Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan. Kallu näki unta halliparvesta,
joka hyökkäsi hänen lauttansa kimppuun. Lienevätkö aikoneet ryöstää
lankkuja, vai ottaa itselleen makuupaikan. Kuka niitä ymmärsi! Kosken
pauhinalla ne vaan hyökkäsivät luodoltaan Kallun lautalle. Pian kohoili
niiden isosilmäisiä päitä joka puolelta. Kallu hätääntyi. Niitä oli
niin paljon ja ne katselivat häntä niin hirveillä silmillä, että
hän oli menettää tajuntansa. Onneksi hän äkkäsi airon kupeellaan.
Kallu tarttui airoon kiinni lapapuolelta ja lyödä mäiskäytti sen
tyvellä likimmäistä. Sen kallo meni mäsäksi, mutta samalla muuttui se
ihmiseksi, nuoreksi naiseksi, joka kuolevan viimeisellä syyttävällä
katseella silmäili Kallua, joka tämän katseen edessä sai pahat
omantunnon vaivat ja rupesi vapisemaan.
"Miksi surmasin minä ihmisen!" huokaili Kallu tuskissaan. "Eikö
mitenkään sinua enää voida pelastaa?" -- "Ei mitenkään", kuiskasi
kuoleva ja ummisti silmänsä.
Samassa oli koko halliparvi muuttunut ihmisiksi. Ne huusivat täyttä
kurkkua:
"Kuolema murhamiehelle! Kuolema murhamiehelle!"
"Mitenkä me hänet kuoletamme?"
"Hautaamme elävältä", julisti halli, joka oli muuttunut tuomariksi.
Ja lautakunta huusi kuorossa:
"Amen!"
Kallu viskattiin kuoppaan, joka oli kaivettu erään kaukaisen,
asumattoman saaren rantahiekkaan.
Aurinko nousee.
Hautaajat alkavat luoda hiekkaa Kallun päälle.
Osa siitä rapisee hänen silmilleen. Niitä alkaa kirvellä.
Nyt on hän jo vyötäisiään myöten hiekassa.
Lapiot kilkkavat pieniin kiviin, joita on hiekassa.
Yhä mätkivät lapiomiehet hiekkaa alas.
Heittäjistä näkyy vain yläosa ruumista haudan reunan yli joka kerta,
kun he viskaavat hiekkaa.
Ne tekevät työtään tunnottomasti.
Ei säälin värettä näy niiden kasvoilla.
Lapioivat kuin pellon ojaa.
Voi armottomat itseänne!
Kallun leuka on vielä yläpuolella hiekan.
Hän alkaa puhua:
"Mitä hyötyä teillä on minun hautaamisestani, rakkaat miesparat!
Päästäkää minut ylös. Täällä ei ole muita näkemässä. Minulla on
kotona tuhat -- kolmetuhatta -- patiisilankkua. Niistä saatte
viisitoistatuhatta markkaa. Sillä saatte talon, tai muuta hyvää. Saatte
nuo lankut ottaa, jos päästätte minut. Ei teille siitä tule mitään.
Minä vannon ja vakuutan, että menen kaukaisiin vieraisiin maihin,
enkä koskaan enään näyttäydy täällä. Olen kuin kuollut ja kuopattu.
Lähdettyäni tästä lapioitte tämän kuopan umpeen ja kaikki luulevat
minun makaavan siellä. Ei teillä ole mitään hyötyä, jos hautaatte
minut, mutta saatte kolmetuhatta lankkua, jos päästätte. Ottakaa
talonikin jos tahdotte... Ottakaa rahanikin -- niitä on paljon..."
"Mitä se konna haastaa?" kysyi suurin lapiomiehistä ja viskasi alas
niin ison lapiollisen hiekkaa, että Kallun pää kokonaan peittyi ja
hänen alkoi olla tukala elää. Hän pelkäsi tukehtuvansa, mutta huomasi
ilokseen, saatuaan kahmalonsa kasvoilleen, että ohuen hiekkakerroksen
läpi virtaa kyllä ilmaa hänen kahmaloonsa ja siitä voi sitä vetää
keuhkoihinsa, miten paljon haluaa. "Oo! -- Minä elän, -- vielä ainakin
vähän aikaa!"
Samassa pälkähti hänen päähänsä uusi pelastussuunnitelma:
Hän päätti tämän juuri keksimänsä hengityskeinon varassa jäädäkin,
lapiomiesten mentyä, kokonaan elämään ja sopivassa tilaisuudessa
poistua täältä terveenä, ei muuta kuin vetää jalkansa koukkuun ylöspäin
-- oh, sehän käy helposti! -- ja sitten varovasti kohottaa päätään,
varovaisesti, hyvin varovaisesti, ylöspäin, ettei hiekkakerros tule
pään päällä niin paksuksi, ettei enää läpäise ilmaa -- ja niin
vuorotellen. Se on kuin kiipeämistä.
