»Meidän kolmen, ilman kolmatta!» yhtyi Peter innoissaan. »Oi Mara,
kuinka merkillistä! Ja kuitenkin, kuinka kauhean yksinkertaista!
Kalastaja pani Knudin salkun minun salkkuni päälle, ja minä kaappasin
tietysti ensimmäisen, minkä näin. Tästähän selviää, minkävuoksi olin
näkevinäni toisen salkun — se oli minun oma kovaonninen tekeleeni! Oi
Mara, mitäs nyt sanot, milloin...»
»Minä matkustan huomenaamulla isoäidin luo», keskeytti Mara hänet.
Hetken olivat molemmat sitten ääneti.
»Ja nyt, hyvää yötä! Kuinka Jumala on sentään armollinen antaessaan
meille vielä tämän ilon! Milloin sinä matkustat?»
»Yöjunalla kello yksi. Hyvää yötä, Mara. Ja kiitoksia. Saanko sinulle
kirjoittaa?»
»Hyvää yötä», sanoi Mara ystävällisesti. »Sano terveisiä Knudille.»
Näin sanoen hän lähti.
* * * * *
Fritz ja Oda odottivat Maraa asemalla.
»Mitä hän siihen sanoo, että me olimme Hampurissa Peterin konsertissa?»
»Tokkohan me sitä hänelle lainkaan kerromme?»
»Mutta, Oda, epäilemättä. Saat nähdä, että ensimmäinen asia, mitä hän
kysyy, on, olimmeko siellä. Mara ei ole niinkuin muut ihmiset. Hänelle
voi kertoa kaikki ja hänen kanssaan voi puhua kaikesta, mistä se sitten
johtuneekin!»
»Hän on niin tosi ihminen. Mutta tuossapa juna jo onkin, ja hän astuu
juuri ulos.»
Oda riensi ystävätärtään vastaan.
He eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan.
Mara ei ollut käynyt kotiseudullaan, ei ollut tullut myöskään Odan
häihin kaksi vuotta sitten. Hän ilmoitti silloin katkaisseensa kaikki
vanhat suhteet eikä haluavansa samoja perhekohtauksia uusiintumaan kuin
viime kerralla ennen lähtöään Dremmelshofiin. Se oli hänen mielestään
arvotonta ja hän alkoi Münchenissä nyt ihan uutta elämää isä Häberlen
piirissä. Niinkuin oli alkanutkin.
Ja sitten kuoli Lieschen Meier.
Oda oli heti Lieschenin kuoleman jälkeen tullut hänen luokseen ja vanha
ystävyys oli jälleen uudistettu, sillä »Mara on sentään aina sama»,
sanoi Oda kummissaan jälkeenpäin Oskarille. Myöhemmin häämatkallaan
olivat Fritz ja Oda yhdessä käyneet häntä tervehtimässä Münchenissä
ja olivat aivan haltioissaan, kuinka suurenmoiseksi ja kauniiksi
Mara oli elämänsä järjestänyt. Taiteessaan oli hän tavattomasti
edistynyt, hänellä oli nyt aina tilauksia, ja ympäristöönsä vaikutti
hän hiljaisella, hyvänsuovalla tavallaan niin tenhoavasti, että kaikki
siitä lumoutuivat.
Ja nyt oli hän täällä.
»Mikä isoäidin oikein on?» oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun he
istuivat Odan kanssa keveissä jahtivaunuissa — Fritz ajoi itse ja oli
sangen maahenkisen näköinen, yllään virttynyt ja paikattu, sangen ahdas
nuttu ja päässä epämääräisen värinen huopareuhkana.
»Huikean hieno», kuiskasi Oda Maralle, »eikö olekin? Ei ole mitään
sirompaa kuin meidän junkkerimme noissa pukimissaan. Minä maalaan hänet
tuossa asussa, luonnollisessa koossa...»
»Isoäiti on sangen huonona», vastasi Fritz. »Me luulemme, että hänellä
on ohut halvauskohtaus, vaikkei sitä voi ihan varmaan todeta. Hän
on väliin aivan sekaisin, sitten taas ihan selkeä. Sitä on kestänyt
jo kaksi viikkoa. Kun menimme Hampuriin, oli hän parempi, mutta
toispäivänä luulimme lopun olevan käsissä.»
»Onko hän sitten toivonut minun tulevan?» kysyi Mara.
»Hän ei ole sitä nimenomaan sanonut, Mara, mutta hän näyttää joskus
olettavan, että sinä olet läsnä, ja Oskar, joka istuu tunnin hänen
luonaan joka päivä, sanoi, että sinun pitäisi tulla.»
»Oskarista on tullut isoäidin epäjumala», selitti Oda.
»Kuinka lystikästä», arveli Mara.
Lyhyt matka oli pian lopussa. Oda saattoi Maran ilmeisellä riemulla
taloon hänelle varattuun huoneeseen, ja sitten piti heti ihailtaman
pikku Maraa, jolla oli, joskaan ei Fritzin nenää, kuitenkin »ihan»
hänen ylähuulensa. Ja sitten tuli Oda taas Fritzin luo ja sanoi:
»Näeppäs, hän tietää, että me olimme Hampurissa, mutta _ei ole_
kysynyt mitään. Ajattele, ensimmäistä kertaa elämässäni on Mara minun
mielestäni muuttunut.»
»Joutavia», sanoi Fritz.
»On. Minä en voi sanoa, millä tavalla, mutta ajattele, kuinka
kummallista — hän tuntuu minusta tulleen nuoremmaksi.»
»No no, Oda. Mutta, kas, tuolla hän menee jo isoäidin luo. Kuinkahan se
kohtaus oikein käy? Minun on paras mennä mukaan.»
Fritz riensi serkkunsa perään ja sai hänet kiinni juuri sen kunnaan
juurella, jonka laella Ruusula oli.
»Ah, älä huolehdi, Fritz»; sanoi Mara. »Minä kuulustan ensin vanhalta
Miinalta, miten hän voi ja annan sitten yksinkertaisesti kysyä,
haluaako hän nähdä minua. Ellei, niin olen pian taas teidän luonanne.
Tiedätkö, minä olen joutunut kokemaan elämässä kyllin paljon ollakseni
enää mitään kummastumatta, niin että ole vain rauhassa.»
»Herra nähköön, meidän neiti!» sanoi vanha Miina, kun Mara oli mummulan
porstuassa. »Jaa, jaa, niitä vanhoja aikoja!»
