»Sinäkö — minua?» sanoi hän.
Ja pudisti hiljalleen päätänsä.
»Ah, Peter», sanoi hän sitten, »se on nyt liian myöhäistä, minä
olen tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi, katso, kaikki nämä pitkät
vuodet...»
Äkkiä vavahti hänen ruumiinsa, hän tempautui irti, meni nopeasti
huoneeseensa, istahti työpöytänsä ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Peter seurasi häntä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
»Mara», pyysi hän, »oma Marani!» Muuta hän ei osannut sanoa.
Mara rauhoittui taas pian, mutta sanoi: »Niin pitkät vuodet, ne
vievät liian paljon, Peter. Katso, ne kolme vuotta, jolloin sinä
kirjoitit ja päivä päivältä yhä vieraannuit minusta. Ja sitten
viimeiset neljä vuotta... ne ovat tehneet minut vanhaksi, minä en
enää kelpaa onneen, minä en sovi ihmisten pariin. Jätä minut tänne
yksin köyhien keskuuteen, minä olen täällä löytänyt tieni. Pikku
Pekkani, nuoruudenonnemmehan meillä oli, ja keskipäivän me olemme...
laiminlyöneet.»
»Minä en voi elää ilman sinua», rukoili Peter.
»Niinkö arvelet? Minä luulen, että sinun täytyy sitä kuitenkin yrittää.»
»Ei, Mara, minä en voi! Enkä voi uskoa, että sinun rakkautesi on
kuollut! Minä tiedän, että kukaan ihminen maailmassa ei voi niin
rakastaa kuin sinä. Eikö totta, Mara, se ei ole kuollut?»
»Kuollutko? Ei... kuoleeko sitten mitään tässä maailmassa? Mutta
seitsemän vuotta niin syvää kärsimistä... sekään ei mene jäljettömästi
ohi. Ja viime kesänä, Peter, olin vähällä kuolla nälkään, leivän ja
ihmisten. Minä olen siitä vastikään jälleen toipunut, ja olin jo niin
kauan sitten ja niin täydellisesti, niin täydellisesti luopunut.
elämästä, etten minä nyt enää voi.»
Silloin mykistyi Peter.
Jättimäiseksi kasvoi hänen syyllisyytensä.
Hän ei uskaltanut sanoa enää mitään.
Hän suorastaan kivettyi kauhusta.
Mara oli taas jälleen ihan rauhallinen.
Hän nousi ja laski kätensä Peterin olkapäälle.
»Meidän täytyy nyt kestää tämäkin», sanoi hän. »Kiitos, että tulit. Se
oli suurin lahja, mitä olisit voinut minulle antaa.»
»Näinkö sinä lähetät minut pois?»
Ja kun Mara vaikeni, jatkoi hän: »Minähän olen valmis odottamaan niin
kauan kuin tahdot, mutta anna minun tulla takaisin, Mara, ja kysyä
uudelleen aina jonkun ajan kuluttua, joko se päivä on, jolloin sinä
ehkä ajattelet toisin. Minullahan ei maailmassa ole ketään paitsi
sinua!»
Hän luki Maran silmistä erään kysymyksen ja sanoi nopeasti. »Ei, me
olemme hyviä ystäviä ja taiteilijatovereita, Frida ja minä, muuta
ei. Ja Mara, mies, joka sinua rakasti se pitää sydämensä puhtaana
suurimmassakin kiusauksessa. Niin syvälle en ole langennut, muutenhan
en nyt näin seisoisi sinun edessäsi. Milloin saan palata? Pianko?
Kutsutko minua? Vai saanko minä koettaa... en tahdo sinua kiusata,
mutta ehkä piankin...?»
»Saat», sanoi hän hiljaa.
»Onko siinä kaikki?» kysyi Peter soinnuttomasti. Mara nyökkäsi vain,
kun Peter suuteli hänen käsiään ja meni hiljaa pois.
