Sanajalka.
Suomen saloilta.
Maanmies halla-yönä.
Talvi-ilta Pohjolassa.
Armas Suomenmaa.
Vanha Matti ja nuori Matti.
Aurinko ja kuu.
Tuulet.
Totti.
Morsiusvuori.
Aarno ja Aino.
Lapsuuden muisto.
Erästä Suomenkielistä alkeis-opistoa avattaessa.
Johan Wilhelm Snellman'in 76:na syntymäpäivänä 12.5.1881.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50:nä vuosipäivänä.
Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta.
Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882.
Kuopion juna.
Kalevala.
Kun Uno Cygnaeus täytti 75 vuotta.
Pohjanmaan naisten valtiopäivä-anomuksia.
Eräälle kihlatulle.
Rekiretkellä Toivolaan.
Alla Annin akkunan.
Kuopion Vap. Palokunnan marssi.
Kolmenlaiset lasisilmät.
Laula, laula!
Ihanteeni.
Haavalle.
Sitävarten varmaan.
Laulakaa!
Epätoivoisen jäähyväis-laulu.
Kullalle.
Ah, mun kultani.
Kaikki kuiskan kullastani.
Niskani syy.
Maanviljelystä.
Ikävissä.
Murhe ja lempi.
Tytön laulu kesällä.
Kehtolaulu.
Kanteleelle.
Siunaus ja kirous.
Minkäpä voipi.
Nälkävuodelta.
Koulu-elämästä.
Venelaulu.
Polska.
Rakastunut.
Herra Tuulihatun elämäkerta.
Niitä näitä.
Sanajalka.
Metsän synkän siimehessä
Sakeassa sammalessa
Sanajalka kaino kasvaa;
Juuret kiertelee kiviä
Varret varpuja sepävi;
Ei ole mullat muhkeaiset,
Eikä mannut mahtavaiset
Vartta vahvistelemassa
Eikä juurta juottamassa;
Ei se suureksi sukeu,
Eikä kasva kaunihiksi,
Kukkaa ei se kulloinkana
Sanajalka kaino kanna.
Tuomp' on tähden sanajalka
Harvoin huomiota saapi,
Usein unhotukseen jääpi;
Ei se onni ollenkana
Koita sille konsanahan,
Että kauno-kiehkurassa,
Soreassa sommelossa.
Kera nurmen nunnusien,
Kultapäiden kukkasien
Käessä immen käydä saisi
Taikka päätä kaunistaisi;
Saloilla sanajaloilla
Koto ompi koivikossa;
Paimen pieni piipatellen,
Ikävissä istuskellen
Joskus tuota katselevi
Joskus lehvän leikkoavi;
Kaskimies sen poies perkaa
Kasken kuivan kaltahalta,
Ettei sankka sanajalka
Tulta veisi viidakkohon,
Kulettaisi kuusikkohon.
Muut ne tuota tuskin tuntee,
Tuskin tuntee, harvoin huomaa.
Uskallanko nyt utala
Sulon Suomeni sylihin,
Jalon kansan jalkatielle
Viedä vihkosen vähäisen
Solmitun _Sanajaloista_?
Suomen saloilta.
Armas maani, valkeutta
Kansallesi tarvitaan!
Tulta koitan tehdä, mutta --
Tumma, heikko on se vaan;
Tääll' ei loista sähkövalot,
Täällä paukkuilee vaan halot
Suomen saloilta.
Kuinka voisi korven lapset
Kalliit' antaa lahjoja:
Harvoin halla säästää kasket,
Työ on raskas, vaikea;
Leip' ei suurin suurustettu,
Usein on vaan purra pettu
Suomen saloilta.
Vaan, jos Suomi haluaisit
Korviasi kallistaa,
Hetkisen nyt kuulla saisit
Kuinka raikuin rallattaa
Karjankelloin kalkatukset,
Paimentorvein toitotukset
Suomen saloilla.
[Painettu albumissa "Suomen Saloilta".]
Maanmies halla-yönä.
Päivän liekkunut tuuli on Pohjolan puolla,
Illalla taukovi, lainekin kuoli jo tuolla.
"Miks' et sä tuulonen tuudita peltoni viljaa!"
Niinkuin kuolohon vaipuen kaikki on hiljaa;
Pohjolan silmä on kirkas ja selkeä ohta;
"Laske sä Pilvetär liepehes, laske ne kohta!
