HOLLANTILAINEN TAULU.

»Istun tuvan nurkassa», kertoi tuo kuvankaunis kuninkaantytär,

»jakkaralla pitkän pöydän takana, jonne olen osannut hiipiä kenenkään

huomaamatta. Tuli palaa takassa, eukko häärii ja hämmentelee

kalakeittoaan lieden ääressä, mutta sängynlaidalla istuu hänen sokea

isänsä ja kutoo nuottaa vanhalla kopeloivalla tottumuksellaan.

Hänen kasvonsa ovat kiinteät ja liikkumattomat. Lieden liekit heittävät

hänen mahtavan varjokuvansa vastapäiselle seinämälle.

Kuuluu kolinaa eteisestä, saapuu mereltä poika saaliineen.

Oven kamana on liian matala, hänen täytyy kumartua siitä sisälle

tullessaan. Hänen kerallaan tulee toinen vanhempi mies naapurista,

jonka kanssa he yhdessä kalastavat.

He istuvat rahille vastapäätä takanloimua ja sytyttävät piippunsa.

Ulkona on ilta jo pimeäksi hämärtynyt ja kuu katsoo ikkunasta.

On vaihdettu yksinkertaiset tervehdyssanat. Kukaan ei sitten pitkään

aikaan puhu mitään.

Vihdoin tekee vanha vaari pari kysymystä tuulesta ja kalojen kulusta.

Niihin vastataan eikä kukaan jälleen pitkään aikaan puhu mitään.

Pata porisee liedellä, meri kohisee tuvan takana. Kaikki on niin

kotoista ja turvallista.

Keskustelu pääsee vähitellen vauhtiin. Puhutaan vieraista maista ja

vanhoista, vuosikymmeniä sitten tapahtuneista haaksirikoista, joissa

milloin minkin sukulainen on haihtunut jäljettömiin. Kaikki tapahtuu

niin tyynellä ja luonnollisella tavalla kuin se olisi yksinkertaisin

asia maailmassa ja kuuluisi elämänjärjestykseen.

Naapurin mies on purjehtinut monta kertaa maailman ympäri. Hän on

käynyt Tyynen meren saarilla ja tietää niistä monta ihmeellistä

kertomusta.

Toiset niistä ovat lumottuja, niin että merimies, joka kerran astuu

niiden rantaan, ei koskaan enää löydä laivalleen. Hän jää elämään

puiden hedelmistä ja maan ytimestä ja kasvaa pian yhteen puiden ja

kukkasten kanssa.

Naiset siellä ovat kauniita kuin synti ja miehet ylpeitä ja peljättäviä

kuin jalopeurat.

Moni valkorotuinen on heidän nuijan-iskustaan nurmeen kepertynyt.

Toiset heistä taas osaavat loihtia ja tavoittaa uhrinsa satojen

peninkulmien takaa.

Puuttuu puheeseen vanha vaarikin. Hänkin on käynyt monessa kaukaisessa

maassa, nähnyt monta outoa ja kummallista kansakuntaa.

Eräällä niistä oli ollut taika sellainen, ettei heidän maassaan saanut

tappaa mitään elävää olentoa. Itse he käydessään lakaisivat tietään

luudilla, ett'eivät vain edes vahingossa astuisi jonkun pienen

maanmatosen päälle.

Ollut heillä laivassa kokkipoika, joka oli pilkannut mokomaa tapaa ja

tallannut noita pieniä elukoita tahallaan. Mutta ennen kuin he olivat

ankkurinsa nostaneet, hän oli ollut täynnä paiseita, joihin oli

ilmestynyt pieniä, valkoisia matoja, samanlaisia, joita hän oli

tallannut juuri.

Madot olivat syöneet hänet elävältä.

Näin oli päästy pian n.s. ihmeellisten kertomusten alalle, joka tuntui

heitä kaikkia aivan erikoisesti viehättävän. Jokaiselle heistä oli

joskus elämässään tapahtunut jotakin kummallista ja ylenluonnollista.

Eukon mies esim. oli jo hyvästellessään tiennyt viimeiselle matkalle

lähtevänsä.

»Kuuntelehan tuuliviiriä», hän oli sanonut, »milloin se pahalla äänellä

parkaisee. Silloin tiedät minunkin menneen meren syövereihin.»