Peter kuljeksi vielä kauan pitkin Münchenin katuja. Tähdet tuikkivat
niin suurina ja kultaisina ja Peter Rasmussen katsoi niihin ja tunsi
olevansa niin pieni ja surullinen. Hän ajatteli tähänastista elämäänsä,
joka oli ollut täynnä itsekkäisyyttä ja kunnianhimoa ja ylimielisyyttä
ja epätoivoa. Oliko hän nyt päässyt hyville päiville vain senvuoksi,
että hän vihdoinkin oli täyttänyt velvollisuutensa ja alkanut asioida
pyhällä, hänelle uskotulla leiviskällä? Ah ei, hän ei ollut matkansa
päässä, vaan vasta alkutaipalella, eikä edes sitä: hänen täytyi vielä
palata kauas takaisin ja uudelleen ja huolellisesti istuttaa kaikki
ne kukat, jotka hän väärällä tiellä oli huolettomasti tallannut, ja
oikaista ja korjata se, minkä hän oli väärin tehnyt, eikä enää paeta
pahoja tekojansa ja kääntää niille selkäänsä, vaan katsoa niitä suoraan
silmiin ja tuhota se paha, minkä ne olivat aikaansaaneet. Muu ei
auttanut.
Hän oli kyllä ennen ajatellut: jos vain voisin tunnustaa vääryyteni,
niin kaikki olisi hyvin, ja hänellä olikin tänään ensimmäistä kertaa
jälleen tunne, että raskain taakka hänen sielustaan oli kirvoitettu,
sillä Mara oli antanut hänelle anteeksi. Mutta antaisiko hän täysin
anteeksi?
Riittikö sitten ihmiselämä sovittamaan ja jälleen hyväksi tekemään
sitä, mitä hän ystäviään vastaan oli rikkonut?
Ja millä ja miten hän sen sovittaisi?
Ah, hänhän tahtoi antaa heille sydänverensä uusissa ja ihanissa
sävelteoksissa, mutta mitä oli hänen taiteensa verraten ystävien
kohtaloihin? Mitä saattoi hän taiteellaan heille antaa? Luuliko hän
sitten saattavansa lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin? Eihän hän ollut
lainkaan sen arvoinen.
Vitkalleen ja selkä kumarassa palasi hän hotelliinsa, missä oli yötä.
* * * * *
Fritzin ja Odan sähkösanoma kutsui seuraavana aamuna Maraa
Bucheneckiin. Isoäiti oli kuolemaisillaan. Kuinka kummallista, ajatteli
Mara, mahtaako hän todella haluta nähdä minua vielä kerran? Hän oli
heti selvillä siitä, että hänen nyt täytyi matkustaa, vaikka hän juuri
vastikään oli tehnyt sen pitkän matkan, oli hän siitä hyvillään. Hän
suoritti nopeasti matkavalmistuksensa, sanoi ystävilleen hyvästit,
pyysi sanomaan terveisiä Peterille ja riensi selkäreppu selässään
keskusasemalle.
Kun hän oli nousemassa asemanportaita ylös, tavoitti hänet joku, ja
Peterin pyytelevä ääni sanoi:
»Saanko minä kantaa sinun reppuasi? Ja saanko saattaa sinua? Minun on
tänään palattava Hampuriin, ja jos sallit...»
Peter katsoi häntä niin epätoivoisena, ettei Mara saattanut muuta kuin
sanoa:
»Mennään yhtä matkaa. Mutta jätä selkäreppu minulle, kunnes olemme
vaunussa. Siellä panen sen pois.»
»Hyvä, minä hankin piletit.»
»Mutta minä matkustan kolmannessa luokassa.»
»Etkö istuisi mukavammin toisessa? Mara!» Jälleen katsoi Peter häntä
ihan epätoivoisena. »Minulla on niin kauhean paljon rahaa, enkö minä
saa ostaa pilettejämme? Minä en tosiaan tiedä, mihin saisin rahani
menemään.»
»Siltä näyttää», sanoi Mara hymyillen. »Knud sanoi, että sinä olit
viskannut hänen vuoteelleen sellaisen kasan satamarkkasia, että hän
aikoi pelata niillä 'pasianssia' koko päivän. Minun puolestani ajetaan
vain toisessa luokassa, vaikka ensimmäisessä, jos tahdot, mutta kukin
omalla kustannuksellaan.»