»Niin, niin, Miina. Kuinka isoäidin laita on?»
»No, onhan se välistä vähän höperönä, ei voi kieltää. Hän onkin jo
vanha ja lähtee kaiketi vähitellen sille pitkälle matkalle. Mutta
joskus se on taas ihan täydessä tajussa ja niin terävä kuin aina
ennenkin. Ja neidistä hän puhuu yhtä mittaa. Minä menenkin heti
kysymään. Tänään se on vuoteessa.»
Mara pyydettiin sisään.
Rouva von Doren istui suorana vuoteessaan.
Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja käyneet teräväpiirteisiksi, mutta
tummat silmät katselivat Maraa selkeästi.
Mara meni rauhallisesti hänen luokseen.
»Hyvää päivää, isoäiti», sanoi hän ystävällisesti.
»Soo, vai tulit sinä sentään vielä katsomaan vanhaa isoäitiäsi. Sehän
oli sangen ystävällistä. Istu.»
»Kuinka sinä voit?»
»Huonosti niinkuin näet. Minä vanhenen ja olen kaikkien vaivana. Jumala
näyttää ihan minut unohtaneen. Milloin sinä tulit?»
»Tänä aamuna. Fritz ja hänen vaimonsa olivat kutsuneet minua ja olivat
asemalle noutamassa.»
»Soo, etkö sinä tahdo asua minun luonani?»
»Kernaasti, isoäiti, mutta kun nyt et voi hyvin, olisin sentään sinulle
ehkä rasituksena.»
»Et minulle, mutta palvelijat katsovat, että heillä on liikaa vaivaa jo
minustakin. Onko sinulla aikomus viipyä pitemmän aikaa?»
»Oo, kyllä, kernaasti, jos haluatte minua pitää.»
»No tietysti. Mikä päähänpisto! Muuten, pikku Oda on erinomainen
emäntä.»
»Sepä hauskaa, että olet sitä mieltä.»
»Hän pitää sinusta paljon, Marie Agnes. Joko hän on sinulle sanonut,
että hän tahtoisi, että sinä korjaisit kirkon alttaritaulun? Sen
tosiaan voisit hänelle tehdä — sinähän pystyt siihen.»
»Sen tekisin kernaasti. Minä puhun siitä heidän kanssaan.»
»Niin, se on minusta hyvin sopiva ajatus heidän puoleltaan. Silloinhan
voisit täälläkin näyttää jotakin taiteestasi.»
Muori vaikeni ja näytti väsähtävän. Mara kysyi, pitikö hänen mennä.
Mutta vanhus tahtoi jäämään, ja Mara istui hiljaa vuoteen ääressä, kun
sairas näytti uinahtavan.
»Fritz», sanoi vanhus äkkiä ääneen silmien yhä ollessa kiinni. »Nythän
on Marie Agnes täällä.»
Ja hetken kuluttua jatkoi hän yksinpuheluaan:
»Hän on kuitenkin pysynyt oikeana Dorenina ja hänen pitää saada
Ruusula. Tietysti pitää hän Miinan talossa, sehän on Marie Agneksesta
itsestäänselvää. Vanhat palvelijat ovat niin häneen kiintyneet. Miksei
hän oikeastaan tule minun luokseni? Minähän olen jo odottanut niin
kauan.»
Mara hiipi hiljaa ovesta ulos, jotakin kouristi hänen kurkussaan. Hän
istui isoäidin ikkunanpaikalle ja alkoi uneksia. Nyt oli Peter siis
Knudin luona! Mitähän Knud mahtoikaan sanoa! Hän soi heille molemmille
tämän suuren ilon niin sydämestään, varsinkin Peterille, jonka oli
täytynyt niin syvästi nöyryyttää itsensä! Kuinka kauheita onkaan näiden
vuosien täytynyt olla hänelle! Sen tiesi Mara vasta nyt.
Pian tuli Fritz varpainaan sisään noutamaan Maraa aamiaiselle. Oskar
oli siellä ja oli herttainen ja hyvä, kuten aina. He puhuivat yleisistä
asioista, mutta kun he aamiaisen jälkeen istuivat yksissä Fritzin
huoneessa, eivät Fritz ja Oda enää voineet pidättäytyä.
»Oi Mara!» sanoi Oda, »hän johti ihanasti Hampurissa ja hänen
sinfoniansa on suurenmoinen.»
»Niin, kerrassaan mainio, etevä», täydensi Fritz, »hattu päästä
Rasmussenin edessä!»
Mara ei sanonut sanaakaan, ja he vaikenivat hiukan nolostuneina, mutta
Fritz jatkoi sitten nopeasti:
»Me kävimme häntä puhuttelemassakin. Hänen käy näköjään sangen hyvin.»
Oda loi häneen moittivan silmäyksen, ja Oskar lausui luonnottoman
äänekkäästi:
»Ja meidän vanhuksemme Ruusulassa voi niin huonosti.»
Mara katsoi heidän ohitseen ikkunasta ulos. Ihan uusi tunne oli
vallannut hänet, aivan kumma, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Äkkiä se
selveni hänelle. Hän oli kuin salainen morsian, jonka pyhintä tökeröt
sormet kourivat. Hän säikähti niin, että aivan punastui, ei tuntenut
itseään enää; yritti pakottaa itseään sanomaan ihan yksinkertaisesti
ja rauhallisesti: Minähän olen tavannut Peterin myöskin. Tahtoi kertoa
heille kaikki, mutta ei saanut sitä sanotuiksi.
Miksikä kertoisikaan, kerranhan se kaikki kuitenkin tulisi tietoon. Ah,
ei, ei kai koskaan.
Neljän viikon kuluttuahan Peter palajaisi Amerikkaan voittajana,
sovinnon tehneenä, ja aikaa myöten hän kai havaitsisi, että Mara...
»Mara, tuletko kävelemään?»
Mara hypähti ylös ihan hajamielisenä.
»Tulen kyllä», vastasi hän avuttomana.
Palvelija tuli ilmoittamaan, että vanha rouva von Doren oli lähettänyt
hakemaan neiti Marie Agnesta.
Mara ilmoitti tulevansa heti.
Jäljellejääneet ystävät katsoivat toisiansa hänen mentyään.
