»Istun tuvan nurkassa», kertoi tuo kuvankaunis kuninkaantytär,
»jakkaralla pitkän pöydän takana, jonne olen osannut hiipiä kenenkään
huomaamatta. Tuli palaa takassa, eukko häärii ja hämmentelee
kalakeittoaan lieden ääressä, mutta sängynlaidalla istuu hänen sokea
isänsä ja kutoo nuottaa vanhalla kopeloivalla tottumuksellaan.
Hänen kasvonsa ovat kiinteät ja liikkumattomat. Lieden liekit heittävät
hänen mahtavan varjokuvansa vastapäiselle seinämälle.
Kuuluu kolinaa eteisestä, saapuu mereltä poika saaliineen.
Oven kamana on liian matala, hänen täytyy kumartua siitä sisälle
tullessaan. Hänen kerallaan tulee toinen vanhempi mies naapurista,
jonka kanssa he yhdessä kalastavat.
He istuvat rahille vastapäätä takanloimua ja sytyttävät piippunsa.
Ulkona on ilta jo pimeäksi hämärtynyt ja kuu katsoo ikkunasta.
On vaihdettu yksinkertaiset tervehdyssanat. Kukaan ei sitten pitkään
aikaan puhu mitään.
Vihdoin tekee vanha vaari pari kysymystä tuulesta ja kalojen kulusta.
Niihin vastataan eikä kukaan jälleen pitkään aikaan puhu mitään.
Pata porisee liedellä, meri kohisee tuvan takana. Kaikki on niin
kotoista ja turvallista.
Keskustelu pääsee vähitellen vauhtiin. Puhutaan vieraista maista ja
vanhoista, vuosikymmeniä sitten tapahtuneista haaksirikoista, joissa
milloin minkin sukulainen on haihtunut jäljettömiin. Kaikki tapahtuu
niin tyynellä ja luonnollisella tavalla kuin se olisi yksinkertaisin
asia maailmassa ja kuuluisi elämänjärjestykseen.
Naapurin mies on purjehtinut monta kertaa maailman ympäri. Hän on
käynyt Tyynen meren saarilla ja tietää niistä monta ihmeellistä
kertomusta.
Toiset niistä ovat lumottuja, niin että merimies, joka kerran astuu
niiden rantaan, ei koskaan enää löydä laivalleen. Hän jää elämään
puiden hedelmistä ja maan ytimestä ja kasvaa pian yhteen puiden ja
kukkasten kanssa.
Naiset siellä ovat kauniita kuin synti ja miehet ylpeitä ja peljättäviä
kuin jalopeurat.
Moni valkorotuinen on heidän nuijan-iskustaan nurmeen kepertynyt.
Toiset heistä taas osaavat loihtia ja tavoittaa uhrinsa satojen
peninkulmien takaa.
Puuttuu puheeseen vanha vaarikin. Hänkin on käynyt monessa kaukaisessa
maassa, nähnyt monta outoa ja kummallista kansakuntaa.
Eräällä niistä oli ollut taika sellainen, ettei heidän maassaan saanut
tappaa mitään elävää olentoa. Itse he käydessään lakaisivat tietään
luudilla, ett'eivät vain edes vahingossa astuisi jonkun pienen
maanmatosen päälle.
Ollut heillä laivassa kokkipoika, joka oli pilkannut mokomaa tapaa ja
tallannut noita pieniä elukoita tahallaan. Mutta ennen kuin he olivat
ankkurinsa nostaneet, hän oli ollut täynnä paiseita, joihin oli
ilmestynyt pieniä, valkoisia matoja, samanlaisia, joita hän oli
tallannut juuri.
Madot olivat syöneet hänet elävältä.
Näin oli päästy pian n.s. ihmeellisten kertomusten alalle, joka tuntui
heitä kaikkia aivan erikoisesti viehättävän. Jokaiselle heistä oli
joskus elämässään tapahtunut jotakin kummallista ja ylenluonnollista.
Eukon mies esim. oli jo hyvästellessään tiennyt viimeiselle matkalle
lähtevänsä.
»Kuuntelehan tuuliviiriä», hän oli sanonut, »milloin se pahalla äänellä
parkaisee. Silloin tiedät minunkin menneen meren syövereihin.»