Ei ollut aikaa hukata. Mara odotti junan luona, kun Peter riensi
pilettiä hankkimaan. Nyt näki hän hänen tulevan takaisin ja näki hänet
ensimmäistä kertaa selkeästi päivänvalossa. Peter tuntui äkkiä ihan
hämmästyttävän vieraalta ja uudelta. Hän oli erittäin komea, niin
suuri ja miehekäs, leveäotsainen pää niin henkevä. Ja kuinka keveästi
hän kantoi siroa matkavaippaansa, ikäänkuin olisi elinaikansa ollut
iso herra. Pieni, harmaa huopalakki sopi hyvin yhteen suipon, mustan
parran kanssa... ja mitä kaikkea hänellä olikaan käsissään? Kirjoja
ja kukkia ja kääröjä, ja takana tuli kantaja hänen suurta, keltaista
matkalaukkuaan tuoden. Mara oli kuin lumeissa... oliko tuo hänen
Peterinsä, jonka hän viimeksi saarella erottaessa oli nähnyt niin
laihana ja surkeana ja kasvot niin katkeranhappamina ja kivettyneinä,
tuo siro herra, joka miltei poikamaisella ylpeydellä katseli
ostoksiansa. Nyt näki hän Maran ja tuli nopeasti luo.
»Mara, meidän paikkamme ovat täällä. Tule, on aika.»
Mara seurasi häntä. Peter oli ottanut ensimmäisen luokan osaston heitä
varten kahden, ja kun he olivat sisällä, sanoi hän pyytelevästi:
»Mara, tämä yksi ainoa kerta salli minulle tämä. Kuka tietää, saanko
sinua enää tavata. Minunhan täytyy taas pian palata Amerikkaan...
sitähän sinä et lainkaan tiedä, minun täytyy se sinulle kertoa...
tässä ikkunan luona istut mukavimmin, ja jos tahdot nukkua, menen minä
ravintolavaunuun.»
Hän nosti Maran selkärepun ylös, levitti kirjoja ja kukkia ja suklaata
hänen eteensä ja seisoi, sitten hetken mykkänä ja neuvottomana.
»Istu, Peter», sanoi Mara saaden vaivoin hallituksi ääntänsä, »ja kerro
minulle elämästäsi.»
Peter istui Maraa vastapäätä, nostettuaan pienen ikkunapöydän ylös ja
pantuaan sille punaiset, tuoksuvat neilikat. Juna lähti verkalleen
liikkeelle. Mara nojautui hiukan taaksepäin ja katsoi ikkunasta ulos,
Peter penkoi sanomalehtiä ja kirjoja, oli kuin puoliksi unessa eikä
äkkiä uskaltanut sanoa sanaakaan.
Hän vilkaisi silloin tällöin Maran kasvoihin, jotka olivat hänestä
kauniimmat, kuin hän unissaankaan oli muistellut, mutta nyt
päivänvalossa näki hän myöskin niihin piirtyneet kärsimysuurrot. Oi
kuinka kernaasti olisikaan hän nyt silittänyt ja suudellut pois niistä
kaikki huolten jäljet, mutta sen oikeuden oli hän menettänyt. Hänen
sydäntänsä kouristi äkkiä kauhea ahdistus, hän nousi ylös ja meni
kapeaan käytävään.
Siinä hän seisoi katsellen tasankoa, näki Münchenin tornien häipyvän ja
tunsi kaikkien hukkaanmenneiden vuosien katkeruuden katkerampana kuin
katkerimman kuoleman.
Hän puristi ikkunanpielustankoa ja hänen silmänsä pimenivät.
Sanoisiko Mara hänelle edes yhtä ystävällistä sanaa, yhtä ainoata,
ennenkuin tämä huikean nopeasti kiitävä juna saapui Hampuriin? Mitä
oli yksi ainoa päivä, mitä pari lyhyttä tuntia, mitä olivat olleet ne
seitsemän vuotta, jotka he olivat olleet kihloissa? Nyt tuntuivat ne
hänestä äkkiä kuin salamannopealta unelta, nyt tiesi hän eläneensä
paratiisissa sitä oivaltamatta. Ja nyt oli kaikki ohi. Portti oli
mennyt lukkoon. Kuinka olikaan näin saattanut käydä! Mitä niin kamalaa
oikeastaan oli tapahtunut, joka oli saattanut heidät erottaa? Oliko se
kaikki johtunut vain siitä, että hän oli seisonut väärällä paikalla?
