Oli yö elokuun lopulla. Kolmipäiväisen myrskyn jälkeen huojui meri
loivissa ummikkaissa.
Tuulta oli enää tuskin ollenkaan. Ääneti vyöryivät ummikkaat lännestä
itään.
Itään painuivat myös viimeiset pilvet. Niiden yläreunan takaa kohosi
täyskuu valaen kultiaan vyöryville ummikkaille. Kello oli silloin
kaksitoista yöllä.
Muutama harva tähti loisti syyskesän yö taivaalla. Kuun ilmaannuttua
katosi niistäkin muutama.
Meressä kiilui tulia täsmälleen neljäkymmentäseitsemän suurempaa
ja samanverran pienempiä. Suuremmat paloivat kalastajahaapioiden
merkkilyhdyissä ja pienemmät olivat niinsanottuja sapalyhtyjä, pieniä,
tuulta ja merta kestäviä, meren pinnalla kelluvia, jotka olivat
kiinnitetyt ajoverkkojen uloimman verkon uloimpaan päähän. Siitä
tulesta näki kukin venekunta sekä oman että vieraan ajoverkkorivin
hännän eli savan. Nuo satakunta lyhtyä kiiluivat pimeällä merellä kuin
kiiltomadot rajattomalla niityllä. Ne muodostivat äsken ilmaantuneen
kuun ja sen kultaläikköjen kanssa vyöryvillä ummikkailla satumaisen,
ihanan kuvan. Kalastajat eivät kuitenkaan olleet tulleet merelle
haaveilemaan ja ihailemaan elokuun kuutamoyötä. He tiesivät että
myrskyn jälkeen on saalis hyvä ja sitä varten he olivat haapioilleen
ja verkkoineen merellä. He olivat laskeneet verkkonsa mereen,
syöneet ja juoneet teetä ja käyneet maata haapion keulapuolella
olevan varjon alle. Silläkään onnettomalla, jonka oli pysyttävä
valveilla, vahtiakseen etteivät verkot ajautuisi matalalle tai yhteen
naapurin verkkojen kanssa, ei ollut halua haaveiluun. Mikäli hänen
mielikuvituksensa toimi, askarteli se runsaan hailisaaliin ympärillä.
Tuulta oli enää sen verran, että se silloin tällöin ravisteli haapion
keulapuolen yli pingoitettua öljyttyä varjovaatetta ja puhalsi sen alla
nukkujille raitista ilmaa.
Myrsky oli ollut ensin lounaasta ja sitten lännestä. Virta kävi nyt
myrskyn jälkeen länteen, kuljettaen mukanaan haapioita ja verkkoja
vastalainetta ja vastatuulta.
Virta kuljetti kuusi syltä syvällä uivia verkkoja, joista viimeksi
laskettu oli pitkällä köydellä kiinnitetty haapion perälle. Haapio
seurasi vasten tahtoaan ja vasten ummikkaiden ja tuulen tahtoa perä
edeltä länteen päin hitaasti, kilometri kilometriltä, sikäli kuin yön
tunnit kuluivat.
Pelto-Kallun haapio oli pohjoisimpana. Kallu itse valvoi, pitäen vahtia.
Pelto-Kalluksi nimittivät naapurit häntä siksi, että hänellä oli tapana
muokata koko pihansa perunamaaksi. Muut, tavalliset ihmiset, tyytyivät
vähempään. Toiset sanoivat, että nimi oli peritty. -- Pelto-Kallun isää
jo muka nimitettiin Pelto-Simpkaksi. Oli miten oli. -- Pappi huusi
häntä nimellä Kalle Simonpoika Peltola.
Pyynti- ja saalistamisintonsa, kateutensa, riidanhaluisuutensa
ja petollisuutensa vuoksi vihasi Pelto-Kallua koko saarikunta.
Sananpartena oli lisäksi, että "jos mikä säilyy varkailta, ei se säily
Pelto-Kallulta".
Pelto-Kallun suvun jäsenillä oli nimittäin erittäin hämärä käsitys
omistusoikeudesta.
Pelto-Kallu silmäili merta ja nähtyään, että laivojen tulia ei näy ja
toisten verkkohaapioiden tulet ovat kaikki kohtuullisen matkan päässä,
hän istui alas haapionsa pohjalle. Hänellä oli vilu. Lämmetäkseen hän
keitti ja joi teetä. Sitten häntä alkoi armottomasti nukuttaa ja kun
tuuli heikkeni heikkenemistään ja kaikki näytti olevan ympäristössä
niinkuin olla pitääkin, oikaisi hän hetkeksi, ainoastaan pariksi
minuutiksi itsensä pitkäkseen painolastikivien päälle.
Hän nukkui kokonaan.
Kun hän heräsi, oli kello jo neljännestä vailla kolme ja yö oli jo
koko joukon valjennut, näkyivät jo, ei ainoastaan tulet, vaan toiset
haapiotkin ja meren pintaa kilometrimäärin.
Hätäisesti nousi Kallu ylös. Hän pelästyi pitkää nukkumistaan. Tuuli
oli nyt jo lakannut kokonaan. Ummikas kävi, mutta sangen heikosti.
