Oli kuuma kesäkuun aamu. Hailin kutuaika oli parhaimmillaan. Haapiot
olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa kaikki -- niin verkko-
kuin nuottamiehetkin. Kateuteen ei ollut kellään syytä, koska kaikkia
oli onnistanut yhtä hyvin. Iloon ei myöskään ollut syytä, koska kukaan
ei ollut jäänyt ilman.
Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miehet seisoivat puolikaareen
asti veteen kahlautuneina, jaloissaan hyvin rasvatut saappaat, selkä
kumarassa, pidellen molemmin käsin sangoista kalakoreja, joita vuoroin
painoivat upoksiin ja taas nostivat ylös, jolloinka helmeilevä merivesi
vuoti ulos korin rei'istä ja hailit tulivat kerta kerralta aina
puhtaammiksi ja puhtaammiksi. Hopealle hohtavissa kaloissa välkkyi
auringon paisteessa vaalean sinipunervaa, smaragdinvihreää, sinistä ja
kultaa aina sen mukaan, missä asennossa kala auringon säteissä sattui
olemaan. Puhtaat kalat vietiin samassa korissa valkaman yläreunassa
olevaan ranta-aittaan ja suolattiin.
Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona katsellen nuorempien
ahertamista ja tupakoiden.
Vanhat mummot toivat kahvia työväelle.
Purjeet olivat vedetyt kuivamaan. Lähes kilometrin pituinen kalaranta
oli yhtenä purjemetsänä. Ruokkijat istuivat purjeiden muodostamassa
varjossa. Siinä oli viileämpi.
Koirat seisoivat vedessä. Ne koettivat saada suuhunsa kaloja, joita
oli päässyt tippumaan ulos huuhtelukoreista. Usein työnsivät päänsä
korvia myöten veteen. Jos kuono ei sittenkään ylettänyt kalaan,
koettivat ne käpälällään onkia sitä ylös. Se keino oli hyvä! Oli kala
sitten syvemmälläkin tai telain alla, sai sen käpälällä niin mukavasti
nostetuksi veden pintaan, josta sopi kaapata sen suuhunsa!
Ranta haisi kalalle ja tervalle.
Huuhtelukoreista valui veden mukana kalanrasvaa, joka kiiltävänä
kuorena peitti meren pintaa rannasta ulospäin kilometrittäin. Heikko
läntinen tuuli, joka sai muualla meren pinnan väreilemään, ei pystynyt
noihin rasvalla siveltyihin kohtiin.
Pitkin rantaa kuului tyytyväisten ja kylläisten ihmisten iloista
pakinaa ja naurua, huuhtelukoreista virtaavan veden solinaa ja satojen
lokkien huutoa. Ne olivat kerääntyneet syömään suljuja, kalojen
sisälmyksiä, joita pikkupojat soutivat ulos merelle. "Kii lok lok lok
lok! Kii lok lok lok lok..." kuului koko aamun lokkien laulu.
Välistä sattui kaksi koiraa erehdyksessä onkimaan samaa kalaa. Siitäkös
metakka syntyi! Vesi kuohui ja loiskui koirien hyökätessä toistensa
kimppuun. Hampaat kalahtelivat yhteen. Haukkuminen, murina ja ulvominen
kaiutti vuoria ja taloja. Heikompi perääntyi, ankarasti taistellen,
painiskellen ja iskien, yhä syvemmälle veteen. Lopulta se uikuttaen
pakeni uimalla. Vielä parinkymmenen metrin päästä se käänsi leimuavan
katseensa maalle päin ja irvisti voittajalle, joka oli jälleen
syventynyt onkimiseensa.
Vuorten huippujen ohi lensi tuulen mukana silloin tällöin ohut
sumuhattara. Vähitellen ne tihenivät. Hetken perästä olivat vuorten
ylemmät osat kokonaan läpinäkymättömän sumun sisässä. Aurinko
heloitti punaisena pyörylänä läpi sumuverhon. Ilma muuttui viileäksi.
Pohjoisesta alkoi kuulua melkein yhtämittaista höyrylaivan huutoa. Se
jatkui lähes tunnin, eikä vieläkään keskeytynyt.
