Kaunis, armas on syntymä-seutusi sulla,
Kaupunki rannall' uljahan Kallaveen!
Viehkeät on, kuni immellä on valitulla,
Rintasi, kaulasi kallihit kaunisteet.
Missä niin nousevi kukkulat korkeat, jalot,
Missäpä mieluimmat ovat vaarat ja salot,
Kuin ovat kaltailla kaunihin Kallaveen!
Vetten liepehet hohtohopeisena vyönä
Helmaas kirjailee sata saarineen,
Välkkyen niinkuni Pohjolan selvänä yönä
Tähtöset taivon kannella tuikkaelee;
Joskuspa taasen ne yltyvät tanssihin tuimaan,
Yhtyen tuulten ja metsien lauluhun huimaan,
Luonnon ankaran ääniä kai'uttain.
Katsopa! Puijo kuin puhdasna päätähän nostaa
Korkeuteen yhä selvään katsellen;
Aina sen uhkeat rintehet raitisna hohtaa
Virvoitust' yhä ilmaan henkäillen.
Ah, jos ihmismieli sen vertainen oisi,
Ain' ylevyytehen toivoa, pyrkiä voisi,
Niinpä se rauhan ja lemmen maahan lois!
Kaunis, raitis on syntymä-seutusi sulla
Kaupunki rannalla kaunihin Kallaveen!
Tahdo sa kilvaten sille vertana olla,
Ain' elos riennot ohjata oikeuteen!
Eihän tok' epäkelvoksi vaipua saata
Kansa, joll' onni on raataa tällaista maata!
Kaunihin vaativi kauneus rinnalleen. --
Jos, Savon armahan syän, sinä sykkiä voisit,
Vaan jalotoimihin, tietohon, puhtauteen,
Silloin sa astenna Suomen kunnian oisit,
Tähtenä vilkkuisit polo-Pohjolan myös.
Silloin astuissas satavuosien tietä,
Et eloas epäkelpona, kurjana vietä,
Vaan jalon tahdon täytät Taivaisen.
Kuopion juna.
[Lausuttu Kuopiolaistren rautatiejuhlassa Huhtikuun 16 p:nä 1885.]
(Junan vihellys.)
"Kaipiainen!"
Joill' on matka Kuopioon,
Kohta junaa muuttakoon!
(Kellon soitto, asemapäällikön ja junan vihellys ja sitte junan
kulkua matkiva rautatiemarssi.)
Höyryhepo raskahasti
Ähkää, puhkaa vaikeasti:
Raskas onpi kuorma tässä
Kuopiohon menemässä.
Tavarata kaikenlaista
Omasta ja muista maista:
Kahvia ja sokeria,
Viiniä ja konjakkia,
Pippurit ja öljyt, maalit,
Kaunihit myös silkkisaalit:
Tampereelt' on palttinata,
Oulun nahkaa tanakkata,
Tervakosken paperia,
Bruna-prima sikaria,
Tammisaaren sormikkaita,
Silliä ja silakoita
Aivan ahdinkohon asti
Tukittu on juna-lasti. --
Siin on miestä sekä naista:
Sotilaita, kauppiaita,
Neito-ylioppilaita,
Kyntäjiä ja mestareita,
Taitureita, teikareita;
Siin' on miestä Pietarista,
Wienistä ja Parisista,
"Ruuvi-herrat" saksalaiset,
Meijeristit tanskalaiset;
Kaikki nämä matkaa vaan
Kuopiohon kuuluisaan;
(Juuan vihellys.)
"Sant Mickel, tiie minuut!"
(Kellon soitto, vihellys ja sitte Mikkelin pataljonan marssi.)
Toinen juna Pieksämäellä
Tulee vastahamme tiellä:
Siinäkös on tavaroita!
Katsokaatte! voita, voita!
Yksi, kaksi, -- -- kaksitoista,
Vaunullista täynn' on voista,
Savon voista kuuluisasta,
Primasta ja sekundasta,
Siin' on herkut Helsingille,
Pietarille, Lontonille;
Lihasta on monet vaunut
Kukkuraisen kuorman saanut,
Tali taas ja metsänriista,
Nahka, vuolukivet, pihka,
Tulitikut, olut, kalkit,
Tupakat ja honkapalkit
Monta vaunullista täyttää,
Oikein hirveältä näyttää!
Kuopiopa nämä kaikki
Mailman markkinoille laitti.
"Suonenjoki!"
Siin' on liiket' oivalailla
Niinkuin kelpo markkinoilla:
Voita, viljaa suuret kuormat
Rautalammin ukot tuovat;
Iisveen laajan lainehilla
Laivoilla ja venehillä
Aina kilvan kiidetään
Rautatielle riennetään;
Wiitasaaren kymmenhangat
Rantahan on käännettynä,
Muikkuloilla täytettynä,
Karttulast' on kauheasti
Rautaa junaan pantavaksi.
Katsos tuonne metsän alle,
Missä pölyääpi mäki,
Leppävirran herrasväki
Sieltä ajaa "tatsuunalle".
"Wehmasmäki!"
Siell' on liikkehellä väki:
Maitokannut, piimäpunkat,
Perunoita säkit vankat,
Kaloja ja naurihia,
Lihaa, voita, kaaliksia,
Junaan kiireest' työnnetähän
Kuopiohon kyyditähän. --
Puijo näkyy! kaikkein silmät
Junan akkunoihin käyvät
Kukkulata kurkistavat
Seutuloita tarkastavat:
Kyll' on tässä kauneutta,
Maisemalla mahtavuutta!
Eikös lienekin nyt jo
Lähimailla "Kuopio!"
(Savolaisen laulu).
Kalevala.
(Kalevala-juhlassa 1885.)
Kolkkohon korpehen Suomalainen
Raivasi asuntonsa.
Luonto on jäykkä ja uhkaavainen,
Leppyä ei taho konsa;
Ankara haltia Pohjolasta
Vainovi, torjuvi tulokasta,
Vaan tämä haltian voittaa,
Laulaen kannelta soittaa.
Metsissä jylhissä isännöivät
Kontiot seuroinensa,
Karjoa kaasivat, riistaa söivät
Kansalta herkuiksensa.
Vaan eipä säikähdy Suomen miesi,
Rohkeudella ja taiten tiesi
Kontion vallankin voittaa,
Laulaen kannelta soittaa.