Uteliaisuus saaliin suhteen oli ensimäinen selvä ajatus Kallun
herättyä. Hän päätti kokea hiukan, nähdäkseen onko kalaa verkossa.
Hän lappoi sisään köyden ja sitten alkoi varovasti vetää ensimäistä
verkkoa. Joku harva kala oli siellä ja täällä alipaulan puolella.
Kallu laski verkon takaisin. Saalis näytti olevan peräti huono. "Se on
ollut tuo kuun riivattu, joka taas on ajanut kalat verkoista", sähähti
Kallu hampaistaan itselleen ja antoi köyden mennä. Siinä laskiessaan
köyttä mereen hänen silmänsä osuivat erääseen omituiseen rykelmään,
joka kuulsi hänen silmiinsä oman sapalyhdyu suunnassa, hiukan oikealla.
"Kari on kuin onkin! -- Vaan mikä kari?" -- Kallu tarkasteli kompassin
varassa loistojen suuntia ja päätteli niiden mukaan asemansa ja
havaitsi ettei niillä paikoilla pitäisi olla mitään karia. Hän otti
luodin ja heitti sen mereen.
Kolmekymmentäseitsemän syltä.
Kolmekymmentäkahdeksan syltä.
Neljäkymmentä syltä.
Neljäkymmentä syltä.
"Ei hitto vie se ole kari! Ja mistäs se tänne olisi karin heittänyt?"
"Pitkä ja matala ja köyry selkä, kuin torpeedovene, mutta ei kulje,
eikä siinä ole tulia, eikä savupiippuja, eikä mastoja. Vedenalainen
vene? -- Ei sekään! -- Mikä piru se on?!"
Hän nykäisi housunlahkeesta toveriaan Parran Juonasta ja poikaansa
Anttua ja huusi:
"Nouskaa helkkarin kiireesti ylös! Verkot ajettuvat kiinni siinä
paikassa!"
Parran Juonas oli ensiksi ylhäällä.
"No mitä kohti ne sitten ajettuvat? Selvä merihän tässä on joka
kantilla."
"Vai selvä meri", sanoi Pelto-Kallu ja viittasi peukalollaan
länsiluoteeseen. "Katsohan tarkemmin tuonne päin, niin näet, jos
sinulla on silmistäsi apua!"
"Jaa mutt' totta vie on kuin onkin, mutta mikä se sitten on?"
"Mikä on! Siinähän se kysymys onkin!"
Parran Juonas nousi ylös piitalle seisomaan tarkemmin nähdäkseen.
"Eihän vain ole", sanoi hän pitkäveteisesti, "laivanhylky, joka on
törmin aikana kääntänyt kölinsä kuivamaan."
"Laivanhylky se ei ole. Ja oli mikä oli, vedetään verkot ja mennään
katsomaan. Päivä kohta nousee. Ei tässä enää kalat verkkoihin ui. --
Hei Anttu! Ylös ja airot käteen!"
Verkot vedettiin miltei tyhjinä. Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa
kiinnittää huomiota. Mieli paloi miehillä paremman saaliin perään. Jo
verkkoja vedettäessä jouduttiin hiukan lähemmä tuota outoa löytöä,
mutta vieläkään ei siitä saatu selvää, mikä se on. Kun viimeinen verkko
ja sapalyhty oli saatu veneeseen, tarttui joka mies yht'aikaa ja ääneti
airoonsa ja parin kilometrin soutu alkoi.
Pahin pelättävä oli, että toisetkin veneet huomaisivat tämän
eriskummaisen homman. Toiset olivat kuitenkin niin paljon etelän ja
kaakon puolella -- kolme, neljä kilometriä, etteivät ainakaan vielä
näyttäneet mitään huomaavan. Perille päästyä nähtiin, että "karin"
muodosti noin sata metriä pitkä ja noin kolmekymmentä metriä leveä
lautta yhdeksän tuumaa leveitä ja neljä tuumaa paksuja lankkuja, niin
paksussa kerroksessa, että kolme miestä sai kävellä sen päällä kuin
laivan kannella. Meren käynnissä se vielä hiukan liikkui ja taipuili ja
syntyi omituista porinaa ja nurinaa, kun lankut hankasivat yhteen.
"Myrskyn aikana on meri pyyhkäissyt koko kansilastin pois jostain
höyrylaivasta -- purjelaivoilla ei ole näin suurta kansilastia", oli
Parran Juonaan ensi arvelu.
"Tämä on nyt niinkuin minun saaliini", sanoi ärähtäen Pelto-Kallu.
"Minäpä tämän löysinkin. On siinä leipää muutamaksi vuodeksi, vaikka ei
saisi kalaa nähdäkseenkään, muualla kuin padassa."
Parran Juonas, joka oli vanha, valkopartainen ukonkäryläs, ei virkkanut
siihen mitään. Latasi vain piippuaan ja poltteli sitten.
"Katsos pakanaa kun on rouhaissut yhdeksän tuuman lankun poikki,
niinkuin tulitikun", sanoi hän savutellen ja viitaten jalallaan erästä
murtunutta lankkua.