»Me olimme liian karkeita», sanoi Oda pahoillaan, »Tämä Peterin uusi
ilmestyminen on tietenkin häntä järkyttänyt, vaikka kihlaus on ollutkin
niin kauan purettuna, eikä pitkään aikaan sitä ennen enää ollut mikään
kihlaus. Fritz, kuinka saatoitkin ottaa sitä puheeksi.»
»Mutta, kultaseni, sinähän se aloitit ja pakotit meidät mukaan.»
»En tiedä, Mara saa tällä kertaa minut suorastaan itkemään. Minusta on
niin järkyttävää, kun hän on tällainen. Tekisi mieli pitää häntä oikein
hyvänä eikä melkein tahdo uskaltaa häneen edes katsoa.»
»Mikä siinä lienee», murahti Oskar. »Minä menen hakemaan pikkuruisen.
Missä hän on? hyvä on, jaa... Se on merkillistä elämää tämä elämä.»
Niin ajatteli Marakin istuessaan jälleen isoäidin vuoteen ääressä.
Vanhus nukkui enimmäkseen, mutta niin pian kuin Mara liikahti, avasi
hän silmänsä ja sanoi:
»Joko sinä taas tahdot lähteä pois?»
»En, minä jään mielenäni, isoäiti.»
Hän itse oli niin väsynyt, että nukahti myöskin, mutta herasi pian
taas, kun vanhus huusi ääneen hänen nimeänsä, ja kun Mara kumartui
hänen puoleensa, sanoi hän melkein hellästi:
»Minä luulin, että sinä sittenkin olit lähtenyt. Missä sinä olit?
Münchenissäkö?»
»En. Täällä sinun luonasi. Mutta minä nukahdin hiukan. Suo anteeksi.
Minä olin kai väsynyt.»
»Vai olet sinä väsynyt. Pitävätkö ne kartanossa edes kunnollista huolta
sinusta? Onko sinulla kaikki?»
»Kaikki, isoäiti.»
»Soo, soo. Onko herra Brente jo ollut täällä? Merkillisen miellyttävä
mies, Marie Agnes.»
Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
»Miksikähän ei hän häntä huoli. Mutta hän tahtoi kai saada juuri sen
toisen, Rasmussenhan kai sen nimi oli. Herra Brente sanoo, että hänestä
lopulta sittenkin olisi tullut kunnon mies.»
Ja taas hetken kuluttua:
»Sehän on oikeastaan makuasia», puheli hän itsekseen. »Minusta
käsittämätöntä, mutta että hän milloinkaan hänestä luopuu, kuten
herra Brente arvelee, sitä minä en usko, siksi on hän liian sitkeä.
Me Dorenit emme luovu aatteistamme. Sehän minua hänessä on aina niin
miellyttänyt.»
Mara kuunteli henkeään pitäen. Kääntyikö maailma nurin?
Kahviaterian jälkeen tuli tosiaan herra Brente ja istui tunnin ajan
vanhuksen vuoteen ääressä.
Mara teki pitkän kävely retken yksinään, ja illalla istuivat he jälleen
kaikki yksissä. Kun ei keskustelu tahtonut oikein sujua, pelattiin
whistiä.
Seuraavana aamuna huomasi Mara jännityksellä odottavansa postia.
Ja kun palvelija heidän istuessaan piirissä toi hänelle hopeisella
tarjottimella kirjeen Peteriltä, tunsi hän punastuvansa hiusmartoa
myöten.
Hän nousi ylös ja meni ulos kirjeineen kuin salaista aarretta vieden.
Mutta jo eteisestä pyörti hän, tuli takaisin seurusteluhuoneeseen,
istuutui äskeiselle paikalleen ja sanoi levollisesti:
»Peter ja minä olemme myöskin tavanneet toisemme. Hän kävi Knudia
ja minua tervehtimässä Münchenissä. Ja ajatelkaa, Hansenin
käsikirjoituskin on jälleen löytynyt.»
»Mitä ihmettä!» huudahti Fritz.
»Miten sitten, mistä...?» kysyi Oda henkeään pitäen.
Mara selitti sen heille ja kertoi matkustaneensa takaisin yhdessä
Peterin kanssa Hampuriin saakka.
»Hän halusi lähettää minulle vielä yhden sävellyksen. Se on kai tässä.
Ah, on niin ihanaa, että hän on jälleen oikealla tolalla.»
»Sangen ihanaa», sanoivat Fritz ja Oda yhtaikaa.
»Nyt hänen edessään varmaan on ihana, suuri elämä.»
»Luonnollisesti», huomautti Fritz.
»No, ja entä Knud», sanoi Oda, »eikö hän ollut onnellinen? Saako hän
sen nyt myydyksi?»
»Kyllä, toivottavasti. Hänestähän on myöskin tullut oikein kunnon
ihminen.»
»Niin tietysti. Ei, mutta totinen paikka! Minun tyytyy vielä
vartavasten matkustaa Hampuriin tapaamaan Rasmussenia. Hänen täytyy
kertoa minulle tuo käsikirjoitusjuttu. Niin tarumaista ei minulle
eläissäni ole sattunut. Joko sinä taas menet isoäidin luo, Mara?»
»Jo. Minä luen hänelle ääneen. Hyvästi siksi aikaa.»
»No, paistakaa minulle haikara!» puhkesi Oda puhumaan. »Ensi kerralla
kertoo hän meille yhtä levollisesti, että Peter nyt on Frida Thomsenin
onnellinen sulhanen, ja sanoo sitten: 'ah, kuinka sydämestäni minä suon
hänelle sen onnen!' Fritz, onko se enää ihmismäistä?»
»Ah, Oda, sinä et vieläkään ymmärrä Maraa. Jos hän sanoo suovansa
hänelle sen onnen, niin hän sen todella suo, ymmärrätkö? Hän ei näet
milloinkaan tee muuta kuin mitä ajattelee, kun me toiset teemme
sitä niin monia tuhansia kertoja, ettemme lopulta enää tiedä, mitä
oikeastaan todella tarkoitamme, mitä emme. Ei, tuo Hansen! Minun täytyy
ratsastaa Oskarin luo. Mitähän hän sanoo? Oikeastaan pitäisi meidän
viettää rantajuhla Oskarin luona jälleen kaikkien yhdessä, ja Knud
lukee jälleen ja Peter...»
»Istuu Frida Thomsenin kanssa... Ei, Fritz, niin viehättävä kuin
laulajatar onkin ja vaikka käsitän sen Peterin puolelta, jos hän ehkä
on hänen lumoissaan, _siihen_ peliin minä en sentään tule.»