Ahdinkin aartehet valloittaapi
Saaliiksi itsellensä,
Tapion tavarat myöskin saapi
Leiväksi perheellensä;
Lehtohon laajahan kasken kaatoi,
Perkasi peltoja, niityt raatoi,
Työstäkin tauottuansa
Soitteli kanteloansa.
Aina hän lauleli, aina soitti
Kainoa kanneltansa,
Murhe jos vallata mielen koitti,
Huolissa, iloissansa,
Lauleli, soitteli Suomalainen,
Varsin on laulelo lumovainen:
Kaikki hän laululla voitti,
Tenhoten kannelta soitti.
Äiti se lapsensa laulelolla
Unehen uuvuttaapi,
Taattopa poikansa kantelolla
Taistohon innostaapi,
Sankari soitteli voitollensa,
Lempivä lauleli armaallensa,
Taudit ja Tuonenkin voitti,
Loihtien kannelta soitti.
Tuskin on luonnossa ilmausta,
Josta ei laulaa voinut,
Eik' elämäs sitä tapausta,
Jost'ei jo kannel soinut;
Vieläpä jutteli jumalista,
Lauleli urhoista mahtavista,
Taivahat tutkia koitti;
Laulaen kannelta soitti.
Näin eli, laulaen laulujansa,
Kannelta helkytellen,
Aikoja pitkiä Suomen kansa,
Korpia raivaellen;
Lempivi armasna emonansa
Maatansa, lauluja, kanneltansa,
Sortajat vierahat voitti,
Urhona kannelta soitti.
Vihdoinpa tunkesi vieras tänne
Uusine tapoinensa.
Montapa meidän miehiämme,
Voitti se puolellensa,
Ei nämä laulele äidin kanssa,
Holho ei armasta emonansa,
Murhe nyt äidin voitti,
Itkien kannelta soitti.
Soittaen kieliä sortuneita
Äiti nyt huolissansa,
Kaipasi kotoa luopuneita
Armaita lapsiansa,
Joista jo muutamat loistossansa
Inhosi entistä kotoansa,
Vieläpä nauroi ja moitti,
Äiti kun kannelta soitti.
Vihdoinpa kuulivat poiat oivat,
Kuulivat millä lailla
Kummasti laulut ja soitot soivat
Kaukana salomailla:
Sinne he rientävät katsomahan
Laulua, soittoa kuulemahan,
Ihmetys heidät jo voitti,
Äiti kun kannelta soitti.
Riemuten laulut nyt kätköstänsä
Ihmeeksi ilmi tuodaan,
Niitä jo kuullahan mielellänsä,
Kantelon soida suodaan.
Mieliin virkeys uusi saapi
Kalevan laulut kun kajahtaapi;
Ihmetys vierahat voittaa,
Väinämön kannel kun soittaa.
Laulele, soittele, Suomalainen
Kielesi kanteloista!
Silläpä säilyä voit sinä vainen
Kolkoista kohtaloista;
Laulusi laajat on sulle muuri,
Miss' on se tenho ja voima suuri,
Joita ei sortajat voita;
Suomi, sa kannelta soita!
Kun Uno Cygnaeus täytti 75 vuotta.
Tiellä lapsilauma vilkas
Riemusasti vaeltaa,
Käynti reipas, silmä kirkas,
Posket hohtaa, punertaa.
Siin' on lapset suurten taloin,
Sekä köyhäin mökkien,
Jotkut juoksee avojaloin,
Keveästi keikkuen.
Saapui matkamiesi tähän
Ja hän kysyi kummastuin:
"Metsähänkö telmimähän
Joukko juoksee naurusuin?"
"Ei -- me kouluun kiiruhdamme,
Kello soi jo, kukaties; --
Hyvän päivän toivotamme
Teille vieras matkamies!" --
"Kouluhunko? -- Eihän köyhät
Kouluun pääse milloinkaan!
Köyhän varat vähät, löyhät,
Rikasten on koulut vaan." --
"Eipä niin, nyt koulun ovet
Ovat auki kaikillen,
Auki Tiedon, Taidon povet
Ovat Suomen lapsillen." --
"Viipykääs, niin puhelemme,
Vastatkaatte mulle vaan:
Mikä mies se Suomellemme
Kansakoulun laittoikaan?"
"Sen me juttelemme teille" --
Kuului vahva vastaus --
"Tiedon, opin ovet meille
Avas' Uno Cygnaeus." --
"Hän se huomas' ettei kanna
Pelto hyvää hedelmää,
Jos ei orahat jo anna
Toivon syytä syvempää."
"Eikä metsä ole tuoret,
Vaan se kuivuu kokonaan,
Jos ei myöskin taimet nuoret
Pääse valoss' varttumaan."
"Eikä kansa ole vankka.
Turvass' ei oo isänmaa,
Jos ei kansan sarja sankka
Valistuksen voimaa saa."
"Cygnaeus näin tunsi, tiesi,
Ja hän lausuu, kehoittaa:
'Tehtävä on suuri liesi.
Joka kansan valistaa!'"
"Ja hän itse valppahinna
Lieden ääres ollut on,
Uupumatta, uutterinna
Tulta luonut kuntohon."
"Vaan nyt -- kenties ystävämme
Käypi kohta lepohon,
Mutta meidän mielessämme
Hänen nimens' aina on." --
Näin ne pienokaiset tiesi,
Juoksit koulukartanoon. --
Hiljaa huokas' matkamiesi:
"Herra teitä siunatkoon!"
Pohjanmaan naisten valtiopäivä-anomuksia.
[Leikillinen nimipäivä-tervehdys eräälle naisvapauden
harrastajalle Savossa.]
Oi terve, jalo naisten ruhtinas!
Ja sorrettujen eestä sotilas. --
Ma tulen sulon Suomen urholasta,
Siis huomannette: tulen Pohjolasta;
Tuon tervehdykset sieltä missä Franzén,
Tuo kuulu lauloi, syntyi suuri Castrén,
Ja missä Suomenkielin ammoin jo
Suloiset laulut laski Kallio;
Ja lyhyesti, on, se huomatkaa:
Se Runeberg'in, Topelius'en maa,
Siell' on myös suku suuren Snellman'in
Ja kehto kelpo Yrjö Koskisen,
Ja monta muuta miestä kuuluisaa,
On kasvattanut meille Pohjanmaa.
Ja otetaanpa esiin naisten haara:
Näät, sielt' on kotoisin Wacklinin Saara.
