»Minä olin nuori kuin sinäkin», hän sanoi, »kuin sinäkin kaunis ja
älykäs, itsekäs ja oikullinen. Kuin sinäkin olin minä suurta sukua,
kuin sinunkin oli minun isäni kuuluisa kuningas ja minun piti tulla
suuren valtakunnan hallitsijaksi.
Kuin sinäkin näin minä näkymättömiä. Mutta koska minä en osannut
ihmisiä rakastaa, ainoastaan omaa itseäni ja mielikuviani, otti Jumala
pois minulta lopunkin ihmisyyden ja syöksi minut meren kalaksi,
ahveneksi ahventen valtakuntaan, meren aavojen ulapoita uidakseni, maan
alku-elon synkissä syövereissä olemaan opetellakseni.
Ensin kun jouduin sinne, se oli vain hauskaa ja hupaista minusta, sillä
se oli uutta.
Hei, miten minä sousin ja huopailin evilläni, hei, miten minä pärskytin
pyrstölläni! Olin huolettomin huolettomista, kevein kepeimmistä, ja
voin huoleti sinulle tälläkin hetkellä sanoa, että hilpeämpää,
sukkelampaa, sukeltelevampaa ja elämän-iloisempaa ahventa ei koskaan
ole uinut Saksan salmilla syvillä, eipä edes Tanskan saarten
tuollapuolen.
Todellakin, minussa asui elämän-ilo, harvinainen minun heimossani ja
yleensä alla pohjantähden.
Tiedätkö, mitä se merkitsee? Ymmärrätkö, että elämä on silloin kuin
silkkiä, että kukaan ei ole köyhä eikä kipeä, että kaikki karkeloi
silmissäsi, maa, meri ja taivas ynnä kaikki niiden monenkaltaiset
asukkaat? Että taivas on niinkuin Luojan teltta ja maa niinkuin hänen
astinlautansa ja että meri, Jumalan vapaa valtameri, kätkee sisällään
suunnattomia salattuja aartehistoja, joista jokainen voi mielinmäärin
ammentaa?
Ja minä ammensin sylin täysin ja minä nautin olemassaolostani.
Elin niinkuin jokainen aamu olisi ollut minulle ensimmäinen ja jokainen
ilta viimeinen, enkä nähnyt loppua sieluni ja ruumiini
ruhtinaalliselle, runsaudensarviselle tuhlaukselle. Sillä tuhlausta se
oli, sen hyvin käsitin, mutta minä ajattelin: anna mennä! sillä enhän
minä tuhlannut toisen omaa.
Vasta paljon myöhemmin opin ajattelemaan, ettei kukaan ole itsensä
herra, ainoastaan Jumala taivaassa tai ihminen omassa sydämessä, jolle
me kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme.
Olin sittenkin tuhlannut toisen omaa.
Mutta sitä en minä ajatellut silloin. Minä elin ja annoin muidenkin
elää! Minä uin, mutta en uponnut, minä tuhlasin, mutta en tuhmistunut.
Minä söin paljon pieniä kaloja viereltäni, mutta minä katsoin tarkkaan
ennen kuin kävin kenenkään itseäni isomman kimppuun, sillä kaiken muun
hyvän lisäksi oli Jumala antanut minulle verrattoman
itsesäilytysvietin, jota saan kiittää m.m. siitä, että elän vielä.
Minä tahdoin voittaa enkä tulla voitetuksi. Taitavasti hetkeni valiten
ja sopivaan, suojattomaan paikkaan iskien se onnistuikin minulle
tavallisesti. Joskus se ei onnistunut, ja minulla on monta mahtavaa
arpea ruumiissani.
Mutta se oli minulle vain leikkiä, vain jaloa urheilua tai hauskaa
hippajuoksua muun ilon lomassa.
Mitä tiesin minä vielä elämän vakavuudesta, mitä olemassaolon tuimasta,
vääjäämättömästä, leppymättömästä taistelusta! Olinhan minä rikas,
olinhan minä ruhtinas kalojen seassa, kuningas ahventen valtakunnassa.
Ja luulinhan minä olevani täällä vain leikilläni!
Minä hetkenä hyvänsä, ajattelin, ponnahdan minä pintaan, annan palttua
tälle kaikelle ja muutun takaisin ihmiseksi ja maankuuluksi
kuninkaanpojaksi.
Niin tuli hetki, jolloin koetin sitäkin--enkä onnistunut.
Koetin toisen kerran, samalla seurauksella. Koetin kolmannen ... ei, se
ei käynyt enää, minä vajosin auttamattomasti takaisin Ahtolan
asukkaaksi.
Nyt vasta rupesi sydänalaani ahdistamaan. Nyt vasta aloin minä
aavistaa, että tässä olivat kyseessä korkeammat voimat ja että tämä oli
Kaikkivaltiaan rangaistus minulle siitä, etten ollut oikein käyttänyt
leiviskääni.
Minun oli siis jäätävä ijäksi tänne alas? Minä en siis koskaan, en
koskaan saisi tuntea veren lämpimän läikkää enää, en koskaan kulkea
Jumalan kuu ja päivä kupeellani?
Tuo ajatus oli aluksi tehdä hulluksi minut.
Mutta sitten minä miehistyin. Sitten minä purin hampaani yhteen ja
ajattelin: tullaan toimeen pimeässäkin! Ja kun minä näin meren pohjassa
niin monta, jotka loistivat omalla valollaan, minä päätin tehdä samoin
ja valkaista pimeyttä ympäriltäni.
Minussa oli paljon poltto-ainetta. Minä paistoin kuin kynttilä ja olin
itseeni sangen tyytyväinen. Mutta aina oli jossakin lähitienoilla joku
toinen, joka paistoi vielä paremmin, eikä se voinut olla minussa
kirpeätä kateutta ja kaunaa herättämättä.