Sumu tiheni tihenemistään. Aurinkoa ei näkynyt enää ensinkään. Kaikki
muuttui kosteaksi. Purjeet olivat käärittävät, öljyvaatteita tuotiin
kalanruokkijoille ja huuhtelijoille.
Äkkiä alkoi rannassa levitä eräs salaperäinen huhu. Sen vaikutukset
ilmenivät kummallisena toimintana.
Siellä ja täällä miehet jättivät huuhtelukorinsa, veivät haapioon
eväskontin, nuoraa, kirveen ja keksejä ja läksivät soutamaan pohjoista
kohti. Yksi ja toinen haapio hävisi sumuun.
Kuiskailtiin, että jossain pohjoisessa, luultavasti Itäkalliossa, on
joku iso lastikas höyrylaiva ajanut sumussa kiinni.
Laiva oli varmasti ulkoa tuleva ja oli siinä kukaties kuinkakin kallis
lasti, luultavasti kahvia, teetä, riisiä, hajuvesiä, viinejä, rusinoita
tai muuta hyvää. -- Niin arveltiin haapioissa, jotka soutivat laivan
huutoa kohti.
Kolmen neljännestunnin kuluttua ei rannassa ollut enää ainoatakaan
merelle kykenevää haapiota.
Liiva-Simo, joka tahtoi hyötyä enimmän, souti väkineen satamassa
ankkurissa olevaan jahtiinsa. Heti alettiin siellä kilkuttaa ankkuria
ylös ja nostaa purjeita. Haapiot, soutajina naisia, asettuivat keulan
eteen, valmiina hinaamaan, sillä tuuli oli peräti heikko. Haapioiden
hinaamana ja kahden ison airon lieruttamana ei jahti saavuttanut
toisia. Päinvastoin hävisivät edestä päin sumuun kaikki muut haapiot,
paitsi hinaajat. Yksin valui Liiva-Simon jahti sakean sumun sisässä
salaperäistä päämääräänsä kohti. Yhteen aikaan oli tuulta niin paljon,
että haapiot voitiin kiinnittää jahdin perälle, hinattaviksi.
Joku naisista arveli:
"Entä jos siellä ei olekaan mitään laivarikkoa."
Vähän ajan perästä, synkän ja uneliaan vaitiolon jälkeen, sanoi itse
Liiva-Simo:
"Ei ole laivarikkoa! No mikäs se sitte olisi, jos ei laivarikko?
Vai luulettekos te, että se vaan huvikseen siellä noin huutaa? Akat
ne ovat aina akkoja! Ei muka olisikaan laivarikkoa! Näkeehän sen jo
siitäkin, että jotainhan siellä täytyy olla, kun eivät ensimäiset
haapiot vieläkään tule takaisin. Kyllä ne jo ovat ennättäneet sinne
ja lastaavat tavaraa haapioonsa. Ruvetaanpas tässä mekin laittamaan
kuntoon kaikkea. Ottakaa kansiluukut auki ja menkää pari miestä alas
ruomaan järjestämään tilaa tavaralle. Kohta tässä ollaan perillä. Huuto
kuuluu jo läheltä."
Miehet, joita käsky koski, olivat Liiva-Simon kaksi vävyä. Aluksessa
oli lisäksi hänen täysi-ikäinen poikansa, kaksi naimisissa olevaa
tytärtään ja yksi miniä, kaikkiaan seitsemän henkeä.
Ennenkuin miehet läksivät alas, ottivat he leikillään puheeksi
saaliinjaon.
Vanhin vävyistä sanoi, että: "Mitenkäs sen saaliin jaon kanssa on?
Siitä olisi tässä kaikkein ensiksi sovittava." -- Mutta Liiva-Simopa ei
ollutkaan leikkituulella. Hänen mielensä oli muutenkin jännityksessä
ja kun tuossa saaliinjakokysymyksessä hänestä näytti piilevän karkea
sala-iva, suuttui hän silmittömästi. Tavallisissa oloissa hänen turpea,
perunamainen nenänsä ja poskipäänsä olivat tummanpunaiset, mutta nyt
muuttuivat ne sinertäviksi.