Mara oli lukenut isoäidille ja kulki sitten kylän läpi kirkkomaalle, ja
siellä hän vanhan lehmuksen alla luki Peterin kirjeen. Hänen kätensä
vavahtivat hiukan kirjettä avatessaan. Hän ajatteli viimeisiä häneltä
saamiaan täynnä katkeruutta ja kylmyyttä olevia kirjeitä. Saattaisiko
hän niitä milloinkaan unohtaa? Hän tunsi vielä kylmyyden ja pimeyden
henkäyksen, joka oli kuohunut häntä vastaan, kun hän vain otti käteensä
pienen, pitkulaisen, Hampurista saapuneen kirjekuoren. Mutta tästä
kirjeestä huokui häntä vastaan lämpöä ja kaipuuta jo ennen kuin hän sen
lukikaan, ja sitten luki hän sitä, kauan, kauan, ja hänestä tuntui kuin
kuulisi hän suuren sinfonian uudelleen.
»Yhä syvempien itsetuntemuksen vesien läpi täytyy minun käydä»,
kirjoitti hän. »Yhdessäolo Knudin kanssa on minua jälleen järkyttänyt
mitä syvimmin, ja yhä enemmän, huomaan, kuinka hän on suuripiirteinen
ja syvä ihminen, joka vain peitti todellisen luontonsa herttaisella
pintapuolisuudella. Ja sen rinnalla näen minä itseni kahlejalkaiseksi,
niin epävapaaksi ja pieneksi. Oi Mara, minä olin luullut, ja hänhän
oli sen sanonutkin, että hän aikoja oli sulattanut mielessään
käsikirjoituksensa menetyksen. Mutta kun minä sen nyt toin hänelle,
ja hän käsitti, että se todella oli hänen tärveltymätön ja pelastettu
työnsä, niin ajattele, hän oli vähällä mennä tainnoksiin! Hän
istui ihan kalmankalpeana ja puristi salkkua poveaan vastaan ja
tuli vasta pitkän kotvan kuluttua ihan täysiin tajuihinsa! Minä
olin niin järkytetty ja sanoin hänelle, että sitä sentään en ollut
aavistanutkaan. Silloin huusi hän vapisevalla äänellä: 'Et, ystäväni,
sinä et ole aavistanut, että tämä oli minun ensimmäinen todella
kelvollinen työni täydelleen tuhlatun elämän jälkeen ja että sen
häviäminen merkitsi minun tuhoani! _Sitähän_ et saattanut aavistaa!'»
»Voit ajatella, kuinka nämä sanat minua masensivat. Se oli hirveän
katkeraa, mutta minun täytyi sanoa hänelle, että tiesin sen olevan
mestariteoksen, vieläpä enemmän, osan häntä itseänsä, jonka ilomielin
näin tuhoutuvan. Ja sillä hetkellä ajattelin: kuinka onnellinen mies
olisin ollut, jos tuona yönä olisin heittänyt oman tekeleeni tuleen ja
pelastanut hänen teoksensa ja voinut sen antaa hänelle ja sanoa: 'tässä
on sinun mestariteoksesi! Tässä on sinun voittosi!'»
Mara lakkasi lukemasta. Hänenkin täytyi ajatella, kuinka olisi ollut,
jos Peter olisi näin menetellyt. Mutta mitä oli isä Häberle silloin
hänestä sanonut? Hänen täytyy vaipua ihan pohjaan saakka, ennen ei hän
opi tuntemaan korkeuttansa. Niin, Peter oli liian kauan rakastanut vain
itseänsä, sitä ei soviteta vain yhdellä ainoalla hetken hyvällä teolla,
se sovitetaan vain syvillä, ankarilla, vuosikautisilla kamppailuilla.
Suuret, näkymättömät suojelushenget olivat johtaneet häntä oikein.
Hän luki edelleen:
»Minusta on nyt aivan käsittämätöntä, että Knud saattaa antaa minulle
anteeksi. Mutta hän pyrki vielä väittämään tehneensä väärin, että oli
silloin niin häirinnyt minun työtäni. Hän oli kuitenkin niin vuoren
varmasti uskonut minun musiikkiini, että hän oli ollut kuohuksissaan
siitä, että tuhlasin aikaa kirjoitteluun. Ja ajattele, tavallaan
on Knud vienyt minut takaisin musiikin alalle! Hän löysi silloin
huoneestani poisheittämäni sävellyksen ja otti sen talteen. Se oli
ollut häneltä kauan unohduksissa, mutta sitten kuuli hän Frida
Thomsenin laulavan Hampurissa ja vei tuon sävellyksen hänelle ja
pyysi laulamaan. Sitten raahasivat he minut konserttiin ja, Mara, kun
silloin kuulin tuon laulun, niin luulin sydämeni pakahtuvan tunteiden
kuohusta. Silloin kuulin sinfoniani ensimmäiset kohisevat sävelet ja
ensimmäisen valtavan kutsun takaisin musiikin alalle taas vuosien
takaa. Ja kuinka kauan sokeassa itsepintaisuudessani kuitenkin harasin
vastaan! En lainkaan osaa käsittää nyt, että kaikkeinkorkein Mestari
enää minun salli lainkaan mitään luoda, kun olin ollut niin uskoton
joka suhteessa. Knud ei ollut uskoton, mutta minä olin vähällä syöstä
hänet turmioon. Mikä häntä kuitenkin sitten Amerikassa ylläpiti?
Mara, hänen rakkautensa sinuun, hänen suuri, pyhä rakkautensa, josta
minä kerran saatoin olla niin lapsellisen mustasukkainen. Knudin ja
minun välillä on nyt kaikki jälleen selvää ja hyvin. Minä vein vielä
samana iltapäivänä hänen kertomuksensa hänen kustantajalleen, ja
illalla oli meillä suuri juhlahetki ensin alakerran ravintolassa sinun
'Merenhyrskysi' edessä, joka on niin suurenmoisen kaunis! Sinähän
meistä kolmesta olet kaikessa hiljaisuudessa tehnyt mestariheiton,
sen tunnustimme Knud ja minä toisillemme, kun kilistimme lasiamme
sinun suuren taideteoksesi ääressä. Ja sitten juhlimme kantasalissa.
Isä Häberle soitti IX:stä. Minusta tuntui koko ajan kuin olisit sinä
mukanamme, sinä, meidän suojeluspyhämme. Mara, milloin, milloin saan
nähdä sinut jälleen? Oi, sinä et tiedä, et voi tietää, vai oletko
kuullut senkin sinfoniastani — kuinka, sinua kaivaten huudan!»