Ja siellä Pohjan ilo-leivoset
Iidalle neuvoi lumo-sävelet.
Ja Pohjan virtain pauhu, koskein nuotti
Emmylle jalon laululahjan tuotti,
Ja siellä kolkko halla harmaaparta
Soitolle neuvoi Haapasalotarta.
Maakunta, jok'on moista antanut,
Näin suurta Suomellemme kantanut,
Lie toki ansiokas saamaan ne
Pykälät, joita tässä pyydämme;
Kun jäsenenä sääty-salissa
Te vanhain viisas-partain parissa
Maan asioita käytte pohtimaan,
Niin näitä toivoo naiset Pohjanmaan:
Ensiksi, että mekin naiset siellä,
Jotk' oomme aivan aseettomat vielä,
Saisimme joka aika, jouten, työllä
Kävellä tuppi sekä puukko vyöllä;
Ja toinen toivo, että ain'iaan,
Kun raisu ranskantanssi tanhutaan,
Nais-suku vallan sitä johtaa saisi,
Mies punastuisi, nainen kuiskuttaisi;
Ja sitte toivoo Pohjan vaimo-väki,
Ett' uljas, Kuopiosta Puijonmäki
Nyt kauniin Waasan viereen siirrettäisiin
Ja siihen tähtitorni rakettaisiin,
Ja siinä tähtein tutkijoina oisi
Vaan naiset, jotka paljain silmin voisi
Tarkemmin taivaan merkit tarkastella,
Kuin miehet koneilla ja kiikareilla;
Ja kosk' ei naisill' ole sitä hintaa.
Ett' tähdet kaunistaisi niiden rintaa,
Me, vaikka Otavasta ottaisimme
Upeimman tähden silloin rintahamme;
Myös voisi täällä tarkoin tietoon panna,
Kuink' elustelee länness' vanha mamma.
Savohon kyllä kukkuloita jää,
Jos siirretäänkin poies kumpu tää. --
Ja viel' on pyyntö, suuri arvost' aivan:
Ett' antaisitte meille kelpo laivan,
Joll' etsittäisiin käsiin Pohjoisnapa;
Ei kelpaa tässä kehnoin miesten tapa,
He sinne, tänne Pohjoismerta liekkuu,
Ei löytäin paikkaa, jossa napa kieppuu,
Ja senpätähden mailma nurin kasvaa.
Kun kukaan ei nyt Pohjoisnapaa rasvaa;
Mutt' jospa nainen laivan ohjat saisi,
Hän oitis napapiikkiin johdattaisi;
Ja että naiskysymys myöskin täällä
Sais jalansijan, napapiirin jäällä,
Niin sinne hankittaisiin "tidning" uusi,
Jok' ilmestyisi viikoss' kertaa kuusi,
Ja meistä jäisi yksi taikka kaksi
Nord-Pol Tidningin redaktörerskaksi.
Eräälle kihlatulle.
Kevähästä lauletaan,
Kukkasista iloitaan,
Vaikka vaan ne ovat katoovaiset;
Yhden tiedän keväimen,
Yhden kulta-kukkasen,
Jotka eivät katoa, kuin maiset.
Kultaa täällä halutaan,
Tavaroita tahdotaan,
Vaikk' usein ne kylmän ilon tuopi;
Yhden tiedän tavaran
Kallihin ja parahan,
Joka autuuden jo maassa luopi.
Yhtä, toista tapailee,
Sinne, tänne hapuilee
Ihmis-sydän täällä yksinänsä,
Eikä löydä kuitenkaan
Tyydytystä milloinkaan,
Kurjaks' luulee mailman, elämänsä.
Vasta, kun on pyhillä
Tosi-lemmen siteillä
Sydämehen sydän liittynynnä,
Vasta silloin kalleimman,
Ikuisen ja ihanan
Aarteen on se täällä löytänynnä.
Usein kyllä lausutaan:
Aivan arvoton on vaan,
Löyhä tunne, korusana, "lempi",
Kuitenkin se suuresta
Luojan iki-aarteesta
Kallihin ja suurin osa ompi.
Ystävä, kun olet nyt
Vasta-lemmen löytänyt,
Sydämesi aarteen armahimman,
Muista, että lempi vaan,
Jos se pahoin kohdellaan
Saattaa myöskin huolen karvahimman.
Rekiretki Toivalaan.
(Jouluna 1882.)
Joulu joutui iloinensa,
Kemuinensa, kestineen;
Maakin peittyi seutuinensa
Valkeahan pukimeen;
Jalas liukkahasti liitää,
Hausk' on maita, jäitä kiitää.
Kuu kun luopi valoaan
Savon talvi-maisemaan.
Asetappas etehesi
Virkku varsa, vaahtosuu,
Kumppaniksi rekehesi
Ota kultas, taikka, muu!
Kas, jo joukko kilparintaa
Kiitää pitkin järven pintaa.
Minne matka kulkeekaan? --
_Toivolahan_ ohjataan.
Näinpä joukko joutui tänne
Tällä rekiretkellään;
Mutta, katsokaamme minne
Kansa kaikki rientääkään:
Ihmis-elo joka hetki
Myöskin pitkä rientoretki
Toivojen on valkaamaan,
Siis, on retki _Toivolaan_.
Minne immen mieli palaa,
Minne silmät luopi hän?
Minne nuorukainen halaa
Miehen teille päästyään?
Sinne, missä lempi luopi
Kodin, armahaisen suopi:
Nuoret kaikki matkallaan
Ovat _Lemmen Toivolaan_.
Maanmies vankka, astuissansa
Auran peräss' pellollaan
Kulkee, pyrkii puuhissansa
_Viljavuuden Toivolaan_.
Niinpä virkku virkamieskin
(Usein kumarrellen) myöskin
Rientää arvon onnelaan,
_Paksun leivän Toivolaan_.
Ahnehet ne kannustaapi
Joka päivä ratsuaan,
Kulkuansa suunnittaapi
_Rakkaan rahan Toivolaan_.
Kirjakoit ja taidesuku
Ain' on yllään matkapuku
Uupumatta astuissaan
_Laakeritten Toivolaan_.
Vihdoin kaikki vaeltajat
Silmät sinne kohottaa,
Miss' on onnen ikimajat,
Missä rauha odottaa;
Sinne suurin rientää retki.
Lähtee, saapuu joka hetki
Asukkaita aavan maan
Tuonne _Iki-Toivolaan_.