"Teillä on iteekullakin se osa, minkä minä annan!" ärjäisi hän.
"No, no -- ennättäähän tuon nyt -- saaliin jakaa ja kuluttaa", sanoi
vävy ja ryhtyi työhön.
Pian kuului ruomasta painolastikivien jytinää, kettinkien kilinää ja
lankkujen ja tyhjien sillitynnyrien kolinaa, kun siellä järjestettiin
tilaa tulevalle laivarikkotavaralle.
Naiset painuivat kannelta kajuuttaan, missä sytyttivät tulen kamiinaan
ja alkoivat keittää teetä.
Liiva-Simo istui yksin kannella perää pitämässä. Jahdin keula oli
suunnattu pohjoiseen, puoli piirua länteen. Jahti kulki sivutuulta,
kolmen solmun nopeudella. Vienoinen väre lopotteli ja loiskahteli
ylälaitaan. Joskus tuli isompikin laine, jolloinka jahti hiukan
nytkähti. Kahveli jurnutteli mastoa vastaan ja reivinauhat
napsuttelivat purjetta.
Liiva-Simolla oli ikää jo neljäkahdeksattakymmentä vuotta. Pitkän
elämänsä aikana oli hän kokenut monenlaisia vaiheita. Taikka oikeastaan
oli hänen elämäntarinansa peräti yksitoikkoinen: siinä oli vain
varkauksia, salakuljetuksia, laivarikkorosvouksia ja silloin tällöin
vieläkin yksitoikkoisempaa: talven vietto lääninvankilassa. Kun hän
viimeksi sieltä tuli ja kun hänen naapurinsa ja kylänmiehensä ivalla
kysyivät, montako tiiltä hänen koppinsa seinässä on, vastasi kehaisten
Liiva-Simo: "Se on sisältä rapattu ja maalattu", ja toisten iva taittui
siihen.
Sattumalta oli Liiva-Simon jahti nyt kotona, kun kaikki toiset
olivat purjehtimassa perunoita Virosta Suomeen. Liiva-Simokin oli
koettanut saada lastin ensin Tuoliselta, sitten Purtsesta ja lopulta
Kasperviikista, mutta kaikkialta hänet ajettiin pois. Jo edellisenä
syksynä hän oli menettänyt vanhat sopransa Kundaassa epärehellisellä
kaupankäynnillään. Nyt uhkasivat virolaiset lyödä hänet itsensä
kuoliaaksi ja polttaa hänen jahtinsa -- jonka nimi oli _Anna-Marja_
-- jos hän vielä kerran näyttäytyy Virossa syystä minkälaisesta
hyvänsä, vaikka hätäsatamaa etsimässä. Myöskin oli hän menettänyt
myyntipaikkansa Suomessa, sillä hänen jahtinsa ja sinipunainen nenänsä
ja vielä paremmin hänen tapansa kaataa mitasta osa perunoita ohi
ostajan säkin suun takaisin ruomaan, oli tunnettu jo kaikissa satamissa.
Kaikesta tästä oli Liiva-Simon mieli tullut hiukan ärtyisäksi.
Hänen entinen loppumaton leikillisyytensä oli kadonnut. Hän
suuttui vähimmästäkin, niinkuin siitä äskeisestä vävynsä
saaliinjakomaininnastakin. Entisinä, hyvinä aikoina, olisi sellainen
viittaus aiheuttanut tuntimäärien ilon, kokonaisen kompien ja
sanakommelluksien pursuvan lähteen ja yhteisen ajankulukkeen sumussa
purjehduksen ikävässä, mutta nyt se tarttui lyhyeen vihaiseen
ärjähdykseen: "Teillä on itsekullakin se osa, minkä minä annan!" ja
epäselviin haukkumasanoihin, jotka eivät kuuluneet. -- "Oottakaa edes,
että saan rauhassa kuolla ja jakakaa, sitten vaikka ruumiinikin",
mumisi hän yksin istuessaan ja sylkäisi ison tupakkasyljen yli jahdin
partaan, harmaaseen mereen.
