Kaikkien saaren varisten johtajana ja kuninkaana oli eräs yli
kolmesataa vuotta vanha varis. Se huomasi Aapelin ja hänen emäntänsä
hommat ja piti paikalla rannalla käräjät, jossa yksimieliseksi
päätökseksi tuli, että seuraavana yönä, kun ihminen nukkuu, mennään
herkuttelemaan Aapelin perunoilla. Varikset ovat seuralintuja ja
mielellään ilmaisevat toisilleen, jos missä oli löytynyt syötävää
suuremmallekin joukolle. Tämänlainen ilmoitusvelvollisuus lankesi
luonnostaan jo jokaiselle tavallisellekin varikselle, mutta
kuningasvarikselle se kuului suorastaan virkatehtäviin.
Aapeli ja hänen emäntänsä kävivät sisään taloon. Siellä ryhtyi Aapeli
sangen kavaloihin toimiin varisten pään menoksi. Hän raoitti ikkunaa,
asetti sen eteen tuolin, jonka selän ja ikkunan kynnyksen varaan hän
asetti tuliluikkunsa, suu tuuman verran ulos ikkunasta. Tuliluikku oli
valmiiksi ladattu ja tähdätty perunamaata kohti. Itselleen otti Aapeli
jakkaran ja istui aseensa taakse odottamaan.
Ei kauan kulunut, kun yksi ja toinen varis laskeutui läheisistä puista
alas, ensin alemmille oksille, sitten sikopahnan katolle, siitä pihan
aidalle ja siitä perunamaalle.
Uhreikseen valikoi Aapeli kaksi varista, jotka seisoivat siinä aivan
lähetysten kaivamassa samaa perunaa.
Kuului kamala paukaus, joka keskellä kevätyön hiljaisuutta jyristen
kaikui kalliosta kallioon ja pilvestä pilveen. Kahdeksan varista nousi
perunamaalta siivilleen rääkkyen. Kaksi jäi kimmurtelemaan äänettömänä
mullalle. Vielä kohosi yksi siipi ja vaipui ja sitten makasivat
molemmat vainajat hiljaa.
Rääkkyminen kuului kauaksi ja siihen heräsivät kaikki varikset niillä
tienoin ja lensivät pikavauhtia tapahtumapaikalle. Siinä niitä
leijaili pilvimäinen parvi Aapelin ja hänen emäntänsä perunamaan yllä
vaakkuen ja rääkkyen jokainen voimiensa takaa. Toiset kiitivät tumman
siintävässä korkeudessa, toiset leijailivat alempana ja vähän väliä
aina joku otti kovan vauhdin ja lensi suuressa kaaressa alaspäin,
vain sylen verran yli kuolleiden nähdäkseen, että ne todellakin ovat
vainajia. Yleinen vaakkuminen oli jo ennättänyt hiukan laimeta, mutta
kun tuollainen läheltä vainajia lentäjä, nähtyään vain muutaman
siivenmitan päästä koko surkeuden kaikessa alastomuudessaan, tuon
ruhjotun, verisen rinnan ja nurin niskoin kääntyneen pään sammunein
silmin ja toisen murskautuneine takaraivoineen ja taittuneine
silpineen, ja päästi tämän kaiken omin silmin nähtyään sydäntä
särkevän, hillittömän valitusvaakunnan, yltyi siitä koko parven
vaakkuminen entistä hurjemmaksi ja valittavammaksi.
Kylän seitsemisenkymmentä puolivilliä eskimolaismallista hyljekoiraa
oli ennättänyt jo hiipiä aittojen alle makuulle. Nekin heräsivät
paukaukseen ja sitä seuranneeseen varisten rääkkymiseen ja juoksivat
nelistäen Aapelin taloa kohti hurjasti haukkuen. Rannassa jo pari
koiraa tappelikin. Se oli huutoa se! -- Koirien oli mahdoton ymmärtää
mistä tämä kaikki johtui. Ei näkynyt ihmisiä, jotka tavallisesti melun
ja häiriön aiheuttavat. Mutta kun kuului pamaus ja kun varikset noin
huutavat ja kun toiset haukkuvat, käsitti jokainen, etäisimmästäkin
talosta tullut koira liittyä joukkoon ja haukkua minkä jaksaa.
Jonkunlainen turvallisuuden tunne heräsi koirissa, kun ne näkivät
keskellä tätä kamalaa ja salaperäistä melua ihmisen ase kädessä. Aapeli
nimittäin tuli ulos tuvastaan, tuliluikkunsa yhä kädessään ja uudesti
ladattuna. Hän käveli perunamaalleen katsoakseen, mihin variksia oli
sattunut. Sitten loi hän silmänsä ylös ilmassa leijailevaan parveen
ja päätti pudottaa sieltä alas vielä yhden. Hän asetti tuliluikun
poskelleen ja tähtäsi.
Punertava toukokuu ilmaantui ohi kiitäneen pilvenlongan takaa näkyviin.
Heti oli koirilla selvillä, että siinähän se pahan alku onkin ja
nyt ihminenkin sitä pelkää ja koettaa ampua. Koirien koko olennon
täytti kamala, pelosta, kaipuusta ja epävarmuudesta sekoitettu tunne.
Täyskuuta oli haikea katsella muulloinkin aina, mutta nyt se oli
lisäksi kamalaa. Ne ojensivat kaikki kuononsa kohti kuuta ja aloittivat
haikean valitusulvonnan, johon purkivat oman "maailmantuskansa".
Se oli huutoa! Sekä varikset että koirat olivat ihan sekaisin päästään
ja ulvoivat ja rääkkyivät kilpaa. Jo olivat heränneet lokit ja
kajaatkin. Ne leijailivat puolipimeän meren yläpuolella huutaen toiset
"kii lok lok lok lok kii lok lok lok lok!" toiset "kaija kaija kaija",
ymmärtämättä mitä varten. Pohjasäveleinä tässä hurjassa orkesterissa
kuuluivat laineiden säännölliset ja yksitoikkoiset sahahdukset
rantahiekkaan ja mäjähdykset aallonmurtajaan ja kohina yli meren.
Useimmat varikset olivat kuitenkin jo syöneet ihan kylläisikseen asti
simpukoita ja kaloja ja kun jo oli saapunut iltahämärä ja toukokuu
kumotti täytenä etelän taivaalla, nousivat ne siivilleen ja lensivät
omille yöpuilleen.
Kymmenkunta varista oli epäonnistunut merisaalistuksessa. Ne olivat
nuoria ja vielä tottumattomia meritöihin. Nämä kymmenen asettuivat
läheisiin puihin torkkumaan ja odottamaan, milloin kaikki liike lakkaa
ihmisen talossa.