Ollut montakin maailmankaato-myrskyä sinä syksynä, myrännyt meri,

vinkunut tuuliviiri. Mutta ei sillä ollut vielä sitä oikeata kuoleman

ääntä ollut, oli ollut elämän ääni, joskin valittava ja vaikeroiva.

Eräänä yönä sitten se oli äkkiä pahasti parkaissut, korahtanut kuin

kuolevan kurkku, ja oli silloin hänkin tiennyt, että hänen miehensä

juuri sillä hetkellä hukkui, kuten tietoja vertaamalla oli voitukin

todeta jälestäpäin.

Kun aamulla mentiin katsomaan, oli viiritanko poikki ja viiri maassa.

Sieltä ei sitä ollut kukaan rohjennut enää paikalleen kohottaa.

Naapurin mies, jonka isä oli hukkunut Bermudas-saarten luona, näki

vieläkin joka yö hänet ja olisi voinut piirtää jokaisen karin ja riutan

sieltä, vaikka hän ei ollut koskaan siellä käynytkään.

Vaaria vastaan oli kerran sumussa tullut laiva, joka samassa hetkessä

oli haaksirikkoutunut toisella puolen maapalloa. Siinä oli hänen

veljensä mennyt, siksi se oli näyttäytynyt.

Hänen tyttärenpojalleen ei ollut vielä mitään niin merkillistä

tapahtunut.

Mutta hänenkin viereltään oli mennyt mereen mies, joka aikoja sitten

oli ennustanut oman kohtalonsa, ja hänenkin kasvoillaan asui muiden

haastellessa tuo harras vakavuus, joka todisti hänenkin kuuluvan

täydellisesti samaan henkiseen ilmakehään, missä ei mikään epäilys

näiden asioiden todenperäisyydestä ollut mahdollinen.

Kaikki nuo neljä kuuluivat yhteen. Minä yksin olin piirin ulkopuolella.

Tunsin itseni niin orvoksi ja yksinäiseksi, että minun olisi tehnyt

mieleni itkeä ääneen, sillä minullahan ei ollut mitään kummitusjuttua

heille kerrottavana.

Niin, olisi ollut yksi tosin, se, mitä me kaksi nyt elämme juuri, mutta

silloinhan minun olisi täytynyt puhua heille sinusta ja itsestäni ja

meidän rakkaudestamme sekä paljastaa heille koko eloni salaisuus.

Sitä en tahtonut, ja siksi olin iloinen, kun sain istua vain

jakkarallani syrjässä ja huomaamattomana kaikelta muulta paitsi tuon

kauniin nuorukaisen silmäyksiltä.

Hän katsahti todellakin pari kertaa minuun rohkaisevasti ikäänkuin

sanoakseen: noh, nyt on sinun vuorosi! Mutta sekin tapahtui vakavasti

kuin kirkossa ja hän käänsi heti katseensa pois, kun hän näki minun

siitä vaivautuvan.

Kalakeitto oli valmis. Naapurin mies nousi lähteäkseen.

Kaikki siirtyivät pöydän ääreen ja siitä pian leposijoilleen. Tuli

riittyi takassa. Pian oli koko tupa pimeä eikä kuulunut muuta kuin

nukkuvien säännöllinen hengitys enää.

Minä yksin lepäsin silmät auki vuoteellani.

Lepäsin ja ajattelin omia aikojani.

Jo pitemmän aikaa olin ollut huomaavinani vanhusten viittauksista, että

he olisivat mielellään toivoneet minusta miniätä taloon.

Olin koettanut olla niitä niin kauan kuin mahdollista ymmärtämättä,

sillä sitähän minä en tahtonut, minähän rakastin vain sinua. Mutta tänä

aamuna oli tapahtunut täydellinen kosinta, jota ei enää voinut väärin

käsittää.

Ah, kuinka kernaasti minä olisin jo pelkästä kiitollisuudesta tehnyt

heidän mielikseen! Mutta minähän en voinut ja siksi minä pyysin

miettimisaikaa.

Huomenna on tuo miettimis-aika lopussa. Mitä minä silloin teen?

Hypähdin vuoteeltani, juoksin, jouduin, tapasin sinut. Kaiken muun

tiedät sinä.»

Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat · 第 51 / 56 题