Porvoossa,
Werner Söderström. Osakeyhtiö,
1923.
1.
»Sinun pitäisi kerran jälleen sepittää säveliä sanojen asemesta», sanoi
nainen ja laski kätensä hänen kädelleen.
He istuivat pienessä olutravintolassa Münchenissä. Naisen edessä oli
lasi italialaista vermuttia, miehen edessä lasi olutta. He olivat
syöneet illallista yhdessä ja istuivat nyt keskusteluun syventyneinä
kylki kyljessä tungokseen saakka täydessä tuvassa. Heihin oli siellä jo
vuosia sitten totuttu.
Molemmat olivat kookkaita ja tummia, molemmat yksivakaisia, usein
raskasmielisiä, työstä väsyneinä usein niin näännyksissä, että tulivat
ja menivät vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa.
Tänään oli toisin.
Mies oli puhunut yhtä mittaa ja innostuneena ja vaiennut vain, kun
iltamyöhällä muudan repaleinen mies tuli ravintolaan ja lauloi luutun
säestyksellä. Ja kun musiikki oli päättynyt, puhui nainen miehelle, ja
tämä katsoi häntä hämmästyneenä.
»Ja sen sinä sanot hetkellä, jolloin vihdoin uskon pääseväni perille —
Mara, sinä olet kova! Etkö sitten milloinkaan ymmärrä minua?»
»Oo — tiedäthän kyllä, mitä tarkoitan. Tuo musiikki vain juuri
ailahutti mieltäni ja tulin ajatelleeksi, että se olisi sinulle
virkistystä suuren työsi lomassa.»
»Virkistystä on minulle vain menestys; kaikki muu kiusaa ja rasittaa
minua, ja kuolleen toivonko haudastakaivamisen pitäisi minua virkistää?
Ei, unohtaa, mitä takana on, ja suunnata vain suoraan päämaalia kohti,
vaikka kestäisi kaksikymmentä vuotta, kunnes sen saavuttaa!»
»Tietenkin, Peter, luonnollisesti, ja minähän olen niin iloinen, että
professori Lenthe on sinun työhösi niin tyytyväinen. Milloin tulet
lukemaan minulle?»
»Ajattelin huomenillalla yhdeksältä. Sopiiko sinulle?»
»Sopii kyllä. Minulla on viidestä seitsemään oppilaita. Ne lähetän sen
jälkeen pian pois. Mutta eikö jo makseta?»
»Oletko väsynyt, Mara?»
»Väsynytkö? Olen, kovinkin, kuinkas muuten?»
»Ajattele! Neljän kuukauden päästä tapahtuu ratkaisu: silloin voi
meillä olla — minä sanon — _voi olla_ kymmenentuhatta markkaa.»
»Peter, älä, pyydän, älä, puhu siitä, minä en tänä iltana sitä kestä.»
»Mikä sinun on, Mara?»
»Ei mikään. Suo anteeksi! Huomenillalla olen ihan reipas, minä lupaan
sen.»
»Sinä olet niin omituinen. Tule, lähtekäämme! Mitä sinun on maksettava?»
»Viisikymmentä penniä.»
»Mara, minä maksan sen, katsoen miljooniin —, no niin, en puhu siitä.
Mutta _nyt_ et saa olla alakuloisena, nyt, kun jo olemme kaksi
kokonaista vuotta yhdessä toivoneet... mennään ulos, siellä on ihana
ilma.»
He nousivat.
Kumpikin heitti kevyen hihattoman päällysvaipan harteilleen, Peter otti
leveälierisen mustan huopalakkinsa naulakosta, ja he lähtivät ulos.
Kadulla kulkivat he rinnakkain kuin kaksi hyvää kumppanusta tasaisin,
pitkin, joustavin askelin.
Vaistomaisesti suuntautuivat heidän askelensa Theresienwieselle, ja he
kulkivat laajan, tumman aukean laitaa pitkin.
Se oli aivan autiona.
Äkkiä pysähtyi mies.