Jälleen antoi Mara kirjeen vaipua ja katseli silmät suurina avaruuteen.
Kyllä, kyllä hän oli sen kuullut, tuon huudon, mutta se oli hänelle
vielä niin uusi, ettei hän suorastaan saattanut käsittää, koskiko se
todella häntä. Hän pudisti päätänsä. Ei saattanut sitä uskoa. Eikä
uskonut enää itseensä — nyt oli liian myöhäistä. Elämän toukokuu kukkii
kerran eikä sitten enää, ja hän oli vanha, väsynyt, raadannan rasittama
ihminen. Hän ei ollut onneton. Ei, hän oli löytänyt enemmän kuin
rakkaus ja onni on, hän oli tiennyt jo kauan, missä elämän salaisuus
piilee ja mikä suuren arvoituksen ratkaisu on. Hänen elämänsä oli
ihanaa, hän ei halunnut sitä toisenmoiseksi. Ei, ei. Mutta tätä vaivan
ja työn elämää — _hänen kanssaan_ yhdessä — halusiko hän sitä?
Miltä mahtaisi tuntua, jos äkkiä kohtaisi pitkällä, yksinäisellä
maantiellä kuolleeksi luullun rakkaimman ystävänsä, ja tämä äkkiä
seisoisi ilmielävänä edessä ja levittäisi sylinsä juuri kun toinen
tuntisi olevansa taivaltamassa ypö-yksin?
Mara sulki silmänsä ja eli tämän elämyksen.
»Missä sinä olet ollut niin kauan?» kysyi hän ystävältään.
Ja tämä vastasi:
»Minä olen vaeltanut ja taivaltanut tuskassa ja yksinäisyydessä
niinkuin sinäkin, paljoa suuremmassa tuskassa kuin sinä, sillä minulla
oli syy taakkana ja olin koditon ja toivoton, mutta minä olen kulkenut
halki aavikoiden ja läpi syvien vesien jälleen tavatakseni sinut! Entä
nyt?»
Mara nousi paikaltaan ja asteli pitkin askelin pois. »Niin, entä nyt?»
ajatteli hän ääneen.
Sitten istui hän jälleen isoäidin vuoteen ääressä ja luki
kärsivällisesti Walter Scottia ja Dickensiä, vanhuksen
lempikirjailijoita, ja vanhus nukahti. Mutta usein, kun Mara katsahti
kirjasta ylös, olivat isoäidin silmät, katse suurena ja omituisena,
kohdistuneet häneen.
Vanhuksen tila ei muuttunut. Usein luulivat he kuoleman
tulevan noutamaan hänet unessa, kun hän makasi niin hiljaa ja
kokoonkutistuneena. Mutta sitten aukenivat taas silmät niin terävinä
ja kirkkaina, vain ajatukset alkoivat mennä yhä enemmän sekaisin. Hän
näytti elävän paljon nuoruudessaan ja vaeltelevan miehensä kanssa, jota
hän mainitsi nimellä »rakkahin Doren», ympäri Bucheneckia. Ludwigista
puhui hän merkillisen ankarasti, Minetten ja tämän tyttäret näytti hän
kokonaan unohtaneen.
Mara oli ollut talossa jo kaksi viikkoa. Peteriltä sai hän kirjeitä
joka päivä. Fritz ja Oda eivät olleet sitä huomaavinaan, vaikka
Mara nyttemmin puheli siitä ihan vapaasti. Hän vastasi joskus pari
ystävällistä sanaa, mutta ei Peterin pyyntöön saada tulla.
Eräänä päivänä sanoi isoäiti äkkiä kirkkaalla äänellä:
»Marie Agnes, ainako sinä vielä pysyt kiinni siinä, siinä herra
Rasmussenissa? Etkö sinä ole vielä hänestä luopunut?»
Mara katsoi vanhuksen ohi kauas, kauas etäisyyteen ja sanoi sitten
hiljaa ja tyynesti:
»En, isoäiti.»
»Soo, soo.»
Ja hetken kuluttua: »Ratsumestari Brentehän sanoo, että hänestä on
tullut kunnon mies. Musiikkiprofessori tai jotakin semmoista, sangen
hyvä kosijaksi. Sitähän ei silloin voinut tietää.»
»Ei, sitä ei voinut tietää.»
»Te olitte kerran riitaantuneet, eikö niin? Siinä oli joku kolmas,
sanottiin minulle.»
»Ah, ei, isoäiti, me olimme vain itse, me itse tärvelimme kaiken
itseltämme.»
»Soo, niin, semmoistahan kai joskus sattuu.»
Molemmat vaikenivat taas. Sitten tuli Oskar vapauttamaan vuorostaan
Maraa ja kun hän tunnin kuluttua palasi isoäidin luota, katsoi hän
Maraa hiukan hämillisenä.
»Tiedättekö, mitä hän minulle sanoi? 'Milloin oikeastaan tuo herra
Rasmussen kunnioittaa minulla käynnillänsä? Pitkää aikaa ei minulla
enää ole jäljellä.'»
»Kuinka merkillistä», sanoi Mara.
»Niin, lystikästä tosiaan.»
Sen sanottuaan riensi Oskar kunnaanrinnettä alas niin nopeaan kuin
jalat kannattivat, ajoi Dremmelshofiin ja kirjoitti Peterille, että
tämän pitäisi tulla heti.
Ja niin seisoi Peter kahta päivää myöhemmin äkkiä Maran edessä, kun
tämä tuli ulos Ruusulasta.
Mutta Mara ei ollut kummastunut. Vain että Peter teki häneen jälleen
ihan uuden vaikutuksen, melkein liikuttavan, niin hiljaisen, hyvän ja
koruttoman...
»Minä ajattelin, että sinä kerran tulisit», sanoi Mara ystävällisesti.
Peter vain katsoi häntä äänettömänä.
Sinä iltana piti isoäiti pitkän puheen Maralle. Hän luuli häntä
Fritziksi.