Yksi ilo toki lämmitti hänen sydäntään tässä ikuisessa harmaudessa
ja kosteudessa, nimittäin tieto siitä, että hänen "Anna-Marjansa"
on ainoa jahti, joka saapuu tällä kerralla laivarikkopaikalle. "On
kuin onkin Jumala vielä elossa ja puoltaa sorrettuja ja sallii minun
vaivaisen syntisen yksin päästä jahdinlastilla osalliseksi niistä
rikkauksista, jotka mylvivät tuolla pohjoisessa. Kiitos Sinulle, että
salleit minun jäädä osattomaksi perunalastista ja sen myyntivoitosta ja
annat minulle tänä päivänä paljon kalliimman lastin -- ehkä pumpulia
tai silkkiä -- niin, silkkiä siinä voi olla ja oikeaa samppanjaa
tynnyrittäin! Mitä muuta siinä voisi olla! Samppanjatynnyrit ovat
ruomassa. Jotain halvempaa tavaraa, kuten korkkipaaluja, pähkinäpuu- ja
saksantammilankkuja on luultavasti kannella. Niitä ottavat nyt haapion
miehet, koskeivät tule takaisin", mietiskeli tyytyväisenä Simo.
Nuoret miehet kiipesivät ylös ruomasta.
"No eikö sitä vielä näy?" oli ensi kysymys.
"Eihän tuota ole vielä näkynyt", vastasi Simo.
"No, sehän on ihme! Niinhän tuo huutaa kuin olisi ihka tuossa pukrösin
nokassa. Ruomassa luultiinkin, että ollaan jo kupeella."
Kädet taskuihin työnnettyinä ja hartiat kumarassa asettuivat nuoret
miehet keulaan tähystämään. Kului tuskin puolta minuuttia, kun kuului
keulasta huuto:
"Älä helkkarissa aja masinan päälle! Käännä nopeaan ylös! Ei näy
silmistäsi olevan enää yhtään apua, kun lasket suoraan toisen kuvetta
kohti!"
Simon oma poika niin huusi ja samalla viittoi kädellään vasemmalle.
Simo kiersi ohjausrattia oikealle, minkä vanhoilta jäseniltään
ennätti. Jahti kääntyi vasemmalle, päin tuuleen. Isopurje meni yli ja
keulapurjeet jätettiin vastaan. Jahti jäi paikalleen.
Siinä se huuteleva höyrylaiva oli. Jos vielä olisi hetkenkään jatkettu
eteenpäin purjehdusta, ei "Anna-Marjaa" olisi ennätetty enää kääntää,
vaan olisi se rysähtänyt koko voimallaan höyrylaivan teräskylkeen
omaksi vahingokseen. Onneksi nuoret miehet keulassa huomasivat laivan
ajoissa.
Siinä se huutava höyrylaiva nyt oli.
Suuri se lienee ollut ylimalkaan, mutta nyt harmin ja pettymyksen
muuttamilla silmillä ja paksun usvakerroksen läpi katsoen näytti se
tavallista suuremmalta.
Se makasi melkein tyynessä meressä aivan paikallaan. Heikko savu nousi
sen korkeasta torosta. Vähän väliä se huusi. Valkea höyry pursusi
kiivaana silloin sen pitkästä, messinkisestä pillistä. Komentosillan
kaiteeseen nojasi kyynärpäillään laivan päämies. Perämies seisoi
hänen vieressään ja kiikaroi "Anna-Marjaa". Perämies tarjosi kiikarin
päämiehelle, joka kohottautui ja alkoi vuorostaan kiikaroida.
"Anna-Marjan" kannella syntyi seuraava keskustelu:
"Tämähän se huutaja nyt on."
"Eiköhän se tämä lie."
"Mutta eihän tämä ole missään kiinni"
"Ei näy olevan."
"Eikä tässä ole matalat lähelläkään."
"Ei täällä näy ketään toisia. -- Mihinkähän nuo lienevät menneet. --
Entä jos jossain on toinen laiva kiinni. Tämä näkyy olevan suomalainen
laiva. Kysytäänpäs siltä, onko täällä näkynyt käyvän tänään ketään
muita ja onko tämä kuullut mitään huutoa kauempaa", esitteli Simo. Hän
asetti jo kädet torveksi suulleen, huutaakseen jotain laivalle.