Hän koukisti jalkansa niin ylös kuin voi. Sitten hän kohotti
yläruumistaan. Hiekan paino oli suuri. Ankaralla ponnistuksella sai hän
päänsä kohoamaan, mutta liike oli liian raju. Hiekka liikahteli hänen
päänsä kohdalla. Sen huomasivat lapiomiehet ja sanoivat:
"Katsos veitikkaa, katsos veitikkaa! Se elää vielä!"
Samassa se suurin lapiomiehistä kohotti sen kauhean teräslapionsa,
jonka terä välähti ylhäällä auringon kiillossa kuin piilukirves, ja
löi sillä suoraan alas hänen päälakeensa sellaisella iskulla, että
hänen päänsä halkesi. Kallu tunsi kuolevansa, mutta onneksi hän heräsi
samassa. Hän makasi lautalla selällään, kädet silmillä. Hän oli juuri
oikaissut itseään ja lyönyt päälakensa erään lankun särmään.
Iloissaan, että vielä eli ja että se olikin vain unta, kohottautui
Kallu istumaan. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Hänen
silmiään huikaisi. Hänen päälakeaan kirveli. Vuoroin hieroi
häh silmiään ja vuoroin päälakeaan. Hän alkoi tehdä huomioita
ympäristössään. Se oli kokonaan muuttunut. Lautan ympärillä oli paljon
haapioita ja toisia yhä tuli. Likimmät olivat asettuneet paikoilleen
lautan sivuun. Miehet niissä tupakoivat ja juttelivat ja toisinaan
ottivat jonkun aironvedon, pitääkseen haapionsa lautan sivussa.
"Mitä helkuttia te täällä teette!", karjasi Kallu, näyttäen hampaitaan.
"Mitä sinä sitten täällä teet", kuului eräästä haapiosta.
"Pitää se olla miehen mieli ahneuden villitsemä", saneli taas joku
ivallisesti. "Ei sitä vain kuka hyvänsä tavallinen ihminen jäisi tänne
meren keskelle ypöyksinään irtonaiselle lankkulautalle makailemaan.
Olispa alkanut tuulla vähän kovemmin ja laine noussut, niin olisi
saanut nähdä mitenkä käy."
"Se ei kuulu teille, senkin oinaat! Hautokaa tiehenne täältä joka
sorkka!"
"No hyvä mies, ole nyt hiljempaa! Pitihän meidän tulla katsomaan, ettei
sinulle mitään pahaa tapahdu. Näethän, että on ruvennut tuulemaan
luoteesta. Sinun turvanasi on vain -- 'pari lautaa' -- niinkuin sanassa
sanotaan. Tuuli lienee, että miehissä tässä jo alettaisiin, ennen voi
yltyä ja hajottaa sinun lauttasi. Parasta kuin meri ennättää. Tule pois
haapioon, miesparka."
Kallu nousi seisomaan, otti aironsa uhkaavasti ylös ja huusi:
"Tästä saa kalloonsa se, joka pistää näppinsä yhteenkään lankkuun! Nämä
ovat minun lankkujani! Ettekö näe, että seison omalla lautallani!"
"Toisen puulaakin merkit näissä lankkujen päissä näkyy olevan!
Ei näissä Pelto-Kallun puumerkkiä ole yhdessäkään", sanoi eräs
likimmäisestä haapiosta, tirkistellen ivallisen tarkasti lankkujen
päitä. -- "Tämä Kallu kun on lapsesta asti ollut niin huono kirjamies,
luulee varmaankin omiksi puumerkeikseen noita punaisia merkkejä, joita
on lankkujen päissä. -- Ei hyvä mies, tule vain pois tänne haapioon, me
ruvetaan tässä tekemään lankkujen kanssa ristillistä tasajakoa."
"Yrittäkääpäs", huusi Kallu, "lakiin ja oikeuteen siitä mennään!"
"Olithan sinä siellä laissa ja oikeudessa jo kaksi kuukautta viime
vuonna -- niitä härän nahkoja parkitsemassa", kuului jostain kauempaa.