Hän tarttui hänen käteensä ja sanoi:
»Fritz, kun Marie Agnes pysyy aikomuksessaan mennä naimisiin
musiikinprofessorinsa kanssa, niin haluan minä, että hänen kapionsa
valmistetaan minun puolestani. Te voitte sitten pitää päivälliset,
minä olen juhliin liian vanha. Mutta arvonmukaisesti on teidän ne
pidettävä. Puutarhuri ja metsänhoitaja tehkööt tehtävänsä ja kirkosta
kotia saakka pitää teidän rakentaa kunniaportteja. Klaassen kyyditsee
nuorikot sitten asemalle. Kesällä voivat he sitten asua Ruusulassa.
Ratsumestarihan sanoo, että hän, professori, antaa talvella suuria
konsertteja Wienissä ja Berlinissä. Sinun täytyy siis myöskin pitää
huolta hyvästä pöytämusiikista, Fritz. Ja toimita minulle kirkkoon
isäsi turkit; kun on niin vanha kuin minä, niin kylmettyy helposti.
Mutta mitä sinä itket, poikani? Onko pikku Marie Agnes kipeänä?
Marie Agnes oli myöskin suloinen pikkulapsi, mutta hänen vanhempansa
kuolivat peräti liian aikaisin, peräti. Hän oli niin ihmeellinen tyttö.
Sitä taiteilijapuuhaa minä nyt en kerta kaikkiaan ymmärtänyt. Mutta
senvuoksi ei sinun pidä itkeä, Marie Agnes, rakas lapsi! Onko sinun
professorisi oikeastaan täällä?»
»On, isoäiti, hän on täällä.»
»Tulkoon huomenna minua tervehtimään. Minä nousen huomenna ylös, minä
voin paljoa paremmin. Fritz, sinä voit tuoda morsiusparin luokseni
kello yksi. Yksinään heidän ei hevin sovi käydä vierailulla.»
Mara lähti vanhuksen luota syvästi liikutettuna.
Seuraavana päivänä pyysi hän puhelimitse Peteriä tulemaan
Dremmelshofista ja kysyi, eikö hän ystävällisesti tahtoisi käydä
isoäitiä tervehtimässä.
Itse jäi hän Odan luo.
Fritz meni Peterin kanssa vanhuksen luo, joka oli puettanut ylleen
mustan silkkipuvun ja istui sohvalla.
Hän näytti voivan paljoa paremmin. Fritz kertoi jälkeenpäin Odalle,
että hän oli ollut Peterille erittäin kohtelias, mutta lopulta pannut
silmänsä kiinni ja sanonut ääneen: »Moitteeton käytös.»
Silloin olivat he lähteneet pois, mutta vanhus oli lähettänyt Miinan
perään vielä sanomaan, että oli tultava toistekin.
Kun Peter tuli lähipäivinä Bucheneckiin aamiaisille, kävi hän uudelleen
isoäidin luona viipyen lähes puoli tuntia. Ja sitten tuli hän noutamaan
Maraa kävelylle, ja he kuljeksivat yhdessä läpi syksyisen metsän ja
alastomien kenttien.
»Aivan kuin kaksi vanhaa hyvää toveria», sanoi Oda peräti pettyneenä,
»ei merkkiäkään rakkaudesta.»
Mutta Peteristä ja Marasta tuntuivat nämä tuntikautiset kävelyt vain
kuin lyhyeltä silmänräpäykseltä. Heillä oli kerrottavana toisilleen
monien vuosien elämykset ja vaikkeivät he sanallakaan koskettaneet
entistä suhdettaan, niin oli heille tämä yhdessäolo kuin aivan uusi,
ihmeellinen onni. He kulkivat rinnakkain kuin unessa, jota he eivät
millään hennoneet keskeyttää tai häiritä.
Eräänä päivänä olivat he kulkeneet metsän läpi sen vanhan penkin ohi.
Siitä kulkivat he ääneti kuin varpaillaan. Sitten kulkivat he peltojen
yli eräälle kunnaalle, josta saattoi kaukaa nähdä kapean, kimmeltävän
viirun, meren.
He istuivat kiville ja katsoivat ulapalle. Ja sitten sanoi Peter:
»Pian täytyy minun mennä meren yli ja kolmen päivän päästä Kieliin.
Mara, tiedätkö, että minä joskus ajattelin tullessani tapaavani sinut
Dremmelshofin emäntänä.»
Mara katsahti häntä hämmästyneenä.
»Sitä sinä et toden teolla koskaan ajatellut.»
»En, mutta äärettömässä yksinäisyydessä kuvittelee kaikenlaista.
Knudille minä olin todellisuudessa aikanani mustasukkainen, hän kun on
niin lahjakas ja herttainen.»
»Merkillistä, minä en voi käsittää mustasukkaisuutta, en ole sitä
koskaan käsittänyt ja pidän sitä niin tuhmana ja huonona.»
Peter oli vaiti.
Hän aikoi sanoa: »sitten et ole kai koskaan itse rakastanut niinkuin
toiset ihmiset rakastavat», mutta sana kuoli hänen huulilleen, sillä
hän tiesi hyvin, että se ei ollut totta.
Ahdistava tuska painoi hänen sydäntään. Oliko hän todellakin kadottanut
Maran?
Päivästä päivään, hetkestä toiseen oli hän odottanut jotakin rohkaisua
Maran puolelta, mutta tämä tuntui loittonevan yhä kauemmaksi eikä Peter
tiennyt kuinka saattaisi kahden viikon kuluttua palata Amerikkaan —
ilman häntä. Tiesipä päinvastoin, että hän ei sitä kestäisi.
Syysauringon paisteessa loistivat pyökkimetsät purppuranpunaisina,
mutta kultainen muhkeus täytti sydämen kuoleman ajatuksilla.
Ja Mara istui hiljaa kädet sylissä.
»Mara», sanoi Peter silloin hiljaisella äänellä, »etkö siis enää voi
minua rakastaa?»
»Ah, Peter», vastasi Mara, »se on liian myöhäistä. Etkä sinä enää
tarvitse minua. Pääasiahan on, että musiikki on saanut sinut takaisin.
Sinä ansaitset vielä niin paljon onnea. Mitäpä sinä minulla tekisit!»
»Minä tahtoisin tehdä sinun hyväksesi kaikki, mitä toinen ihminen voi
tehdä toisen hyväksi, jota hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Mara,
minä kuolen ilman sinua!»
Mara ei uskaltanut katsoa häneen.
He istuivat ihan likekkäin ja katsoivat etäisyyteen.
»Etkö tahdo vielä kerran yrittää minun kanssani?» sanoi Peter taas.
»Sinunhan ei tarvitse muuttaa mitään omasta elämästäsi. Minun hartain
pyrkimykseni on saada kotimaassa joku paikka, mieluimmin Münchenissä.