Että hän oli jättänyt oikean tien ja antanut väärien vaikutteiden
johtaa itseänsä. Oli, ajatteli hän, siitä se oli johtunut, sillä oli
hän katkeroittanut omansa ja toisten elämän, se oli tehnyt hänet
huonoksi ja itsekkääksi ja senvuoksi oli hän väkisin työntänyt kaikki
ystävänsä luotaan.
Ja auttaisiko hänen pyytelynsä ja rukoilunsa enää mitään? Eikö
ollut ihan ymmärrettävää, ettei Mara enää saattanut päättää ryhtyä
kulkemaan uudelleen hänen rinnallaan? Seitsemän vuotta oli hän siinä
uskollisesti kulkenut! Ei milloinkaan kärsimättömyyden tai valituksen
sanaa, aina vain rakkautta ja hyvyyttä ja hellyyttä. Jos hän silloin
sen sijaan, että muutti uraa, olisi ottanut vastaan Münchenissä
pienen, vastaperustetun musiikkikoulun johtajan paikan, jota hänelle
tarjottiin, niin olisivat he olleet aikoja naimisissa, aikoja! Mutta
hän ei tahtonut hautautua niin pieneen loukkoon, ja Mara oli ollut
valmis odottamaan — sen oli hän, Peter, pitänyt niin itsestään selvänä
kuin jokapäiväisen leivän. Maran oma toimiala oli näyttänyt hänestä
toisarvoiselta — Peter oli aina ajatellut vain itseänsä, kuinka
suuresti, sen huomasi hän vasta, nyt kauhukseen. Sillä kuinka olikaan
Maran taide kehittynyt sen jälkeen kun he olivat erinneet! Oliko hän,
Peter, _siinä määrin_ häntä alistanut ja orjuuttanut? Nyt oli Mara
järjestänyt oman elämänsä hänen poissaollessaan, ja yksi ilta, yksi
silmäys oli riittänyt osoittamaan Peterille, kuinka rikas, täyteläinen
ja siunauksellinen se oli. Oliko hänellä vielä oikeutta ottaa osaa
tähän elämään?
Hän ei uskaltanut enää mennä sisään. Kuinka johtuikaan hän tätä
matkayllätystä toimeenpanemaan? Knud Hansen oli aina paljoa
huomaavaisempi käytöksessään Maraa kohtaan kuin hän. Kuinka olikaan
hän silloin Hölupissa aina pitänyt Marasta huolta, kun hän, suuri
runoilija, ei halunnut tulla häirityksi eikä pitänyt vähääkään lukua
ainoastakaan ihmisestä.
Senvuoksi olikin hän nyt niin hirveän yksinäinen ja hyljätty.
»Etkö lainkaan tule takaisin tänne?» kysyi Maran ääni hänen takanaan.
Peter noudatti äänettömästi kehoitusta, ja niin istuivat he taas
vastakkain, mutta Peter peitti kasvonsa käsillään ja olisi mieluimmin
itkenyt.
»Sinunhan piti kertoa minulle», sanoi Mara, »ehkäpä se auttaa sinua.
Sanohan, etkö koskaan sitten enää kirjoittanut?»
»En koskaan! Siitä olin minä kerta kaikkiaan parantunut tuon kauhean
ukkosyön jälkeen. En vain tahtonut myöntää sitä muille ihmisille, mutta
en ole edes kurkistanut sen koommin käsikirjoitukseeni, en kertaakaan!
En ole avannut mustaa salkkuanikaan, se on tavara-arkussani Thomsenin
luona. Nyt aion polttaa sen sisällyksineen päivineen. Oi, jospa se
olisikin silloin palanut sen toisen asemesta! Mara, et tiedä kuinka
kauheasti se on minua painanut, kun se ei ollut millään autettavissa.
Minä koetin kyllä aina vakuutella itselleni, ettenhän sille mitään
mahtanut, mutta yhä kummitteli se mielessäni. Joskus olin vähällä
tulla mielenvikaiseksi: päivällä se painoi minua kuin painajainen ja
yöllä pengoin unissani raunioita ja tuhkaa enkä kuitenkaan löytänyt
mitään ja vihdoin hädissäni käännyin suuren tuskani ajamana Jumalan
puoleen, mutta en sittenkään saanut rauhaa. Ja sitten ajattelin sen
huuhtoutuneen pois suuren merisinfonian mukana, mutta seuraavana yönä
oli se edessäni kahta kaameampana. Tänään on toista, kun te olette
antaneet anteeksi, mutta onnelliseksi en milloinkaan enää voi tulla.»
