliaan. »Hänellä ei ole ystäviä meidän
piirissä, ja jos te ja de Quetarre sillä kunnioitatte häntä, luulisin
hänen olevan kiitollisen.»
Herra de Quetarre, herra everstin ajutantti, oli valmis päällikköään
seuraamaan, ja mainitulla tavalla tervehdittyään herra markiisi de
Villefranchea menivät molemmat miehet Déroulèdea puhuttelemaan.
»Herra, jos haluatte vastaanottaa», alkoi eversti äkkiä, »minun ja
ajutanttini herra de Quetarren palvelusta, olemme kokonaan teidän
käskettävissänne.»
»Herrat, kiitoksia paljon», vastasi Déroulède, »koko juttu on vain
ilveilyä, ja tuo nuori mies on narri, mutta minä olin väärässä ja —»
»Te haluaisitte pyytää anteeksi?» kysyi eversti kylmästi.
Arvoisa sotilas oli kuullut puhuttavan Déroulèden mainehikkaasta
porvarissukuperästä. Anteeksipyyntö sopi epäilemättä keskiluokan
tapoihin, mutta eversti tietystikin sanoillaan tavoitteli sellaisen
menettelyn arvottomuutta. Anteeksipyyntökö? Pyh! Inhoittavaa!
Pelkurimaista! Herrasmiehen arvokkuutta loukkaavaa, olipa hän kuinka
väärässä tahansa. Kuinka voisikaan hänen majesteettinsa armeijan kaksi
sotilasta tunnustaa sillä tavoin menetelleensä?
Mutta Déroulède ei näyttänyt käsittävän hänen ehdotuksensa
suunnattomuutta.
»Jos voisin välttää taistelua», lausui Déroulède, »sanoisin kreiville,
etten ollenkaan tiennyt hänen ihailevan naista, josta keskustelimme
ja —»
»Herra, niinkö paljon pelkäätte miekan iskua?» keskeytti eversti
kärsimättömästi! herra de Quetarren kohautellessa ylimyksellisiä
silmäkulmiaan hämmästyneenä sellaisesta tavattoman petollisesta
pelkuruuden osoituksesta.
»Herra eversti, tarkoitatteko?» — kysyi Déroulède.
»Teidän on joko taisteltava tänä iltana kreivi de Marnyn kanssa tai
poistuttava huomenna Pariisista. Te ette voisi säilyttää asemaanne
meidän parissa», vastasi eversti ystävällisesti, sillä vaikka Déroulède
olikin erikoisessa tilanteessa, hänen käytöksensä ja esiintymisensä
eivät osoittaneet arkuutta eivätkä pelkoa.
»Herra eversti, kumarran ystävienne korkealle opille», vastasi
Déroulède vetäisten miekkansa hiljalleen huotrasta.
Huoneen keskusta tyhjentyi pian. Todistajat mittasivat miekat ja
asettuivat seisomaan taistelijoiden taakse, hiukan lähemmä kuin
katselijat, joita ryhmittäin seisoi huoneessa.
He edustivat Ranskan parhaimpia ja ylhäisimpiä nimiä ja sukuja sekä
ritarillisuutta armon vuonna 1783. Myrskypilvi, jonka muutamien
vuosien kuluttua oli määrä nousta heidän päänsä päälle pyyhkäisemään
heidät palatseistaan vankilaan ja giljotiinille, kohosi hyvin hitaasti
likaisen, nälkäisen Pariisiin himmeällä taivaanrannalla. Kuusi vuotta
he vielä tanssivat, löivät korttia, taistelivat ja kiemailivat,
ympäröivät horjuvaa valtaistuinta ja pettivät heikkoa hallitsijaa.
Kohtalon kostava miekka oli vielä huotrassaan; kova, väsymätön ajan
pyörä kannatti heitä vielä huvitusten pyörteessä; se oli juuri alkanut
liikahtaa alaspäin. Ranskan sorrettujen huuto ei ollut vielä voittanut
tanssimusiikin ja rakastajain serenaadien pauhua.
Saapuvilla oli m.m. nuori kreivi de Châteudun, joka yhdeksän
vuotta myöhemmin syyskuun koleana aamuna astui giljotiinille tukka
viimeisen muodin mukaisesti järjestettynä ja hihansuut hienoimmalla
mechliniläispitsillä koristeltuina. Hän lopetteli viimeistä
korttipeliään nuorimman veljensä kanssa, kun vankkurit kuljettivat
heitä giljotiinille Pariisin puolialastomien väkijoukkojen kaiuttaessa
ivahuutojaan.