"Niin no, mitäs se sellainen painon alla on", sanoi Kallu.
"Mutta eiköhän se vanha tapa", saneli Parran Juonas painokkaasti,
katsomatta Kalluun, "se vanha tapa ole, että saalis jaetaan, oli se
kaloja tai lankkuja."
"Mitäs joutavia sinä puhut? Ja enhän minä niin paha mies ole kuin
luulet. Annanhan minä tästä muutaman lankun sinullekin, jos olet hiljaa
ja teet kuin käsken."
"Se on nyt sillä tavalla, että meitä on tässä kolme miestä ja haapio.
Jos vanhat saaliinjaot paikkansa pitävät, tulee yksi osa sinulle,
toinen osa pojallesi, kolmas osa haapiollesi ja neljäs osa minulle."
"Sinulle neljäs osa! Oletko sä ihan hölmö. Vanha mies ja viitsii
haastaa tuolla tavalla!"
"No kuka tässä nyt hölmö lie, sinäkö vai minä, arvaa itse. Tästä on
maalle ainakin viisitoista kilometriä. Haapioon sopii korkeintaan
neljä tusinaa. Se olisi tusina osalle -- korkeintaan, sanon sen vielä.
Loput jäävät tänne. Eivät ne ole sinun eikä minun. Tästä ei ole enää
pitkää aikaa päivän nousuun. Toisetkin huomaavat ja tulevat tänne
saaliin jaolle, eivätkä kysy sinulta, enemmän kuin minultakaan, kenenkä
lankkuja nämä ovat. Ottavat totta vie osansa, minkä ennättävät ja minkä
voivat korjata."
"Käydäänpäs pois istumaan ja juttelemaan. -- Sinulla on satamassa iso
jahti. Mene sinä Antun kanssa maihin nyt heti. Jättäkää verkot maalle
ja tuokaa jahti tänne. Minä jään vahtiin tänne siksi aikaa. Vaikka
lakiin mentäisi, niin tavara on minun, niin kauan kuin minä istun sen
päällä. Niin minä tässä seilaan kuin oman laivani kannella. Tämä on
minun ja tästä minä annan, minkä annan. Minä olen täällä vahdissa ja
sinä Antun kanssa seilaat tavaraa maihin, niin kauan kuin piisaa. Saat
neljännen osan, jos siihen suostut. No, mitäs sanot! Eikö kelpaa --
vai!"
"Jos minun jahtini seilaa näitä maihin, en minä tyydykään siihen
neljänteen osaan..."
"Mitä perhanaa! Itsehän äsken pyysit neljättä osaa!"
"Niin, se oli äsken, mutta nyt on jako toinen: Sinulle yksi osa,
pojallesi toinen, minulle kolmas ja jahdilleni neljäs osa."
"Sinulle puolet! -- Suus kiinni!"
"Pidä sinä leipälaukkuasi pienempänä! Istu täällä vaikka loppuikäsi!
Minun jahtini ei nosta koukkuaan ylös sataman pohjasta ilman omaa
osaansa. Se on sanottu! -- Ja poika! Lähdetään soutamaan maihin. Isäsi
jää lankkujaan vahtimaan!"
Parran Juonas nousi.
"No tuohon käteen", sanoi nousten Pelto-Kallu. "Kun sinä tahdot nylkeä
minulta pöksyt jaloistani, niin oli menneeksi! Mikäs tässä auttaa! Saat
puolet, jos rupeat puulaakiin."
"Niin että kaksi osaa sinulle ja kaksi minulle..."
"Niin -- no mitenkäs muuten, kun et sinä vähempään tyydy."
"No kättä päälle sitten ilman vierasmiestä ja pysy sanassas!"
Parran Juonas ja Anttu läksivät soutamaan kotiin. Pelto-Kallu jäi
lankkujen vahtiin. Yhden airon hän otti haapiosta ennen sen lähtöä --
kaiken varalta -- ja eväskontin.
Yksin jäätyään Pelto-Kallu ensi töikseen laittoi itselleen sopivan
makuutilan kolmesta lankusta, jotka asetti vierekkäin.
Ei sopinut seisoskella, eikä juuri istuakaan.
Olisivat nimittäin toiset helpommin nähneet tämän "karin".
Hän pani tupakan palamaan ja oikaisi itsensä loikomaan.
Meren loppulaineet kiikuttelivat hänen uivaa saartaan, hänen
rikkauttaan ja omaisuuttaan.
Vesi lotisi niin mukavasti lankkuihin jossain alempana.
Hallit parkuivat pohjoisessa olevalla luodolla. Ne olivat jo
lopettaneet kalastuksensa nekin ja riitelivät nyt aamun koitossa
makuupaikoista ahtaalla letolla. Sieltä kuului yli tyynen meren väliin
kuin naurua, väliin kuin lapsen itkua ja naisten laulua tai koiran
ulvontaa ja väliin pauhua ja kiljuntaa kuin miesten rantakäräjillä.
Näihin ääniin nukkui Pelto-Kallu.