»Kerro minulle vielä kerran tarkkaan, kuinka se tapahtui, Peter.»
»Ah, kuinka usein olenkaan sitä itselleni toistanut! Klaassenit
pyysivät minua menemään ylös, kuten muistat, sulkemaan ikkunaa.»
»Niin, minä muistan.»
»Ylhäällä, ukkosen ja salamain keskessä elin kaamean hetken,
helvetillisen, Mara... Minä, minä melkein rukoilin, että Jumala antaisi
tulensa taivaasta tulla ja polttaisi sen... minähän olin puolihulluna
tästä kilpailusta ja siitä, että rakkain ystäväni oli siihen ryhtynyt.
Ja sitten säikähdin omia ajatuksiani, kokosin paperit hänen mustaan
salkkuunsa, meillähän oli molemmilla samanlaiset — ja jätin sen sinne!»
Hän vaikeni.
Mara näki nyt, kuinka sisäänpainuneet hänen poskensa olivat ja kuinka
lohduton hänen katseensa.
»Sinä kai ajattelit, että ukonilma oli lopussa?»
Peter katsahti häneen.
»Niin, Mara. Minä arvelin, että pahin oli ohi, ja menin alas omaan
huoneeseeni. Pöydälläni ikkunan ääressä oli minun salkkuni, minä
seisoin klaveerin luona ja ukkonen rätisi. Silloin tuli Klaassen sisään
ja sanoi jotakin, mutta minä en kuullut, mitä... pani jotakin pöydälle
ja sitten samassa silmänräpäyksessä tuli hirvittävä isku. Niinkuin
räjähdys. Minä seisoin tuliroihujen keskessä puoliksi huumaantuneena
ja viimeisen vaistoni avulla syöksin ikkunan luo, työnsin sen auki,
kaappasin salkkuni ja olin ulkona! Satoi yhtenä ryöppynä, minun
vierelläni oli kalastaja perheineen, rakennus paloi, sade lakkasi
äkkiä, olkikatto rusahti alas, kaikki luhistui rätisten kokoon, minkään
pelastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, savu ajoi meidät päinvastoin
kauemmaksi... Te kaikki tulitte vasta puolen tunnin kuluttua. Silloin
oli kaikki ohi!»
Jälleen vaikeni hän.
»Peter-parka!» sanoi Mara hiljaa.
Hetken kuluttua jatkoi tämä taas.
»Minulla ei silloin enää ollut selkeää ajatusta. Puristin salkkua
kainalossani, mutta minulla oli tunne kuin kulkisin saaliin kanssa.
Voitko semmoista käsittää?»
»Voin», kuiskasi Mara tuskin kuuluvasti.
»Sinä ajattelet, koska olin toivonut hänen tuhoansa. Kuinka kamalaa,
että ihminen on yleensä mahdollinen sellaisiin toivomuksiin, Mara! Minä
tiedän nyt että sellaiset toivomukset merkitsevät samaa kuin teko oman
omantuntomme edessä. Ja sitten kalvaa minua vielä yksi kamala asia.
Kalastaja Klaassenhan sanoi toisena päivänä käyneensä minun jälkeeni
ylhäällä ja tuoneensa Knudin salkun alas ja antaneensa minulle. Voithan
ajatella, kuinka tämä minua kuohutti?»
»Kyllä!»
»Jälkeenpäin sanoivat hänen vaimonsa ja tyttärensä, että ne olivat
Knudin housut, ja että hän oli pannut salkun keittiön pöydälle. Mutta
ajattele, Mara, kun minä hyppäsin ikkunasta, olin tosiaan näkevinäni
toisen salkun pöydällä! Ja se minua niin kauheasti kalvaa. Minähän
olisin vielä voinut ojentaa kättäni sisään, ennenkuin katto romahti.
Mutta minä olen selitellyt itselleni, että se oli jo mahdotonta! Ah,
mitä kaikkea sitä itselleen selitteleekään! Joskus tuskissani olen
kuvitellut tietäneeni Klaassenin panneen sen minun pöydälleni. Siitä
olin tulla hulluksi. Mikä siinä enää ihmistä pelastaa ja auttaa?»