Mutt' ei kaikki, jotka kulkee,
Toivolaansa saavukaan,
Onnen oikut suunnan sulkee.
Moni uupuu matkallaan. --
Mutta meistä, kaikki tänne
Suorin saapui määrällämme,
Tien kun viittoi vesat puun,
Valon antoi loiste kuun.
Niinpä ain' ois astuttava
Tietä, opin viittomaa,
Sitä tietä kuljettava,
Jota totuus valistaa.
Ken ei tuota tietä jätä
Sit'ei konsaan toivo petä,
Kell' on rauha rinnassaan,
Saapuu totta _Toivolaan_.
Alla Annin akkunan.
Lunta, lunta taaskin lunta
Tuiskii, tulla tupruaa,
Kyynärää jo kolmikunta
Kantaa lunta jää ja maa.
Kadut, kujat lumi täyttää,
Tuskin päästään kulkemaan,
Luutaa, lapiota käyttää
Täytyy aivan ahkeraan.
Mutta, tuosta huolimatta
Lumitulvast' ollenkaan
Polku vahva lakkaamatta
Johtaa Annin akkunaan,
Vaik' ei siinä luudin luoda,
Lapioin ei laisinkaan,
Eikä lumiauraa tuoda
Tietä auki raivaamaan.
Mikäs taikavoima tässä,
Mikäs totta käypikään
Tietä auki pitämässä
Aamuin illoin yhtenään? --
Ei oo taikavoiman työtä,
Eikä ihmeet tässä näy,
Mutta -- kuules: päivää, yötä
Tässä Annin sulhot käy.
Siinä Pekka poikkeaapi
Aamuin työhön mennessään,
Siihen Tahvo tallustaapi
Päivätyöstä päästyään;
Sotamiehet myöskin tässä
Käyvät ohikulkeissaan
Akkunasta pilkkimässä
Armast' Anni kultaistaan.
Kaikillen on Annill' antaa
Hellä sana, silmäys,
Kunkin sydämehen kantaa
Sulo toivon viritys. --
Mutt' ei ykskään sulholoista
Tohdi kyökkiin astahtaa,
Sillä, siellä seuraa toista: --
Rouvan rautahaarukkaa!
Toisinansa ratoksensa
Pidemmänkin pakinan
Kuiskaa kanssa kultasensa
Anni, läpi akkunan;
Mutta, saiskos kauvan rauhaa, --
Äkin kuiske katkeaa:
Pata kuohuu, liesi pauhaa,
Annin täytyy kiiruhtaa.
Joskus myöskin sattuu illoin,
Että tässä yhtyvät
Sulhomiehet, mutta silloin
Syntyy kovat kähäkät:
Kilpaveljet raivosasti
Pieksää, sättii toisiaan,
Anni silmin hartahasti
Seuraa heidän taistoaan.
Mutta vihdoin täytyy tuosta
Yöhön kylmään, synkiään,
Jonkun raukan pakoon juosta,
Runneltuna yksinään;
Eipä toki Anni hylkää
Myötä- vastoin-käynniskään
Syämestänsä yhtään ylkää,
Kaikk' on hällä mielessään.
Lunta, lunta yhä heittää,
Tuiskii, tulla tupruaa,
Tiet se täyttää, polut peittää,
Vaikea on vaeltaa,
Mutt' ei lumi, tuisku sulje
Tietä Annin akkunaan;
Jos et tuota usko, kulje
Vaikka itse katsomaan! --
Kuopion Vap. Palokunnan marssi.
Jo temppelin kellot ne soivat
Ja taivas se ruskoittaa:
On raivossa taas tulen voimat,
Kotimme ne vaaraan saa.
Me riennämme vastahan tulta,
Sen raivon me murramme,
Niin vaaran me poistamme sulta
Sa kallihin kotimme.
Mutt' rinnassa liekkivä, pyhä
Meill' on tuli valloillaan,
Se syntymämaallemme yhä
Ja kansalle hehkuu vaan.
On kurja ja kunnoton poika,
Ken Suomen ei kunniaa,
Sen kieltä ja kansaa koita
Ain' innolla puollustaa.
Ja jos tätä armasta maata,
Ken tahtoisi sortamaan,
Ei tuota me kärsiä saata
Vaan voimamme ainiaan,
On turvana sorretulle,
Ja sortaja koston saa,
Näin seisomme suojana sulle,
Sa armias synnyinmaa!
Nuo katsehet neitoni armaan
Ain' intoni vahvistaa,
Kun tiedän ja tunnen ma varmaan:
Hän mulle ne lahjoittaa;
Ma sammuta en sitä tulta,
En konsana rinnastain,
Min siihen sa loit, sulo kulta,
Vaan sulle se hehkuu ain'!
Myös suojaamme ain' sitä tulta
Mi kansamme valistaa,
Se tiedon ja taidon kulta,
Pois raakuuden karkoittaa.
Niin, sen tulen varjelijoina
Me seisoa tahdomme.
Ett' onnehen veisi sen voima
Tään armahan kansamme!
Kolmenlaiset lasisilmät.
Kolmet mull' on lasisilmät,
Kolmet oivat, kirkkahat,
Jotka vuoroin tahdottani
Nenälleni saapuvat.
Yhdet niist' on vaaleaiset,
Valkolasit kiillokkaat,
Ne kun saavat silmilleni,
Pois on murheet mutkikkaat.
Silloin maa on mielestäni
Aivan armas asua:
Ahmaten ja sykkein sydän
Juopi elon riemua.
Mutt' on toiset nokimustat,
Pikimustat, tosiaan,
Usein saan ma niiden kautta
Kurkistella kurja vaan.
Mielestäni mailma ompi
Silloin, kurja, katala;
"Syän ei syttä valkeampi,
Miel' ei paree tervoa."
Kolmannet taas sinisilmät,
Toivon silmät sievät saan:
Toivon siivet silloin vievät
Sielun, uumenista maan:
Vievät toivoa kukkulalle
Kaunihille katsomaan,
Innot, voimat virkistyypi,
Surut suistuu unholaan.
Rikki löisin jos ma voisin,
Lasit mustat, mokomat,
Rojukopsaan unhottaisin
Myöskin lasit vaaleat.
Mutta toivon sinisilmät
Päässäni jos aina ois,
Toivo kulta kulutella
Aijan armahasti vois. --
Laula, laula!
Miksi riudut ihmisrinta
Elon huolista?
Soita kieltä suloisinta
Luojan luomista!