Ollut montakin maailmankaato-myrskyä sinä syksynä, myrännyt meri,
vinkunut tuuliviiri. Mutta ei sillä ollut vielä sitä oikeata kuoleman
ääntä ollut, oli ollut elämän ääni, joskin valittava ja vaikeroiva.
Eräänä yönä sitten se oli äkkiä pahasti parkaissut, korahtanut kuin
kuolevan kurkku, ja oli silloin hänkin tiennyt, että hänen miehensä
juuri sillä hetkellä hukkui, kuten tietoja vertaamalla oli voitukin
todeta jälestäpäin.
Kun aamulla mentiin katsomaan, oli viiritanko poikki ja viiri maassa.
Sieltä ei sitä ollut kukaan rohjennut enää paikalleen kohottaa.
Naapurin mies, jonka isä oli hukkunut Bermudas-saarten luona, näki
vieläkin joka yö hänet ja olisi voinut piirtää jokaisen karin ja riutan
sieltä, vaikka hän ei ollut koskaan siellä käynytkään.
Vaaria vastaan oli kerran sumussa tullut laiva, joka samassa hetkessä
oli haaksirikkoutunut toisella puolen maapalloa. Siinä oli hänen
veljensä mennyt, siksi se oli näyttäytynyt.
Hänen tyttärenpojalleen ei ollut vielä mitään niin merkillistä
tapahtunut.
Mutta hänenkin viereltään oli mennyt mereen mies, joka aikoja sitten
oli ennustanut oman kohtalonsa, ja hänenkin kasvoillaan asui muiden
haastellessa tuo harras vakavuus, joka todisti hänenkin kuuluvan
täydellisesti samaan henkiseen ilmakehään, missä ei mikään epäilys
näiden asioiden todenperäisyydestä ollut mahdollinen.
Kaikki nuo neljä kuuluivat yhteen. Minä yksin olin piirin ulkopuolella.
Tunsin itseni niin orvoksi ja yksinäiseksi, että minun olisi tehnyt
mieleni itkeä ääneen, sillä minullahan ei ollut mitään kummitusjuttua
heille kerrottavana.
Niin, olisi ollut yksi tosin, se, mitä me kaksi nyt elämme juuri, mutta
silloinhan minun olisi täytynyt puhua heille sinusta ja itsestäni ja
meidän rakkaudestamme sekä paljastaa heille koko eloni salaisuus.
Sitä en tahtonut, ja siksi olin iloinen, kun sain istua vain
jakkarallani syrjässä ja huomaamattomana kaikelta muulta paitsi tuon
kauniin nuorukaisen silmäyksiltä.
Hän katsahti todellakin pari kertaa minuun rohkaisevasti ikäänkuin
sanoakseen: noh, nyt on sinun vuorosi! Mutta sekin tapahtui vakavasti
kuin kirkossa ja hän käänsi heti katseensa pois, kun hän näki minun
siitä vaivautuvan.
Kalakeitto oli valmis. Naapurin mies nousi lähteäkseen.
Kaikki siirtyivät pöydän ääreen ja siitä pian leposijoilleen. Tuli
riittyi takassa. Pian oli koko tupa pimeä eikä kuulunut muuta kuin
nukkuvien säännöllinen hengitys enää.
Minä yksin lepäsin silmät auki vuoteellani.
Lepäsin ja ajattelin omia aikojani.
Jo pitemmän aikaa olin ollut huomaavinani vanhusten viittauksista, että
he olisivat mielellään toivoneet minusta miniätä taloon.
Olin koettanut olla niitä niin kauan kuin mahdollista ymmärtämättä,
sillä sitähän minä en tahtonut, minähän rakastin vain sinua. Mutta tänä
aamuna oli tapahtunut täydellinen kosinta, jota ei enää voinut väärin
käsittää.
Ah, kuinka kernaasti minä olisin jo pelkästä kiitollisuudesta tehnyt
heidän mielikseen! Mutta minähän en voinut ja siksi minä pyysin
miettimisaikaa.
Huomenna on tuo miettimis-aika lopussa. Mitä minä silloin teen?
Hypähdin vuoteeltani, juoksin, jouduin, tapasin sinut. Kaiken muun
tiedät sinä.»