»Vain se, että on ehdottoman tosi itseänsä kohtaan, säälimättömän tosi.
Silloin vasta voi erottaa hyvän ja pahan. Minusta on aina ollut niin
merkillistä, että Ilmestyskirjan valkoisella hevosella ratsastajaa,
kaikkien kuningasten kuningasta ja kaikkien herrain herraa, nimitetään
kahdella niin yksinkertaisella inhimisellä sanalla: 'uskollinen ja
totinen'. Tehnevätkö ihmiset itselleen selväksi, mikä jättiläismerkitys
näillä sanoilla on? Ja minkätähden on niin kauhean vaikeaa olla ihan
tosi?»
»Niin, Herra nähköön», sanoi Pietari soinnuttomasti.
»Sinulle se oli vaikeaa, sinä kun olit sellaisessa tilassa, jolloin et
ollut ihan täydessä tajussasi, ja lisäksi tuli, että sinulla todellakin
hetkittäin oli huonoja ajatuksia. Minä voin hyvin käsittää sinun
tuskasi.»
»Niin, mutta mitä olisi minun pitänyt tehdä?»
»Jos olisit heti kertonut Knudille tämän kaikki, niin olisit säästänyt
itseltäsi vaikeita vuosia. Sen vuoksi ei Jumalakaan voinut kuulla
sinun rukoustasi, koska Hän voi antaa ainoastaan todellisen rauhan, ei
väärää.»
»Niin, minä tiedän sen. Mutta, Mara, minä tiedän sen vasta nyt,
konsertin jälkeisen yön jälkeen, silloin...»
»Silloin olet sinä ensimmäistä kertaa ymmärtänyt rukouksen: 'minä
en sinua jätä ennenkuin siunaat minua', eikö totta? Ennenkuin on
omakohtaisessa kamppailussa Jumalan kanssa lonkkansa nyrjäyttänyt,
ennen ei lainkaan Jumalaa tunne.»
»Niin», kuiskasi Peter, »vuosikausien vaivasta huolimatta oli se
minun ensimmäinen kohtaukseni Jumalan kanssa, kun hän vaati minua
tunnustamaan syyni ja minun oli ratkaistava.»
Hän peitti kasvonsa käsillään, ja Mara istui ihan hiljaa ja katsoi
häntä ja oli näkevinänsä ikäänkuin kaukaista aamuruskon kajastusta.
Juna kiiti huimaa vauhtiansa.
He istuivat kauan ääneti.
Ei kukaan tullut heitä häiritsemään, ja Mara ajatteli, että tämä oli
hänen elämänsä ihmeellisin matka. Melkein kuin olisivat he vain kaksin
maailmassa, Peter, ja hän, tai kuin olisivat he kuolleet ja kohtaisivat
toisensa jälleen jollakin uudella tuntemattomalla tähdellä.
Oliko siis olemassa jälleennäkemistä, vaikkapa olisi ollut kuolleena jo
tuhannen vuotta?
Hän tunsi Peterin katseen.
»Etkö haluaisi ottaa hiukan suklaata?» kysyi Peter arastellen.
»Kernaasti. Ja sinullahan täytyy jo olla nälkä, Peter.»
»Minä tilaan meille tänne pienen päivällisen. Saanhan? Pyydän,
päivähän on heti mennyt ja neljän viikon kuluttua täytyy minun palata
Newyorkiin.»
»Täytyykö sinun mennä takaisin?»
»Täytyy. Minut on valittu erään uuden musiikkiopiston johtajaksi
siellä, yhden monista, meikäläisiin oloihin verraten tarumaisella
palkalla. Minun on annettava Hampurissa vielä kaksi konserttia,
Kielissä ja Lyypekissä myös. Harjoitukset ovat sangen rasittavia; mutta
se on kuitenkin niin ihanaa. Missä aiot asua Hampurissa? Tänä iltanahan
et enää ehdi Schleswig-Niebülliin menevään junaan?»
»En. Minun täytyy olla Hampurissa yötä. Missä sinä asut?»
»Vier Jahreszeiten-hotellissa. Se on sangen hyvä. Kuule; tule sinäkin
sinne ja anna minun tänä iltana vielä huoltaa sinua.»