Jos se oli pienempi minua, minä söin suuhuni sen. Jos suurempi, vältin
koko sitä seutua ja viiletin kiireesti muille markkinoille.
Täytyihän minun olla suurin kaikista ja paistaa kirkkaimmin kaikista
ainakin omassa ympäristössäni!
Mutta samalla oli mieleni mustan-murheellinen.
Tunsin tuhlanneeni jotakin sellaista, jota en koskaan, en koskaan saisi
takaisin enää, elävän, ihanan ihmisyyteni ja sen valoisan valtakunnan,
jonka Jumala kaikkivaltias oli kerran määrännyt minun perinnökseni ja
asuinsijakseni.
Olin saanut sensijaan vain ahventen valtakunnan, jonka asukkaat eivät
nekään minua ehdottomaksi kuninkaakseen tunnustaneet. Näin kyllä, että
he pitivät minusta minun hilpeän luontoni vuoksi, mutta juuri samasta
syystä he eivät minua kyllin kunnioittaneet.
Olin vain huvineuvos, vain hovinarri heille, ja minun parhaat temppuni
ja päähänpistoni, joista monet todellakin olivat varsin nerokkaita,
olivat vain omiaan heissä tuota vähemmän imartelevaa käsityskantaa
kasvattamaan.
Eivät he minun leikistäni lämmenneet tai minun ilostani ilahtuneet,
kävivät päinvastoin kahta jörömmiksi ja vetäytyivät loitommalle kuin
maalaiset jotakin markkinakummaa katsomaan.
Huomasin kaikesta, että olin vain erikoisuus, vain outo originaali
heidän mielestään. Ja niin rupesin minäkin alkuperäisen luontoni
jätteitä häpeämään ja pyrkimään kaikessa heidän kaltaisekseen.
Kävihän se, kävihän se odottamattoman hyvin. Pian olin minä kala
niinkuin kaikki muutkin kalat, ahven niinkuin kaikki muutkin ahvenet,
ja minä muistin yhä harvemmin, mistä olin tänne tullut ja kuka minä
oikeastaan olin.
Rupesin tylsistymään. Toisinaan, kauniina, kirkkaina kesäpäivinä,
saatoin vielä joskus nousta pintaan vedenpäällisen elämän merkillistä
valkeutta ja kuulakkuutta ihantelemaan.
Moni himmeä, haalistunut mielikuva entisiltä ajoilta kulki silloin läpi
olemukseni. Mutta muuten minä elin enimmäkseen siellä alhaalla ja
viihdyin siellä alhaalla, enkä vihannut mitään niinkuin niitä komeroita
sielussani, joissa joku entisen autuaamman olotilan muisto tuntui vielä
vasten tahtoani asustavan.
Samalla olivat silmäni tottuneet jo huomaamaan, mitä oli oikeastaan
elämä tuolla alhaalla ja mitä piili noiden synkkien sydänvesien
pimennoissa.
Siellä piili elämän taistelu, olemassaolon taistelu, kiinteä,
jokahetkinen, hellittämätön.
Minullehan se oli ollut vain leikkiä, vain liikojen, käyttämättömien
voimien vallatonta temmeltelyä, mutta heille se oli täyttä totta.
Koko heidän aikansa meni vain elatuksen hankkimiseen. Koko päivän,
aamusta iltaan, he vain vaanivat ja väijyivät, piilivät ja pakenivat,
ja mielenkiinto, jota he toisiaan kohden osoittivat, oli lähinnä
syömärin, joka tutkii lautastaan.
Kun tuon huomasin, kauhistuin. Oliko tämä elämän arvoista? Eikö
elämällä siis ollut mitään sen suurempaa ja korkeampaa tarkoitusperää?
Ei! täytyi minun tunnustaa itselleni.
Kävin läpi mielessäni kaikki elämänmuodot, jotka tunsin, korkeimmasta
alimpaan, ja huomasin niissä kaikissa saman syömärillisen
tarkoitusperän.
Silloin rupesi elämä minua pelottamaan ja inhoittamaan.
Mutta toiseltapuolen nautin minä sen saastaisuudesta niinkuin mato
haaskastaan, sillä todistihan se minulle päivänselvästi, etten ollut
kadottanut mitään, jos olinkin kadottanut ihmisyyteni.
Sinä teit minut ihmiseksi jälleen. Mutta vain öisin, sillä silloin sinä
uneksit minusta ja kohtaat unelmasi.
Päivisin sinäkin elät omaa elämääsi.
Myöskin minä uneksin joskus siihen aikaan jotakin samantapaista. Illoin
pään ruohikkoa kohti kääntäessäni ja yksitoikkoiseen torkahteluun
vaipuessani kulkivat sielunsilmieni ohitse usein kummat kuvajaiset.
Minä näin Ahtolan linnan, linnassa Ahdin ruokoparran ja Vellamon veen
emosen sekä armaiden aallotarten parvet vetehisten vallattomassa
kaulailussa.
Tiesin, että se oli vain unta. Mutta minä uneksin itseni siten jumalien
vertaiseksi, otin osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa, heidän
leikkeihinsä ja kuolemattomiin karkeloihinsa, ja tunsin olevani
yläpuolella herjan ihmisheimon.
En tiedä, mitä muut ahvenet uneksivat. Mutta arvelen, että he uneksivat
sitä samaa, ja kun he yön kulun mukaan kääntyvät ruohikon rinnassa päin
ulappaa verkalleen, he luulevat vellamoisten tanhujuoksuja juhlivansa.
Sitten tulit sinä. Lopun tiedät sinä.»