Laula, laula surevainen!
Se on riemus' ensimäinen:
Piennä sun jo, itkeväisen
Kehdossasi keikkuen,
Äidin laulu lumoovainen
Siirsi helmaan unosen.
Helky laulu, sävel soi!
Rauhoittaa se rinnan voi;
Laula, laula vaan!
Mutta muista, ettei aina
Rinnan sävel soi,
Eikä kieli laulavaisna
Ikäs' olla voi.
Laula, laula nuorukainen,
Neito hellä hempukkainen!
Ruusu-hohdon poskiltasi
Huolten halla haalentaa,
Sävelehet rinnassasi
Vanhuus vihdoin rusentaa.
Nyt on rintas lempein,
Nyt on laulus' ihanin;
Laula, laula vaan!
Päivän paiste korven jylhän
Lämpimäksi saa,
Lauha tuuli jäänkin, kylmän
Voipi sulattaa.
Niinpä valjun vanhuksenki
Virkistääpi laulun lempi:
Elost' entisestä armaat
Muistot taasen uudistuu,
Sydän synkkä, hapset harmaat
Kaunihisti kirkastuu. --
Laulu, liekkuiss' kehtomme,
Laulu vihkii hautamme:
Laula, laula vaan!
Henkeni.
Kun ma kauniin laulun kuulen,
Enkeleiden luovan luulen
Ihmisrinnoin riemua;
Lempi rientää rintahani,
Sointuisuus on sielussani.
Sydän täynnä suloa.
Helkkyessä sulon soiton
Tunnen itselläni voiton
Halvoist' elon suruista.
Säveleiden lumovoimat
Myrskyssäkin tyyntä soivat,
Hengen kieltä suloista.
Vaan kun immyt ihanainen
Hymyileepi, enpä vainen
Tiedä mihin vertaisin:
Hän on somin soitto, laulu,
Hän on kaunein kuvataulu,
Ihanteeni korkein.
Haavalle.
Miks' noin surren suhahtelet,
Miks' on lehtes' levottomat,
Vaikk' on tyyni maailma?
Ei voi kastepisaraiset,
Eikä linnut laulavaiset
Lehdillesi istua. -- --
Niin, -- mun synkkä sydämeni
Myös on aina rauhatonna,
Aina riehuu, raivoaa:
Ei voi ilon kiiltohelmet,
Eikä riemun kultakäet
Siinä loistaa, kukahtaa. --
Sitävarten varmaan.
Sitävarten varmaan
Tuli rinnassani
Liehuu lakkaamatta,
Että sydämein se
Saisi puhtahaksi,
Niinkuin kulta kallis
Tuless' puhdistuupi. --
Vaan, jos sydämeni
Lienee kokonansa
Kuonaa, eikä kultaa,
Silloin tuima tuli
Poroksi sen polttaa,
Kuluttaa ja kalvaa,
Niinkuin aina saapi
Kukistuksen kurja,
Hävityksen halpa.
Laulakaa!
Katsokaa, katsokaa!
Kuinka kirkas lahden laine,
Hopealta hohtavainen
Rannan hiekkaa läikyttää,
Laulun siinä synnyttää:
Laine laulaa armahasta
Suomenmaasta ihanasta.
Kuunnelkaa, kuunnelkaa!
Kuinka kosket mahtavasti,
Virrat vierein vilppahasti
Halki sulon Suomen maan,
Kuohullaan ja pauhullaan
Laulelevat armahasta
Suomenmaasta ihanasta.
Kuunnelkaa, kuunuelkaa!
Kuinka kuuset kunnahalla,
Vankat hongat kankahalla,
Haavat, koivut kohisee
Tuulen tullen suhisee.
Puutkin laulaa armahasta
Suomenmaasta ihanasta.
Kuunnelkaa, kuunnelkaa!
Kuinka linnut iloissansa
Aina laskee laulujansa,
Kun he jätit kaukomaan,
Tulit tänne Pohjolaan
Laulamahan armahasta
Suomenmaasta ihanasta.
Laulakaa, laulakaa!
Ihmislapset, iloitkaamme,
Luonnon kanssa nauttikaamme
Kauneutta Pohjolan,
Isänmaamme ihanan!
Laulakaamme armahasta,
Synnyinmaasta ihanasta!
Epätoivoisen jäähyväis-laulu.
On kylmät Pohjanmailla yöt
Ja usein paksut lumivyöt
Tääll' luonnon kapaloipi,
Vaan kylmempi kuin lumi, jää,
On sydämeltä neito tää,
Jolle nyt lauluin soipi.
Tää kylmyys minut karkoittaa
Ja jättämähän pakoittaa
Nyt rakkaat syntyseudut.
Ma raivoin riennän sinne nyt,
Miss' kaikki lempi on kylmennyt,
Ja pauhaa sodan meurut.
Ja suurin on se toivoni,
Ett' rauhattoman rintani
Lävistäis' tuima luoti;
Oi neito, jos sa kerrankaan
Muistaisit, että tähtes vaan
Tää sydänveri vuoti! --
Kullalle.
Suutele kulta.
Pois kevyt mieli multa,
Pois kehnot poikamaisuudet
Ja halvat halut, tuhmuudet,
Ja miehistä mieleni,
Mun lempeä kultani!
Suutele kulta,
Pois kurja ulkokulta
Mun sydämestäin, huuliltain,
Ja rehellisyys lietso vain
Mun rintahan' asumaan
Ja tietäni viittomaan!
Suutele kulta,
Tuo vihan kyinen multa
Mun povestani kurja pois!
Niin että rauhan ruusut vois
Siell' armahat asua
Ja kukkien tuoksua.
Suutele kulta,
Kun leimut lemmentulta,
Pois multa kylmyys, kankeus,
Ja musta mielen sankeus:
Sun silmäsi loihtikaan
Mun henkeni palamaan!
Suutelot, kulta,
Kun sulot saan ma sulta,
Mull' armain elon onni on
Ja rakkautes' verraton
Mun onneni, voimani,
Sä, lempeä kultani!
Ah, mun kultani.
[Ensimäinen värsy on vanha kansanlaulu.]
Ah muu kultani, kussa olet!
Kaukan' olet ja harvoin tulet,
Sydämest' sua rakastan!
Jos ma joskus sun unhotan,
Taikka muille sun ilmoitan,
Kostakoon mun Jumala!