-- Se oli hirveä loukkaus ja viittaus Kallun epäkunnialliseen
entisyyteen. Pari vuotta sitten ajoi syksyllä lumimyrskyssä ja yöllä
maalle laiva, joka toi härän vuotia Amerikasta. Moni mies niitä vuotia
varasti -- jokainen siinä saaressa, mutta kiinni eivät joutuneet muut
kuin Kallu, joka yksin annettiin ilmi. -- Sanottiin: "Antaa Kallun
kärsiä kaikkien puolesta." -- Hän joutui syytteeseen ja sai vankeutta
kaksi kuukautta.
Kallu tunsi olevansa kuin susien ympäröimänä. Hän tiesi etteivät ne
tulisi hänelle armoa antamaan.
Kotisaaresta päin luovi vastatuulta Parran Juonaan jahti. Se oli vielä
kaukana. Jumala ties, ennättääkö se edes pelastamaan hänet uimasiltaan.
-- Tuuli on heikko ja vastainen.
Piirittäjät epäröivät. Kallun vetoaminen lakiin ja oikeuteen tuntui
heistä pätevältä. Kukaan ei uskaltanut alkaa "jakoa".
Haapioiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Pian oli lautan
ympärillä kaikki puolisensataa verkkohaapiota. Toinen toisensa jälkeen
ne olivat heti, saatuaan verkkonsa vedetyiksi, alkaneet soutaa
katsomaan, mikä ihme siellä on, johon muut jo ovat kokoontuneet,
laivanraatoko vai ihmisen.
Tupakoitiin ja tehtiin äänekästä pilaa Kallusta ja hänen "laivastaan".
Kallu käveli rauhattomana lautallaan valmiina iskemään airon tyvellä
sitä, joka yrittää kajota hänen lankkuihinsa.
Eräs haapio oli jo arveluttavan lähellä. Keula kolkki jo erään puoli
irtonaisen lankun ulointa päätä. Kallu pysähtyi kohdalle ja ärjäsi:
"Pysytkö kauempana siitä!..."
"No ei tästä päälle tulla. Saanee noita nyt edes katsella."
"Katsele kauempaa", sanoi Kallu ja lykkäsi airollaan haapiota edemmäksi
lautasta. Airon kärki lipsahtikin irti haapion keulapuusta ja sattui
keulapiitalla istujan selkään.
"Pysy kauempana lautallas, roisto!" huusi satutettu ja sieppasi aironsa
lyöntiasentoon ja hänen toverinsa soutivat haapion rytinällä kiinni
lautan kylkeen ja tappelu alkoi. Kallu anteli iskujaan lautaltaan ja
toinen haapionsa keulasta. Airot iskivät toisiinsa ja pian halkeili
toinen ja pian toinen airon lapa. Sirusia lenteli niistä yltympäri.
Kuului huutoa ja naurua.
Pian alkoi muutakin toimintaa.
Vanhemmat miehet yhä juttelivat siitä, etteiköhän sittenkin Kallulla
ole oikeus lankkulauttaan, koska hän sen on löytänyt ja seisoo itse
sen päällä vahdissa. He epäröivät ja pysyttelivät kauempana -- jopa
esittelivät poislähtöäkin. "Katsotaan nyt vielä, mitä tästä tulee",
tuumivat nuoremmat.
Alkanut tappelu vaikutti kiihdyttävästi joukkoon. Vastakkaisella
puolella lauttaa oli eräs nuorten miesten haapio soutanut kiinni
lauttaan ja miehet alkoivat ottaa lankkuja haapioonsa. -- Kuului huuto:
"Kallu, Kallu! Jo vievät!"
Kallu juoksi airoineen sinne ja sai juuri paraiksi "varkaat" sieltä
pois ajetuksi, kun äskeinen tappelutoverinsa kuulutti: "Niin, mitäs
me miehet tässä jouten aikaa vietetään! Huvetaan lastaamaan tavaraa
itse kukin haapioonsa! Jos tämä Kallu nostaa jutun lankuista, nostan
minä jutun murhayrityksestä!" ja alkoi vetää tovereinensa lankkuja
haapioonsa.
Tuli tarttui.
"En minä tässä tahdo vähemmälle jäädä kuin toinenkaan", tuumi mies
toisensa perään soutaen niin lähelle kuin tungokselta pääsi. Jo syntyi
siellä täällä riitaa ja tappelun kahinaa jakajien kesken, sillä
jokainen olisi tahtonut olla likinnä.
Kallu riehui airoineen kuin hullu. Kun hän tällä puolen sai roistot
loittonemaan, hyökkäilivät ne kiinni muilla puolilla. Hiki päässä
juoksenteli hän puolelta toiselle. Joillakin oli keksit mukanaan,
ja sieppoilivat niillä lankkuja. Eräs nykäisi keksillään juuri sitä
lankkua, jolla Kallu seisoi. Kallu kaatui lankkukasalle ja satutti
kyynärpäänsä ja nenänsä. Keksimies sieppasi Kallun kirvonneen airon
haapioonsa ja niin oli Kallu nyt sekä haavoitettu että aseeton.