»Voiko niin hienoon hotelliin tulla selkäreppu mukana?»
»Ah, minä otan selkärepun ja sinä minun matkalaukkuni ja sitten...»
»No, mitä sinä sitten vielä suunnittelet?»
»Sitten annan heti tänä iltana vielä noutaa vanhan arkkuni Thomsonilta
ja hävitän käsikirjoituksen sinun läsnäolossasi, Mara. Siellä pitäisi
myöskin olla eräs pieni sävellys vielä, jota nyt ehkä saatan käyttää.
Onko isoäitisi jo kauan ollut sairaana? Fritz ja Oda ja Oskar olivat
konsertissa, mutta eivät puhuneet mitään siitä.»
»Minä pelkään, että se on halvauskohtaus... hän on kahdenyhdeksättä
vuotias.»
»Etkö sen koommin ole ollut siellä?»
»En koskaan. Minä olin luopunut sovinnon toivosta. Dorenit ovat kauhean
sitkeätä väkeä.»
»Pahassa ja — hyvässä», lisäsi Peter.
Hän olisi kernaasti tämän sanoessaan suudellut Maran kättä, mutta
vaikka hänen päänsä vielä eilen oli ollut Maran povella, pidätti
jonkinlainen kunnioitus häntä lähestymästä. Milloinkaan vielä ei Mara
ollut hänestä tuntunut niin korkealta ja pyhältä kuin nyt. Hampurissa
hoiti Peter kaikki Maran puolesta ja Mara antautui puoleksi hämillänsä,
puolittain liikutettuna hänen hoitoonsa. Peter ajoi hänen kanssaan
yhdessä hotelliin ja vetäytyi sitten häveliäästi syrjään, kun Mara
valitsi itsellensä huoneen.
He päättivät syödä yhdessä alhaalla ja ellei Mara tuntisi itseään liian
väsyneeksi, soittaisi Peter vielä muutamia sävellyksiään; hänellä oli
piano huoneessaan.
Kello yhdeksän söivät he ja menivät sitten Peterin huoneeseen.
»Vanha arkku on jo tullut», sanoi Peter, »nyt minä aukaisen sen heti.»
Mara istahti väsyneenä tuolille, Peter meni makuuhuoneeseensa ja palasi
pian paksu, vanha, musta salkku mukanaan.
Hän pani sen pöydälle ja aukaisi sen.
Veti sitten täyteen kirjoitetut konseptipaperit ulos.
Mara katsoi häntä ja näki hänen äkkiä käyvän kalmankalpeaksi.
Peter tarttui päähänsä, parkaisi, horjui ja vaipui tuolille istumaan.
»Mikä sinun on?» huudahti Mara säikähtyneenä ja riensi hänen luokseen.
Peter hengitti raskaasti eikä saanut sanaa sanotuksi. Hän sulki
silmänsä ja nojautui Maraa vastaan. Mutta äkkiä ryhdisti hän itsensä
väkisin, nousi ylös ja lausui:
»Knudin käsikirjoitus.»
»Mikä?» kysyi Mara.
»Tämä tässä», huusi Peter. »Se on tässä, se ei ole palanut. Minä olen
ottanut hänen salkkunsa ja jättänyt omani pöydälle, Mara!»
Hän vaipui jälleen tuolille. Hän oli aivan suunniltaan, ja Mara näki
edessään pöydällä Knud Hansenin säilyneen käsikirjoituksen.
»Jumalan kiitos!» sanoi hän.
Hänenkin täytyi istahtaa, liikutus melkein huumasi hänet.
He katsoivat toisiaan mykistyneinä, olivat sanattomina tästä löydöstä.
Äkkiä hypähti Peter jälleen ylös.
»Mitä on kello?» sanoi hän. »Minun täytyy viedä se Knudille, vaikka
sitten saisin matkustaa kolme yötä perätysten. Se on liian ihanaa, eikö
ole. Minun täytyy rientää Knudin luo.»
»Tietysti», sanoi Mara, »tietysti on sinun lähdettävä heti.»
»Oi Mara!» riemuitsi Peter tarttuen hänen käsiinsä.
»Niin, mikä vahinko, etten minä saata tulla mukaan.»