Ah mun kultani, aina soisin,
Että luonasi olla voisin,
Sua suuresti ikävöin!
Olet aatteeni päivin, öin;
Jos en oisi mä siivitöin
Heti luokses lentäisin.
Vaikka kaukana toisistamme
Viettää täytyyvi nuoruuttamme,
Kerran yhdymme yhtehen,
Jos on lempemme totinen, --
Silloin oiva on onnemme
Aivan autuas elomme!
Kaikki kuiskaa kullastani.
Kun on kaunis kesä-ilta
Kuulen lehtokummuilta
Lempilaulut lintujen:
Näiltä luonnon laulajilta
Kuulen, armas neitonen,
Kai'un äänes suloisen.
Aurinkoinen taivahalta,
Kuukin pilven paltahalta
Lempeyttäs loistavat,
Tuulet tullen tuntureilta,
Taikka mistä tulevat,
Kullastani kuiskuvat.
Tulten loisto taivainen
Aivan on kuin vienosien
Hohde kullan poskien,
Säihky tähtein tuikkavien
Taasen tuopi mielehen,
Sulosilmät kultasen.
Niin on mulla aina varmass'
Muistossani neito armas, --
Toivon, pelvon vaikuttaa:
Sillä, myöskin aate karvas
Joskus mulle kuiskuttaa:
Omakses et häntä saa.
Niskani syy.
Kankeat on niskat mulla
Niinkuin puusta muokatulla
Kirkkokuvalla,
Senpätähden ei se mullen
Kovan-onnen kohdatullen
Virka ylene,
Leipä levene.
Tuopa mulle huolta tuopi,
Valottoman varjon luopi
Vastaisuutehen.
Ja ma tutkistelen noita,
Kuinka muita kankeoita
Aina aikanaan
Saadaan taipumaan:
Nahkuri se kankeata
Nahkaa jäykkää, puutavata
Voitaa rasvalla;
Koneseppä jäykennehet
Konehensa jäsenehet
Öljynestein vaan
Saapi taipumaan.
Maa kun vankka kankeaksi
Kuivettuupi kamaraksi
Pouta-ilmalla,
Vasta vettä saatuansa,
Ahnehesti juotuansa
Pinta jäykän maan
Alkaa taipumaan.
Viisaat meitä muistuttavat
Ottamahan luonnon tavat
Elon ohjeiksi;
Siis on mulla syytä kyllä
Niskaluuta liestytellä
Voitein väkevin,
Voima-nestehin.
Neuvotahan kyllä, että
Pitäis juoda pelkkää vettä,
Mutta, -- uskokaa:
Vesi täss' ei mitään auta,
Kuivaks' käypi niinkuin lauta
Ruumis, sielu, vaan
Vettä saatuaan.
Kun ma ryypyt otan oivat
Ihmeitä ne tehdä voivat
Jäykäss' rungossa:
Pää se keikkuu notkeasti,
Nöyryys käypi polviin asti,
Kumarrukset saa
Silloin vaikka maa.
Kukin täällä hyväksensä
Käyttää keinot keksimänsä
Hyvin voidakseen;
Ken siis pitäis' kummanansa,
Jos mä täällä toisinansa
Voidan kautta suun
Jäykän niskaluun.
Maanviljelystä.
Ennen aina aattelin ja luulin,
Ettei mull' oo mitään viljelystä,
Ettei ole niitun niemekettä,
Pienintänä pellon penkerettä,
Eikä kylväjöitä, kyntäjöitä
Eikä miestä työtätekeväistä.
Vaan nyt olen kyllä kummakseni
Totisesti tullut tuntemahan,
Ett' on mulla oikein "mallitalo",
Jossa aina varsin vireästi
Miehet mahtavasti mullistavat,
Varsin ravakasti raatavatkin,
Väsymättömänä vääntävätkin:
Kyntömies se aina ahkerasti
Otsahani uurtaa uriansa,
Poskiani pitkin piirujansa
Kavertelee kanssa karhillansa;
Niittomies se häärii häiläkästi
Tukka-niitussani niittelevi,
Pääni pintaa paha paljastaapi
Leikkaajapa aivan ankarasti
Innossansa iskee sirpillänsä
Aina asti syvään sydämehen;
Kydön-polttomies ja kaski-ukko
Poron, pölynsä ja savun sankan
Varsin syytävät mun silmihini,
Niinpä näkö-neuvot himmentävät;
Puramies se houkko hommissansa
Luulee luitan' ehkä kallioksi.
Koska niitä aina kaluaapi,
Hampahani varsin hajottaapi;
Mutta kaikist' on se kummempata,
Että rautatienkin rakentavat,
Pitkin runkoani rustoavat:
Usein junat juosta jyristävät
Pitkin selkäpiitä pinnistävät,
Taikka säärivartta säilöstävät. --
Mitä miekkoset he toivonevat,
Mitä halunnevat hyötyvänsä
Tästä työstänsä ja toimestansa?
Muuta tuskin saavat tuloksensa
Kuni kunnottoman, kuivunehen,
Laihan makupalan matosille.
Ikävissä.
Linnut puissa laulelee,
Hausk' on aika heillä,
Toinen toista vastailee
Sulo-säveleillä;
Heillä hetket riemuiset,
Mulla pitkät, suruiset.
Olin ennen minäkin
Lintu laulu-puussa,
Ystäviä ympärin
Riemulaulut suussa,
Nyt mä ypö-yksin vaan,
Kurja, kukkuella saan.
Nyt on lauleloni vaan
Yksi-äänellistä,
Koitan, jos ma huvin saan
Soiton sävelistä:
Nekin suruisesti soi,
Ikävää ei poistaa voi.
Yhdy vieno tuulonen,
Yhdy laulamahan!
Ettei mieli murheinen
Varsin vaivu maahan;
Lauleluista kumppanein,
Kanna kaiku kuullaksein!
Murhe ja lempi.
Haamussa lemmen laskee
Hengetär usein ihmislasten luo,
Riemua armahinta
Nautita ensin heidän hetken suo,
Mutta se sitte muuttuu:
Muuttuvi mureheksi lempi tuo,
Kauheat, tuimat tuskat
Rintahan äsken riemuiseen se luo,
Karvahat kaihon kalkit
Sortuva sydän raukka silloin tyhjiin juo. --
Muodossa murheen joskus
Lemmetär ihmis-rintaan luikahtaa.