Siellä oli myöskin kreivi de Mirepoix, joka muutamia vuosia myöhemmin
giljotiinin lavalla seistessään löi vetoa herra de Miranges'n kanssa,
että hänen oma verensä vuotaa sinisempänä kuin kenenkään muun Ranskan
sinä päivänä päänsä menettäneen. Kansalainen Samson kuuli vedon, ja kun
de Mirepoix'n pää putosi koriin, kohotti hän sen herra de Miranges'n
nähtäväksi. Jälkimäinen naurahti!
»Mirepoix oli ainainen kerskuri», sanoi hän välinpitämättömästi
asettaessaan päänsä mestauslavalle. »Kuka haluaa lyödä vetoa kanssani
siitä, että minun vereni osoittautuu sinisemmäksi kuin hänen?»
Mutta kaikista senaikaisista huvinäytelmistä ja
murhenäytelmä-ilveilyistä ei ollut silloin vielä aavistustakaan niillä,
jotka olivat saapuvilla kreivi de Marnyn taistellessa Paul Déroulèden
kanssa.
He katselivat aluksi molempia taistelevia satunnaisella
mielenkiinnolla, niinkuin olisivat katselleet ensi kertaa minuetin
uusia liikkeitä tanssittavan.
De Marny polveutui suvusta, joka oli miekkaa heiluttanut useat
vuosisadat, mutta hän oli tulinen, kiihkeä ja aika tavalla viinin ja
vihan heikentämä. Déroulède oli onnekas; hän varmaankin voi päästä
taistelusta vain pienellä naarmulla.
Hyvä miekkailija myöskin, tuo nousukas! Oli mielenkiintoista katsella
hänen miekkailuleikkiään; ensin hyvin hiljaa valeiskuitta ja
torjumatta, vastalyöntejä tuskin ollenkaan, ainoastaan varuillaan, aina
tarkkaan ja varmasti varuillaan, valmiina vastustajata vasten kaikissa
käänteissä ja tilaisuuksissa.
Vähitellen pieneni taistelevia ympäröivä piiri. Varovaiset
ihastushuudahdukset tervehtivät Déroulèden menestyksellistä torjumisia.
De Marny kävi yhä kiihtyneemmäksi, häntä vanhempi mies yhä tyynemmäksi
ja varovaisemmaksi.
Äkillinen ajattelematon isku saattoi kreivin vastustajansa valtaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän aseeton, ja todistajat astuivat
esille lopettaakseen taistelun.
Kunnian vaatimus oli tyydytetty. Nousukas ja vanhan suvun jälkeläinen
olivat mitelleet miekkoja muutaman Ranskan kevytmielisimmän naisen
maineesta. Déroulèden maltti oli opetukseksi kaikille huimapäisille
nuorille, jotka leikkivät hengellään, kunniallaan ja maineellaan
yhtä kevyesti kuin pitsireunaisilla nenäliinoillaan ja kultaisilla
muuskarasioillaan.
Déroulède oli jo vetäytynyt syrjään. Ystävällisen ihmisen lempeän
tahdikkaalla tavalla vältti hän katsomasta aseetonta vastustajaansa.
Mutta Déroulèden ryhdissä oli jotakin, mikä näytti yhä ärsyttävän
kreivin äärimmilleen kiihoittunutta tunteellisuutta.
»Herra, tämä ei ole lasten leikkiä, —» sanoi hän kiihkeästi. »Vaadin
täyttä hyvitystä.»
»Ettekö olekaan tyytyväinen?» kysyi Déroulède. »Te olette ollut
urhoollinen, olette taistellut valtiattarenne kunniaksi. Minä
puolestani —»
»Teidän», huusi poika käheästi, »teidän on julkisesti
anteeksipyydettävä jalosukuiselta ja siveältä naiselta, jota te olette
häväissyt — nyt — heti — polvillanne».
»Kreivi, te olette hullu», vastasi Déroulède kylmästi. »Olen halukas
pyytämään teiltä anteeksi, kömpelyyttäni —»
»Anteeksi — julkisesti — polvillanne —»
Poika oli käynyt yhä kiihkoisammaksi. Hän oli saanut kärsiä
nöyryytyksen toisensa jälkeen. Hän oli hemmoteltu ja imarreltu
poikanen, jota lapsuudesta saakka oli ylenpalttisesti syötetty. Viini
oli noussut hänen päähänsä, raivoisan vihan kiihko oli himmentänyt
hänen terveen arvostelukykynsä.
»Pelkuri!» huusi hän yhä uudestaan. Hänen todistajansa yrittivät
sekaantua asiaan, mutta kuumeisen jännittyneesi! hän osoitti heidät
tiehensä. Hän ei tahtonut kuunnella ketään eikä nähnyt muita kuin
Adélen häpäisijän, joka kokosi naiselle uusia solvauksia kieltäytymällä
julkisesti tunnustamasta hänen hyveitään.