Hirveästi sadatellen hän väisteli luisuvia lankkuja ja koetti saada
kouraansa merivettä, hautoakseen nenäänsä. Kaikkialta ajettiin hänet
pois.
"Tul' pois tänne haapioon, Kallu", sanoi hänen likimmän naapuritalonsa
isäntä. "On täällä sinulle tilaa. Mereenhän sinä miesparka muuten
joudut."
"Joudun mihin joudun, se ei ole sinun asiasi! Kyllä muistan sinut
niinkuin toisetkin, kun tästä maalle päästään", kähisi Kallu.
Lautta harveni harvenemistaan. Yksi kohta keskellä enää kannatti, mutta
jo sekin hajosi rytinällä, kun joka taholta vetivät pois lankkuja ja
yltyvä merenkäyntikin joudutti lautan hajoamista.
Haapio toisensa jälkeen tuli lastiinsa, nosti purjeensa ja suuntasi
hyvää myötäistä kohti kotirantaa, jättäen tilaa toisille myöhemmin
tulleille. Joka haapio oli lastissa lankuista. Lisäksi oli jokaisella
perässään hinattavana iso lautta samaa tavaraa.
Viimeinen haapio, joka sai vain puoli lastia, tarjosi Kallulle
pelastusta. Ylpeänä Kallu sen hylkäsi. Kun ei miestä voitu jättää ihan
pelkän veden varaan, jätettiin hänen turvakseen neljä lankkua. Niiden
päällä seisoen purjehti Kallu samaan suuntaan kuin toisetkin jos kohta
hitaammalla vauhdilla. Ei eläessään ollut Kallu joutunut sellaisen
häväistyksen ja nöyryytyksen alaiseksi!
Parran Juonaan jahti lähestyi, mutta onnettoman hitaasti. Purjehtijat
kyllä koettivat parastaan, mutta minkä sille teki. Kun ei kulje sen
kovemmin, niin ei kulje!
Kallun nykyisen lautan muodostivat kolme pitkää rinnakkaista lankkua,
joiden yli poikittain oli neljäs lyhempi, murtuneen lankun pätkä.
Viimemainitun päällä seisoi Kallu. Meri huuhteli yli joka aika ja oli
hänellä täysi työ pitää lankkuja koossa.
Eväskontin ja hattunsa oli hän menettänyt, hatun jo ensimäisen tappelun
aikana ja eväskontin ties milloin. "Hatusta viis, mutta eväskontti
olisi poikaa", tuumi Kallu, jolla alkoi olla hirveä nälkä ja vilu.
Airon olivat lähtiessään antaneet takaisin. Se oli hyvään tarpeeseen
nyt, hoitaessa lauttaa ja pysytellessä pystyssä tällä kolisevalla ja
huojuvalla pohjalla.
Pari kertaa hälinän aikana Kallu oli jo kaulaansa myöten ollut
vedessä. Hänelle johtui nyt mieleen kellonsa, mitenkä se jaksaa. Eipä
hulluimminkaan. Vähän vettä kuorien välissä, mutta käveli se, niinkuin
ainakin. Näytti olevan kymmentä vailla kahdeksan. "No onpa se aika
mennyt sukkelaan!"
Tuuli kääntyi jälleen länteen. Onneksi sattui Parran Juonaan
"Samuli" olemaan tarpeeksi ylhäällä tuulen päällä ja tuli nyt sieltä
puolimyötäistä Kallua kohti. Neljännestunnin perästä "Samuli"
kääntyi pamisevin purjein päin tuuleen ja hiljentäen vauhtiaan laski
Kallun heikon aluksen "kupeelle". Anttu ja Parran Juonas auttoivat
jäykistyneen ja kohmettuneen Kallun "Samulin" kannelle. Sama tehtiin
lankuille, joista yksi kuului Kallulle, yksi Antulle, yksi "Samulille"
ja yksi Parran Juonaalle. Arvalla ratkaistiin pätkän kohtalo ja arpa
lankesi Kallulle. Parran Juonaan sisu kuohui. "Olisinhan tuon haapion
lastin joutanut tässä saada minä, niinkuin muutkin", ajatteli hän.
Mutta nähtyään Kallun kurjan ja masentuneen tilan, ei hän sanonut
mitään.
Kallu kompuroi kajuuttaa kohti, kasvot sinisenä vilusta ja kysyi:
"Onko teillä mitään keitettyä -- ruokaa tai juomaa?"