Polttoa, tuskaa ensin,
Outoja tuntehia vaikuttaa
Mutta se polo poltto
Liekiksi lemmen sitte leimahtaa.
Riemua armahinta
Nautita silloin sydän kyllin saa; --
Näinpä se Hengetär voipi
Murheeksi lemmen, lemmeksi murheen vaihettaa.
Tytön laulu kesällä.
[M. Canth'n näytelmässä: "Roinilan talossa".]
Metsän puita tuuli tuudittaa,
Joka lehti liikkuu,
Oksat keinuu, kiikkuu,
Karjankellot kilvan kalkattaa
Ja linnut livertävät la la la la lallaa!
Niinpä neidon mieli nuorell' iällä
Lentää kuni lehti ilman tiellä,
Näin iloiten
Vain ma laulelen,
La la la la...
Karjankellot kilvan kalkattaa
Ja linnut livertävät la la la la lallaa!
Sunnuntaina taasen kiikuttaa
Poiat iloissansa
Kukin neitoansa,
Korkealle keinu heilahtaa
Ja tytöt laulelevat la la la la lallaa!
Niinpä neidon mieli nuorell' iällä
Heiluu kuni keinu ilman tiellä,
Näin iloiten
Vain ma laulelen
La la la la...
Korkealle keinu heilahtaa
Ja tytöt laulelevat la la la la lallaa!
Kehtolaulu.
[Näytelmässä: "Koinilan talossa".]
Pium, paum! kehto heilahtaa,
Kun lapsi viattomana nukahtaa,
Pium, paum, äiti laulahtaa
Ja sydänkäpyänsä tuudittaa.
Pium, paum! sävel kajahtaa
Ja nuoret karkelohon kiiruhtaa,
Pium, paum, viulu vingahtaa
Ja joukko tanssissa jo tanhuaa.
Pium, paum! nauti elämää
Sa silloin kun se sulle hymyää!
Pium, paum: onni häilyää,
Se luopi valoa ja pimeää. --
Pium, paum! kerran kajahtaa
Tuo kylmä kellon ääni ilmoittaa,
Pois, pois henki vaeltaa
Ja ruumis mullan alla majan saa.
Kanteleelle.
Nyt kaiu kanteleeni
Ja mielein rauhoita!
Ja sulo säveleilläs kauvas
Kaihoni karkoita!
Kun säveleesi soipi
Se rinnan rauhoittaa,
Ja mielen murheisen se voipi
Lumollaan virvoittaa.
Niin kaiu kannel armas!
Jo rinta rauhan saa,
Jo tunnen kuinka kaiho karvas
Sointuihin katoaa.
Ja, tuulen tuohku vieno,
Vie sävel armaallen!
Hänelle kuiskaa kuoloon asti
Mä häntä muistelen. --
Siunaus ja kirous.
On ihanaa
Ja korkeaa
Kun itse siunausta haluaa,
Vaan vielä ihanampaa
Ja paljo kallihimpaa,
Kun toisen esirukous
Ja vilpittömin hartaus
Sinulle siunausta toivottaa.
On kauheaa
Ja ankaraa
Kun lähimäinen meitä kiroaa,
Vaan vielä ankarampaa
Ja kahta kauheampaa.
Kun jonkun täytyy itseään
Ja syistä synkkää sydäntään
Kiroilla, tuomita ja sadattaa.
Minkäpä voipi.
Minkäpä voipi järven tyyni pinta,
Myrsky kun kuohuttaa sen pauhinaan?
Minkäpä voipi myöskään ihmisrinta
Kun himot yllyttää sen kuohunaan?
Minkäpä voipi metsän vankka honka
Tuuli jos pois sen työntää juuriltaan?
Minkäpä voipi ihmissydän, jonka
Kiusaus poijes syöksee suunniltaan?
Minkäpä voipi sirot siemenjyvät,
Vaikka ne louhikkohon heitetään,
Jossa ne kuivuvat ja näivettyvät? --
Toisia mustaan multaan peitetään. --
Minkäpä voipi, jospa himot voittaa,
Kiusaus ihmis-mielen harhaan saa?
Vaikkapa kyllä kaikin voimin koittaa
Vastahan taistella ja ponnistaa.
Minkäpä voipi, vaikk'ei maailmassa
Viel' ole hyvä pahaa voittanut?
Vaikka ne taistelussa ankarassa
Ain' ovat toistaan kaataa koittanut.
Minkäpä voit sa jospa vikas kurjat
Täällä jo kaikki julki ilmestyy?
Vaikkapa toisten pahatteot nurjat
Kätköhön tarkoin aivan kääriytyy.
Minkäpä voit sa, vaikka mailma sitten
Ilkkuen näyttää sulle sormeaan,
Vaikkapa sitte joukko "ystävitten"
Inhoen pois sun hylkää seurastaan?
Minkäpä voipi, että ihmis-hurjat
Kerskuvat ylvästellen voimistaan?
Vaikka he lankeevat kuin rammat kurjat
Horjuen täällä käyvät ainiaan.
Minkäpä voipi, että alituista
Täällä on lankeemus ja taistelo?
Eikä me kuitenkaan tääll' usein muista
Ohjetta oivaa: "Älkäät tuomitko".
Nälkävuodelta.
(Mukaelma.)
Hän mökkihin pienenen kiiruhtaa,
Tuo Pietari pettua tuoden,
Ja siitä hän leipiä valmistaa
Vaikk' ei ole jauhoja sekoittaa,
Ei olkia joukkohon kuoren.
Ja lapsoset horjuvat isän luo,
He kalveat on kuni haamut:
"No, etkö jo leipää meille tuo?
Oi kohta jo hiukkanen maistaa suo!"
"Oi armahat, -- en ole saanut" --.
"Kun äitimme hautahan kannettiin,
Tuon multavan peittehen ala,
Meill' leikkale leipää annettiin,
Se kyynelehilläsi kastettiin;
Se oliko viimeinen pala?"
"Nyt ruokia ei ole minulla,
Vaan Luojahan turvaukaamme;
Kentiesi Hän antavi aamulla,
Jos toivoa voimme me uskolla,
Niin varmahan lahjoja saamme."
Hän kantelon ottavi naulastaan,
Sen kieliä sormien soittaa,
Ja pienoset taukovi itkustaan
On rauha ja tyyneys kasvoillaan,
Pois soitanto puuttehet poistaa.