Minä tahtoisin perustaa taiteellisen orkesterin — parisilaisen _concert
rougen_ malliin — ja me eläisimme aivan niinkuin ennen, asuisimme
köyhien parissa kantasalissa, vain se eroa, että sallisit minun kantaa
sinua käsilläni ja huoltaa sinua, Mara, ja koettaa sovittaa jälleen
kaikin, kaikki! Sinä saat kehittää taidettasi vapaasti, missä ja miten
tahdot, kun me vain yhdessä kulkisimme tähtiä kohti niinkuin ennen!
Sinä olet minun pyhä lempeni! Minä sävellän sinulle! Joka sointu, joka
sydämestäni lähtee, tapaa kotinsa sinun sydämessäsi, kaikki, kaikki,
mitä luon ja laulan, kuuluu vain sinulle, eikä koskaan, ei koskaan enää
tule kolmatta olemaan meidän välillämme. Sinä et tiedä, kuinka olen
kärsinyt.»
»Tiedän, Peter, ja nyt näenkin selvään, että tein sinulle kauheaa
vääryyttä, kun yllytin Knudia kilpailemaan kanssasi, mutta sinä
hyväksyit sen heti, ja minun onnettomuuteni on, että aina uskon ihmisen
sanaan, ja me olimme sisäisesti, Peter, jo olleet niin kauan erillämme,
etten enää tiennyt sitä enkä tätä. Sinunkin on annettava minulle niin
paljon anteeksi, voitko sinä?»
»Minun sinulle? Oi Mara, etkö sitten tahdo, etkö voi yrittää vielä
kerran minun kanssani?»
Hän kietoi käsivartensa Maran ympäri arkana ja pyytävänä.
Mara antoi sen tapahtua.
Äkkiä alkoi hän itkeä, pani kätensä kasvojensa eteen ja itki.
Hän itki niin sydäntä vihlovasti, että hänen ruumiinsa hytki.
Hän oli aivan suunniltaan.
»Minä en usko, että voin, Peter», nyyhki hän katkonaisesti. »Minä en
saattaisi enää kulkea noin vain sinun sivullasi, niinkuin kaikkina
niinä vuosina. Siksi olen sinua liian hurjasti rakastanut.»
Peter ei voinut vastata, puristi vain häntä lujemmin, ja Mara painoi
päänsä hänen olalleen.
»Niin hurjasti», toisti hän kyynelten valuessa, »sitä sinä et kai
oikein tiennytkään, etkä tahtonutkaan tietää, ja minä rakastin
kuitenkin sinua niin hurjasti.»
Oli kuin hän ei olisi voinut keksiä mitään muuta sanaa, ja Peter oli
niin järkkynyt tästä äkkipurkauksesta, joka nyt kuin vuosia patoutunut
virta äkkiä ryöppysi yli, ettei hän osannut muuta kuin sanattomana
häntä puristaa.
»Ja sitten, kuinka kauheasti sinua kaipasin», voihki hän vielä. »Sinun
sieluasi, jonka sinä olit antanut minun käsiini, mutta kuin sinettiin
pannun salaisuuden, kuin iäksi sulkeutuneen kiven. Minä en voinut
sitä heittää pois enkä jaksanut enää kantaa. Se musersi ja tuhosi
minun elämäni ja teki minut kelpaamattomaksi kaikkeen, ihmisille,
taiteelle... kenelle olen jotakin ollut, mitä aikaansaanut? En mitään,
en mitään... Olin nääntyä ensimmäisenä kesänä... ja sen jälkeen on
voimani ehtynyt. Mitä sitten vielä minusta tahdot? Luuletko, että minä
vielä voin rakastaa?»
»Luulen! Luulen, ettei kukaan ihminen maailmassa voi niin rakastaa kuin
sinä, niin syvästi, niin kuumasti, niin pyhästi ja niin ikuisesti!
Onnellinen se mies, joka sinut kohtaa!»
Mara loi silmänsä häneen ja he katsoivat toisiaan syvään, ääneti ja
kauan.
Näkivätkö he toisensa ensimmäisen kerran?
Näköpiirin äärellä vaipui aurinko mereen kuin tulipallo. Tuulenpuuska
suhahti kunnaan puissa.
Tuli ilta.
Mara ja Peter nousivat ja kulkivat käsikkäin ääneti verkkaan kotiin.
He kulkivat syvässä hiljaisuudessa niinkuin ihmiset jotka juuri ovat
yhdessä eläneet suurinta tai seisoivat aivan lähellä suurimman edessä.
Näin kulkivat he aina Ruusulaan saakka, ja Mara sanoi:
»Tuletko mukana sisään?»
»Tulen», vastasi Peter.
Huoneessaan otti isoäiti heidät vastaan lampunvalossa. Hän oli jälleen
ylhäällä ja istui sohvallaan. Hän katsoi kirkkaasti ja selkeästi
Peteriin, kun he nyt yhdessä astuivat sisään.
»Olin juuri lähettänyt teitä hakemaan», sanoi hän. »Tehän ette niin
pitkään aikaan ole olleet luonani. Se ei ollut hyvin tehty. Tahtooko
hän nyt vihdoinkin kerran soittaa minulle jotakin, Marie Agnes? Herra
Brentehän sanoo, että hän osaa niin hyvin.»
Mara oli istuutunut hänen viereensä.
Nyt katsoi hän Peteriin.
»Sen tekee hän varmaan kernaasti, isoäiti.»
»Kyllä, jos vain saan», vastasi Peter. Hän silmäsi ympäri huonetta.
Eräässä nurkassa seisoi vanha, ruskeaksi kiilloitettu spinetti. Peter
aukaisi kannen, istui soittokoneen ääreen ja painoi hellävaroen ja
hiljaa koskettimia.
Se oli ikivanha soittokone, mutta ääni oli kirkas kuin vanhan hopeisen
kehon, ja Peterin mestarikäsien pitelystä levisi siitä hiljaiseen
huoneeseen helkettä ja sointua, kuin laulaisivat enkelit paratiisissa.
Hän sommitteli keveitä, häälyviä säveliä, sitten soitti hän
koruttomasti ja yksinkertaisesti: »Ah, onko se mahdollista?» ja
seuraavissa toisinnoissa pysytti hän sen pääsävelenä.