De Marny vihasi Déroulèdea sillä hetkellä niin kovasti kuin, kuvitella
saattaa. Déroulèden tyyneys, kohteliaisuus ja huomaavaisuus vain
lisäsivät pojan suuttumusta ja häpeää.
Oli syntynyt yleinen hälinä. Omituinen kreivin suonissa kiehuva vihan
kiukku näytti vallanneen kaikki. Useimmat nuoret miehet piirittivät de
Marnyn koettaen rauhoittaa häntä. Markiisi de Villefranche sanoi asian
kehittyvän aivan säännöistä poikkeavaksi.
Kukaan ei juuri kiinnittänyt huomiotaan Déroulèdeen. Huoneen
äärimäisessä kolkassa muutamat vanhanpuoleiset keikarit löivät vetoa
riidan lopullisesta ratkaisusta.
Déroulède alkoi jo kuitenkin menettää malttiansa. Hänellä ei ollut
huoneessa yhtään ystävää, ja sentähden hänen katseensa synkkeni myrskyä
ennustavan pilven tavoin yhdenkään myötätuntoisen katselijan sitä
huomaamatta.
»Herrat, pyytäisin että lopettaisimme ottelun», sanoi hän viimeinkin
kovalla, kärsimättömällä äänellä. »Herra kreivi de Marny haluaa vielä
opetusta, ja, jumaliste, sitä hän saakin! Huomio, herra kreivi!»
Väkijoukko peräytyi. Todistajat koettivat vielä kerran esiintyä
kylmäverisinä, jota heidän tärkeä asemansa vaati. Hälinä lakkasi, kun
miekat alkoivat kalskahdella.
Kaikki huomasivat, että ilveily alkoi vaihtua murhenäytelmäksi.
Ja kuitenkin näytti ensihetkestä, että Déroulède aikoi vain saada
vastustajansa aseista ja opettaa häntä vielä kerran vähän ankarammin
kuin viime kerralla. Olihan hän mainehikas miekkailija ja de Marny
kiihtynyt, joten Déroulède oli alusta alkaen voiton puolella.
Kukaan ei voinut sanoa jälkeenpäin, miten se tapahtui. Epäilemättä
oli pienen kreivin miekan heilutus käynyt yhä hurjemmaksi, ja hän
osottautui uhkarohkeaksi heittäessään miekkansa vastustajansa rintaa
kohti, kunnes hän viimeinkin hurjan varomattomasti silmänräpäyksessä
näytti kirjaimellisesti sanoen heittäytyvän Déroulèden aseelle.
Déroulède yritti salaman nopein ranneliikkein välttää kuolettavaa
iskua, mutta se tapahtui liian myöhään, ja valituksen huokauksetta
jopa, melkein väristyksettä kaatui kreivi de Marny.
Miekka putosi hänen kädestään, ja Déroulède tarttuen poikaan otti itse
hänet syliinsä.
Se oli tapahtunut niin nopeasti ja äkkiä, ettei kukaan ollut sitä
edes todeksi huomannut, ennenkuin tapaus jo oli ohi, ja poika makasi
suullaan maassa sininen silkkitakki veren tahrimana vastustajan
nojatessa hänen ylitsensä.
Muuta ei saatettu tehdä. Sääntöjen mukaan oli Déroulèden poistuttava.
Hän ei saanut tehdä mitään pojan hyväksi, jonka hän tahtomattaan oli
hengiltä saattanut.
Kukaan ei huomannut häntä sen enempää kuin ennenkään. Suuren Mestarin
läsnäolon aiheuttama kauhistuttava hiljaisuus valtasi kaikki
katselijat. Vain etäisimmästä nurkasta kuului kimakka ääni sanovan:
»Markiisi, lyön vetoa viidestäsadasta louisista. [Louis nyk. 20 frangin
kultaraha. Suoment. huom.] Nousukas on oiva miekkailija.»
Miesryhmät hajosivat Déroulèden huoneesta poistuessa. Häntä seurasivat
eversti ja herra de Quetarre, jotka olivat tukeneet häntä loppuun
asti. He olivat molemmat vanhoja kokeneita sotureita, ritarillisia ja
rohkeita, joten he kyllä kykenivät osoittamaan suosiotaan urhealle
miehelle, jonka todistajina he juuri olivat olleet.
He kohtasivat huoneuston ovella lääkärin, jota oli kutsuttu sinne
saapumaan ollakseen valmiina kaiken mahdollisen varalta.
Suuri mahdollisuus oli tapahtunut. Lääkärin oppi ei siihen riittänyt.
Yläkerran komeasti valaistussa salissa hengitti herttua de Marnyn ainoa
poika viimeisiä kertojaan, joll'aikaa Déroulède kietoen vaippansa
tiukkaan ympärilleen harppasi pitkin askelin pimeää katua — aivan yksin.