"Oletko ääneti, vanha hölmö!" ärjäisi Simon poika. "Mennä nyt kysymään
noilta semmoisia! Etkö sinä mitään muuta tuhmempaa keksi! Johan nuo
muutenkin tuolla nauravat ja kiikaroivat meitä. Tässä ollaankin kuin
mitkäkin hölmöläiset toisten huvina!"
Jahdin keulapurjeiden jalustimet päästettiin auki päältä ja vedettiin
kiinni alapuolelle. Jahti alkoi jälleen kulkea ylös tuuleen, poispäin
höyrylaivasta. Pian sen mahtava haamu häipyi sumuun ja taas oli
"Anna-Marja" yksinään keskellä tyhjää, harmaata, vettä tihkuvaa
avaruutta. Paitsi höyrylaivan ajoittaista huutoa, ei pitkään aikaan
kuulunut mitään muuta. Veden lotinaan "Anna-Marjan" keulassa olivat
korvat jo tottuneet kuin kellon naksutukseen, eivätkä enää sitä
kuulleet.
Liiva-Simo istui pukillaan ohjausratin takana, tuijotti kompassiin,
kiersi rattia milloin vasempaan, milloin oikeaan, puri mälliään ja
vaikeni.
Nuoret miehet seisoivat hartiat kumarassa ja kädet taskuissa perällä
Simon kahden puolen ja tuijottivat keulaan päin.
Lopulta sanoi Simo:
"Kyllä tämä oli yksi helkkarin tyhjä reisu!"
"Syytä itseäsi! Sinullahan tänne olikin oikein aika hoppu. Ties mitä
täältä piti jahtiin saada. Ruomakin piti jo raivata."
Toiset nauroivat.
Simo pysyi, ihme kyllä, rauhallisena. Ikäänkuin ei kukaan olisi
vastannut hänen äskeiseen puheeseensa, jatkoi hän:
"Ja kun olisi edes joku tullut vastaan ja sanonut, ettei täällä mitään
laivarikkoa ole -- ettei olisi tultu aina tänne asti ja jouduttu tuon
höyrylaivan naurettavaksi."
"Jaa, jaa! Mutta kun ei kukaan tullut vastaan! -- Ja kuka hölmö,
soudettuaan tänne asti, olisi samaa tietä takaisin tullut ja
toitottanut kaikille, ettei siellä ole mitään laivarikkoa -- menkää
kotiinne vain jokainen! Ooho! Ei niin tuhma kukaan olekaan! Ensimäinen,
joka tänne tuli, ajatteli, että 'jaa'a, antaa soutaa vain toistenkin
tänne' ja palasi toista tietä omalle maallensa. Niin tulivat tänne
peräkanaa kaikki samaan häpeään ja viimeisiä tässä ollaan me!"
"Älä sano! Vielähän naapurikyläläiset ovat täällä käymättä. Ehkä sanoma
suuresta laivarikosta on ennättänyt levitä sinnekin ja ehkä ne nyt
paraikaa soutavat tänne meitä vastaan. Eiköhän ole parasta, että mekin
nostetaan itseämme lännemmäksi, että saavat naapurikyläläisetkin käydä
laivarikossa."
Se tuli päätökseksi. Laskettiin, että jos luovitaan länteen päin tunnin
ajan, ja sieltä vasta käännetään kotiinpäin, saadaan olla varmoja,
ettei ketään tule vastaan ja että jos tuuli pysyy samana, menee kotiin
purjehtimiseen kaksi tuntia, siis luovimisen kanssa yhteensä kolme
tuntia ja ennätetään parhaiksi verkkoja kivimään kotiin ja verkoille
muiden kanssa samaan aikaan.
Luoviminen alkoi ja kaikki vapaa väki kävi maata jaksaakseen taas
seuraavan yön valvoa. Itse Liiva-Simo, jonka vanhuutensa vuoksi ei
tarvinnut käydä verkoilla ja joka oli maannut edellisen yönsä rauhassa
omassa sängyssään kotona ja sai -- niin toivottiin ja luultiin -- maata
ensi yönsäkin rauhassa kotonaan, jätettiin vahtiin.