Vaan pois isä kääntyi ja -- lymmyttää
Nuo tulvivat kyynelet koitti;
Ja riemusa polska se helkähtää,
Se pienoset hyppyhyn viehättää,
Vaan uupumus kohta ne voitti.
Ja olkisen vuotehen laidalla
Hän siunavi heitä ja huokaa,
Mutt' päivä kun alkavi aamulla,
Kaikk' aivan on kalpeat vuoteella. --
Ei pyydä he koskana ruokaa.
Koulu-elämästä.
Päivä koittelee
Kaunis kultainen,
Äiti huutelee.
"Nouse lapsonen,
Siunaa itsesi,
Lue läksysi!"
Uni ahdistaa
Pienen silmiä,
Huoli haihduttaa
Unen pilviä:
Nousee vuoteeltaan,
Koht' on vaatteissaan.
Sitte ahkeraan
Luvut lukeepi,
Laskee laskujaan,
Karttaan katsoopi;
Näin on valmis hän
Kouluun lähtemään.
Siellä kunnolla
Kaikki vastailee,
Iloll', innolla
Neuvot kuuntelee:
Saapi kymmenen
Todistuksehen.
Mutta Matti on
Kauvan nukkunut,
Läksyin luennon
Laimin lyönyt, mutt'
Nyt se raukka saa
Nurkass' mokottaa.
Venelaulu.
(Mukaelma. Flyt min snäcka...)
Viillä venhein vettä sukkelaan,
Niinkun jalo joutsen uidessaan!
Kun me kullan luokse ennätämme,
Levähdämme.
Kirkas kuu, mun tieni valaise!
Venhettäni aalto ajaise!
Kiirehesti vene joudu, juokse!
Kullan luokse.
Näin mun mailman' aalto tuudittaa,
Venhe tää on armas isänmaa,
Taivas kattoni ja aallot aavat
Haudaks' saavat.
Niissä kerran kun ma levännen,
Muisteletko mua neitonen? --
Vaiko mulle laulaa laine musta
Unhotusta?
Polska.
[Suoni. Klara stjernor små...]
Tähdet pienet pilkkii taivahalla,
Lalla la la la...
Onko kultaa nähty kulkusalla?
Laila la la la...
Lehdon kukat untuu,
Vieno tuuli tuntuu,
Mikäs viivyttää nyt minun ystävääni?
Jos mun pettää poika,
Eipä suru voita,
Eikä vaalistu mun poskipääni!
Kultani ei ole vielä tullut,
Lalla la la la...
Surisinko tuota, oisin hullu!
Lalla la la la...
Eipä itke neitti
Vaikka yksi heitti
Saan ma kyllä vaikka sata samallaista,
Mutt' en huoli noista
Mailman veitikoista
Heiss' on kavaluutta kaikenmoista.
Rakastunut.
Oi armas neito kulta!
Sun silmäs lempeät
Mun sydämeeni tulta
Nyt virittelevät.
Hei rallallaa ja rattattaa,
Ja markkaa satatuhatta!
Niin sulot silmäs' loistaa,
Kuin isäs' arkussa
Hopeiset markat paistaa
Ja kultaa joukossa,
Hei rallallaa ja rattattaa,
Kuin markkaa satatuhatta.
Ja puna-huules' somat
Niin sini-keltaiset.
Kuin seteleissä ovat
Nuo kuvat herttaiset,
Hei rallallaa ja rattattaa,
Kuin markkaa satatuhatta.
Ja poskes' pulleroiset,
Ne totta tosiaan
On rahamassin moiset
Kun siihen tukitaan --
Hei rallallaa ja rattattaa --
Noin markkaa satatuhatta.
Ja poves' korkealla
On sulo kaaressa,
Niinkuin sen armaan alla
Jo oisi tallessa,
Hei rallallaa ja rattattaa.
Ne markkaa satatuhatta.
Sun sormesi niin vienot
Kuin veksel-paperin
On viivat suorat, hienot,
Sun nimes kallihin,
Hei rallallaa kun sillä saa
Ne markkaa satatuhatta!
Jos omaksen' en saisi
Sua kulta ollenkaan,
En koskaan toista naisi
Jos häll' ei oisi vaan,
Hei rallallaa ja rattattaa,
Noin' markkaa satatuhatta.
Herra Tuulihatun elämäkerta.
Jo lapsena ma raukka totuin niin,
Ett' yhä uutta himosin:
Ma leikkikalut nurkkiin heittäelin,
Kun päivä paistoi, sitä tavottelin
Ja illan tullen kuuta kurkottelin.
Kun nuorukaiseks' sitte kohouin,
Niin kaikkihin ma ihastuin:
Mun viehätteli narrein kiiltonapit
Ja papin livut, halkihäntä-takit
Ja sotamiesten somat suippolakit.
Vaan näihinkin ma kohta tuskastuin
Ja taiteihisin harrastuin.
Ma soittotaitohon jo opein siksi,
Ett' oisin kenties pääsnyt rumpaliksi:
Vaan kohta taasen taivuin maalariksi.
Ma sitte laulajaksi laukesin
Ja kuulijoita huvitin.
Vaan arvostelmaa tuskin kuullaan moista,
Kuin mulle lausui eräs kuulijoista:
"Jaa ah, hän -- luulen matkii kurkeloista".
Kun sitte lempi liehui hymysuin
Sen seurahan ma antauin:
Jos missä sitte näinkin tyttö-typyn,
Ma kohta leimahdan ja liekkiin sytyn
Ja jälkehensä otan oivan hypyn.
Ja rakkauten' oitis tunnustin,
Vaan tuskin vielä ennätin
Tuon uuden ulpukaisen nimen kuulla,
Niin vanhaksi jo alkoi tuokin tulla
Ja toista mieless' oli taasen mulla.
Nyt, -- huomatkaatte -- runottaren sain
Ma onnen-poika seurahain!
Sai silloin runoloita mailma kuulla,
Ja mittaa oli runon sääriluulla,
Ett' arvostella voisi kyynärpuulla.
Ja niin ma lauluihini ihastuin,
Ett' innossani, hymysuin
Ma ryypyn otin niiden kunniaksi,
Ja toisna päivänä jo otin kaksi,
Ja, -- noh, -- ne tuli lukemattomaksi.
Ja siten sain ma viimein armahan
Sen ansaitun ja parahan.
Ei halut voi nyt lailla virvan viedä
Ma valveillakin olless' torkun vielä
Ja herännenkö milloinkaan -- en tiedä.
Niitä näitä.