Vanhus tarttui Maran käteen ja kuiskasi kuuluvasti ranskaksi: »Hän
soittaa sangen hyvin.»
Mara piti vanhaa, valkoista kättä omassaan ja silitti sitä hiljaa.
Peter siirtyi sitten Schumannin »Unelmaan» ja soitti sitten Schumannin
»Kun muori ja vaari meni vihillen» niin herkästi, keveästi ja
pehmoisesti, ettei Mara ollut koskaan vielä kuullut hänen soittavan
sillä tavoin. Hän tunsi suuren rauhan ja rajattoman, pyhän ilon
sydämessään.
Sen, mitä Peter ei ollut saanut hänelle sanoilla lausutuksi, sanoi
hän nyt hänelle soitollaan. Näissä koruttomissa, herkissä soinnuissa
tunsi Mara hänet ja ymmärsi nyt vihdoinkin, että hänestä oli tullut
aivan toinen mies, jonka sielu todellakin jälleen pyrki taivasta
kohti, kuten hän oli sanonut. Ja näiden yksinkertaisten ja kuitenkin
niin mieltäliikuttavien sävelten voimasta luhistui viimeinen erottaja.
Nähdessään hänet siinä spinetin ääressä istumassa näki hän jälleen
'pikku Pekkansa'. Silloin tunsi hän äkkiä saattavansa jälleen kulkea
hänen rinnallaan, mihin ikinä hän menisikin. Se ankara jännitys, jossa
hänen sielunsa oli viime ajat ollut, höltyi vihdoin ja soiton siivet
kantoivat hänet jälleen Peterin sydämelle...
Vanhus oli sulkenut silmänsä.
Mutta hän ei nukkunut, hän tuntui kuuntelevan mielenkiinnolla.
Hänen pienet, kuihtuneet kasvonsa kirkastuivat ja äkkiä alkoi hän
hennolla, vanhalla, mutta sanomattoman hienolla, kirkkaalla äänellä
laulaa mukana:
»Kun muori ja vaari meni vihillen, niin silloin vaari oli sulhanen ja
muori oli nuori morsian, oli nuori morsian.»
Mara kuunteli kuin haltioituneena. Hän oli näkevinhän itsensä ja
Peterin muorina ja vaarina, täällä omassa kodissaan, näki heloittavia
kukkia ikkunalla ja auringonvaloa virtaavan lämpöisenä ja kimaltavana
kuin kulta, kuuli lintujen liverrystä ja autuasta iloa ja laulua
ja tunsi ensimmäistä kertaa elämässään jotakin suuren, puhtaan,
samentumattoman ilon paratiisinlämmöstä.
Kun Peter lakkasi soittamasta, hyräili vanhus vielä hiljaa itsekseen,
ei voinut lainkaan luopua sanoista — »oli nuori morsian». — Äkkiä
kohotti hän päätään ja katsoi Maraa ja Peteriä.
»No, oletteko te nyt niin pitkällä, lapset? Siinähän oli kai jotakin
vaikeutta välillä, minä olen unohtanut, olen niin vanha... Mutta
kun nyt olette tulleet hakemaan minun siunaustani, niin sen myöskin
saatte. Jumala antaa meille armossaan kaikki syyn anteeksi. Oletteko jo
toimittanut ilmoitukset? Marie Agnes, minä olen liian vanha tulemaan
mukaasi kapioitasi hankkimaan, mutta ehkä sinä menet Ludwig-sedän ja
Minette-tädin kanssa Hampuriin. Hampurista mekin hankimme kapiomme, kun
olimme morsian ja sulhanen... Niin, niin, ne vanhat ajat! Marie Agnes
oli niin toisenlainen kuin minä... Mutta hän on kuitenkin ollut minulle
niin paljon, sillä hänellä on Dorenien luonne, ja hänen sulhasensa on
miellyttävä mies ja suuri taiteilija. Lapset, vieläkö te olette täällä?
Milloin te oikeastaan menitte kihloihin?»
Mara katsoi Peteriä, joka seisoi hänen vierellään, tarttui hänen
käteensä ja painoi sitä sydämelleen.
»Tänään, isoäiti», sanoi hän hiljaa.
Silloin puristi Peter hänen kättänsä niin lujasti kuin ei olisi ikinä
aikonut laskea irti.
»Tänäänkö?» sanoi isoäiti, »kuinka merkillistä, tänään on minunkin
hääpäiväni. Minä tahtoisin mielelläni olla teidän vihkiäisissänne,
lapset, eikö niitä voisi toimittaa pian?»
»Vaikka heti, isoäiti, vielä tänään, jos tahdot. Peter ja minä olemme
valmiit. Me odotamme vain sinun siunaustasi.»
»Jumala siunatkoon teitä, lapset. Saatatko minut nyt vuoteeseen, Marie
Agnes, minä olen hiukan väsynyt. En ole näet enää ihan nuori, herra
Rasmussen. Hyvää yötä... Te soititte sangen kauniisti, se oli sangen
rakastettavaa teidän puoleltanne... Oo, kiitoksia, Marie Agnes saattaa
minut kyllä. Lapseni, pyydä häntä soittamaan vielä hiukan sillä aikaa
kuin minä menen vuoteeseen, se tuntuu niin suloiselta.»
Mara saattoi vanhan rouvan tämän makuuhuoneeseen, ja viereisestä
huoneesta kuuluivat jälleen vanhan spinetin herkät soinnut.
»Hän soittaa niin kauniita lauluja», kuiskasi vanhus. »Nyt, mikä tuo
on... 'Olen väsynyt, menen levollen' — ah kuinka kaunis. Sitä pitää
joka ilta rukoilla. Sitä pitää teidänkin aina yhdessä rukoilla, olkaa
vanhoja tai nuoria, Marie Agnes. Hyvää yötä, rakas lapsi. Tahdotko
vielä jotakin?»
»Vain kiittää sinua ja pitää sinua kerran hyvänä, isoäiti... Hyvää
yötä.»
Hiljaa palasi Mara viereiseen huoneeseen.
Peter istui spinetin ääressä soitellen. Mara tuli hänen viereensä ja
laski kätensä hänen olalleen. Silloin hypähti Peter ylös, levitti
sylinsä, ja Mara painoi ääneti päänsä hänen povelleen. He syleilivät
toisiansa kauan...
Viereisessä huoneessa rukoili vanha rouva von Doren kuuluvalla äänellä:
»Sinun armosi ja Jeesuksen veri sovittaa kaiken syyn.»