Kaikki kävi laskujen mukaan alussa. Tunnin pysyi tuuli läntisenä,
mutta kun piti luovimisen jälkeen kääntää "Anna-Marja" kotia kohti,
muuttuikin tuuli vastaiseksi. Tämän peräti kiusallisen huomion tehtyään
herätti Simo nukkujat ylös.
Alkoi merineuvottelu. Tuuli ei ainoastaan ollut kääntynyt vastaan,
mutta lisäksi oli se heikentynyt siinä määrin, että "Anna-Marja"
tuskin yhtään liikkui. Viskattiin lastu keulasta mereen. Ennenkuin
se oli joutunut perän tasalle, oli "Anna-Marjan" kannella ennättänyt
käydä pitkä ja riitainen keskustelu, jossa ei sanoja säästetty
ja jossa syytettiin toinen toistaan tästä onnettomasta matkasta.
Pahimman haukkumisen esineeksi joutui se, joka oli esittänyt tämän nyt
päättyneen luovimisen.
"Ellei olisi luovittu, oltaisiin nyt jo puolimatkassa kotiin. Hyvä, jos
nyt päästään ennen huomista. Verkot jäävät maalle paraana pyyntiaikana
-- ja voi voi voi", huokaili toinen Simon tyttäristä itku kurkussa.
Päätettiin, että nuorempi väki laskeutuu haapioihin ja soutaa kotiin
ja ennättää vielä tänä iltana verkoille, ellei enää paraille apajille,
niin apajille kuitenkin.
Päätös pantiin heti toimeen ja pian katosivat kolkkavin airoin haapiot
sumuun. Simo sai yksin tehtäväkseen tuoda jahdin kotiin. Hänellähän ei
ollut kiirettä...
Kun haapiot olivat irtaantuneet "Anna-Marjan" kupeesta, näki Simo
lastun, joka paraillaan kellui "Anna-Marjan" peräkasan kohdalla.
Nopeus, jolla se oli ennättänyt keulasta tänne, merkitsi, että jos ei
vauhti parane, ennättäisi hän vasta jouluksi kotiin. Simo oli seurannut
haapioita silmillään. Ne olivat jo ennättäneet mennä näkymättömiin.
Jo oli ennättänyt airojen kolkekin lakata kuulumasta, mutta lastu
kellui laineilla muutaman sylen päässä perän takana ja näytti ilkkuvan
"Anna-Marjan" huonolle vauhdille.
Purjeet höllenivät kokonaan. Tuuli loppui täydellisesti. Simo viskasi
taas lastun mereen. Kauan, aivan silmien väsymykseen asti hän tähysti
sitä. Se pysyi paikallaan. "Anna-Marja" ei kulkenut enää. Simo otti
esille kajuutan kannelta sumutorven, jolla töräytteli joskus paikallaan
olevan purjealuksen merkkejä. Nyt sekin jäi hänen huolekseen, mutta
"onhan edes jotain ajan kulua", tuumi Simo.
Kukaan muu ei vastannut hänen merkkeihinsä. Hän oli yksin.
Höyrylaivakin on nähtävästi pannut jälleen koneensa hiljalleen käyntiin
ja hävinnyt johonkin itäänpäin.
Isonpurjeen tirkki ja reivinauhat rapsahtivat joskus purjeeseen. Muuta
ääntä ei kuulunut. Liiva-Simo oli joutunut "Anna-Marjoineen" keskelle
liikkumatonta ja äänetöntä avaruutta, jossa kaikki kastuu, mutta jossa
ei näy mitään eikä kuulu mitään. Sumu oli kuin ilmassa leijailevia
pieniä vesipisaroita, jotka tunkeutuvat kaikkialle ja tekevät märäksi
ja kosteaksi kaiken. Valkeni seuraava aamu, kauniina ja aurinkoisena.
Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa -- melkein
kaikki. Kateuteen ei ylimalkaan ollut syytä, koska melkein kaikkia
oli onnistanut. Ilosta sen sijaan sykähteli moni sydän, sillä olihan
Liiva-Simon haapiokuntaa epäonnistanut. Se oli tullut kotiin tyhjin
verkoin.
Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miesten huuhtelukoreissa välkkyili
ihana saalis auringon säteissä hopeanhohtavana, vaalean sinisenä,
smaragdinvihreänä ja kultana. Kuin sula kristalli helmeili kirkas
merivesi poristen ja loristen ulos korin kaikista silmistä. Vanhat
taatit seisoivat haapioiden luona, katsellen nuorempien uurastusta ja
pureskellen mällejään.
Vanhat mummot toivat kuumaa kahvia kalan ruokkijoille ja huuhtelijoille.
Ylös teloille vedettyjen haapioiden purjeet ovat avatut kuivamaan.
Kilometrin pituinen kalaranta on yhtenä purjemetsänä. Ranta tuoksui
kalalle ja tervalle, joka auringon kuumuudessa hikoilee haapioiden
kaarista ja laidoista. Lokit lentävät ja huutavat. Koirat haukkuvat.
Pikkulapset kirkuvat ja kirmailevat alastomina valkamista eteläänpäin
olevalla kuumalla rantahiekalla auringon paisteessa, kilpaa sinertävien
varjojensa katissa ja syöksyvät kohinalla ja huudolla veteen uimaan.
Mutta kuka on tuo uninen jahti, joka lämpöisen ja tuskin tuntuvan
länsituulen varassa hiljalleen ja häpeillen tuolla pyrkii satamaa kohti?
Kuka se muu on kuin Liiva-Simo, joka "Anna-Marjallaan" siellä palaa
eilisestä laivarikosta.
Pian onkin hän jo satamassa ja antaa ankkurinsa kolista mereen. Kaksi
Liiva-Simon vävyä soutaa appeansa auttamaan purjeiden käärimisessä.
"Anna-Marjasta" alkaa kuulua melu, johon häviää kaikki muut äänet.
Ei kuulu enää lokkien huutoa, ei koirien haukkumista, eikä lasten
kirkumista. Kuuluu vain Liiva-Simon ääni, joka kaikuu kallioista kylään
ja kylästä kallioihin. Hän syytää suustaan kaikki haukkumasanansa,
ja niitä on paljon. Jos ne tarttuisivat kiinni kallioiden kylkiin,
kasvaisi saari tunnissa puolta isommaksi ja kalliot peittäisivät
allensa koko sataman ja kylän. Liiva-Simo huutaa ja huutaa. Hän hyppii
jahtinsa kannella ja manaa sinne pahimpaan kattilaan maailman kaikki
ihmiset, mutta ennen kaikkea sen kurjan ihmisen, joka eilen pani
liikkeelle valheen, että jossain pohjoisessa muka oli laivarikko.
"Olisi se ihminen nyt tuossa, niin ankkurikelan paakilla hänet
survoisin tässä jahdin kannella ruumeniksi -- nuuskaksi -- saippuaksi!
Jaa! Tule tänne vain sinä kanalja, sinä valehtelija! Vai laivarikko!
Vai laivarikko! Kukas se muu lie ollut, kuin joku akan hölmö, joka
kieli toisella olkapäällä ja hameen helmat kainalossa alkoi eilen
juoksennella pitkin rantaa, haapiolta haapiolle kuiskimassa kuin
vihollinen, että -- 'laivarikko, laivarikko!' -- Narraapas nyt
tällainenkin vanha ihminen koko yöksi paleltumaan sumuun ja sateeseen!
Onko se enää ristillistä! -- Vai laivarikko! -- Vai laivarikko! Eivät
itse meren ryöväritkään tee toiselle tämänlaista! Ei pahin pakanakaan!"
Liiva-Simo rummutti molemmin nyrkein kajuuttansa kantta ja huusi aina
kimakammin ja kimakammin ja lopulta tuntui kuin ääni olisi kokonaan
salpautunut, mutta sitten se puhkesikin kahta kauheampaan karjuntaan.
-- Kaikki jättivät työnsä ja tuijottivat hämmästyneinä Liiva-Simon
jahtia kohti. Simon paras naapuri, yhtä vanha kuin Simokin, tuumi
vakavana:
"Taitaa se tuo Liiva-Simokin kohta kuolla, kun se noin parkuu."