Muuten mun viljani vie vilu, vie tänä yönä".
Yö tuli selkeä, tyyn' oli luonto kuin hauta,
Kolkk' oli ilma ja maa niin kylmä kuin rauta;
Jäihin nestehet kasvien suonissa käivät,
Ruis, joka heiluen kasvanut ol' kesäpäivät
Juur' oli tähkähän nyt jyvän pienosen saanut,
Tähkät ne seisovi nyt kuni vaaleat haamut.
Maanmies unta ei saanut, ei koko yönä.
Aamulla, auringon kehän käytyä ilmi,
Maanmies käy ulos, otsallaan suru-pilvi;
Täälläpä hirmuinen näky häntä nyt kohtaa:
Yllähän kuurava kauhtana vilja se hohtaa!
Jäätäkin kylmempi nuoli se mieltä nyt viilsi,
Kuuma ja katkera kyynele silmässä kiilsi,
Riehuen rintakin löi ja hän huoaten lausui:
"Taivahan Luoja! nyt työni on tyhjähän mennyt!
Kolkkohon korpehen täss' olen peltoja tehnyt,
Niistä nyt onneton korjata saan tulon karvaan:
Milläpä raukka nyt ruokin ma perheeni armaan?
Oi minun lapseni, oi! joko täytyvi teidän
Lähteä mieroa käymähän, pyyntöhön leivän,
Itse mun maan tämän hyljätä, etsiä toista?" --
"Ei toki! Vielä on vilja jot' ei ole halla
Koskenut, vielä on mäntyjä tuoll' ahon alla,
Kaikkia vielä ei voitturin kirvehet kaanneet,
Niistä on ihmiset ennenkin einehen saaneet;
En siis hylkää maatani, en kotipaikkaa,
Vaikka se joskus on tuima ja huolia laittaa,
Armas on kuitenkin tääll' petäjäistäkin taittaa."
Talvi-ilta Pohjolassa.
Pohjan pitkä kesäpäivä päättyy,
Syksyn tullen synkeäksi käy,
Huuru kattaa kentät, järvet jäätyy,
Eikä luonnoss' elämätä näy;
Kaksi pimeätä toisellensa
Mustaa, kylmää kättä oientaa,
Pois on kesän lämmöt seuroinensa,
Kylmän kahleiss' huokaa meri, maa.
Myrskyt rajut, raatavaiset tuulet
Kylmän kanssa kilvan temmeltää;
Petoin ulvonnankin hurjan kuulet,
Ihmismajoille ne rynnältää. --
Lumi taasen tuima tuiskullansa
Tukkii tiet ja polut peittää pois,
Tahtois, että talven majoissansa
Varsin vangittuna kansa ois.
Tällaiset kun kummat vieras kuulee
Viestin Pohjolasta kertovan,
Karvaturkin karhun lailla luulee
Pohjan kansan kaiken nukkuvan,
Luulee taidon, toimen tyrehtyvän,
Neron, lemmen jääksi jäätyvän,
Kaiken ilon, kaiken jalon, hyvän
Luulee kylmän käsiss' häätyvän.
Mutta, katso meidän talvisäitä,
Mit' on mieluisampaa, armaampaa!
Katso Pohjan läikkyviä jäitä,
Revontulten loistett' ihanaa,
Tähtitaivastamme, sekä kuuta,
Joka lailla kainon impyen
Talvimaisemalle suihkaa suuta,
Valollansa yönkin lumoten.
Taikka, voisko kylmän valta täällä
Pohjan kansaa uljast' uuvuttaa,
Vaikka kokee lumellaan ja jäällä
Elon kaiken sortaa, turruttaa:
Kankaillamme kasvaa hongat sankat,
Joista taidokkaasti raketaan
Pirtit lämpimät ja varsin vankat
Kylmän kolkon valtaa torjumaan.
Olkoon ilta synkeämpi syttä,
Lämmin toivon tunne vahvistaa
Matkamiestä, tiellä väsynyttä,
Kun hän ihmis-asunnosta saa
Nähdä lampun valon tuikkavaisen,
Joka uuraan työhön valon luo,
Taikka oppivan ja tutkivaisen
Päivätyötä pitkitellä suo.
Taikka käy, ja katsokaamme tuonne,
Missä takkatuli loimottaa!
Siell' on kuvattuna Pohjan luonne,
Jolle vertoja et nähdä saa.
Onnellisna siellä toimissansa
Illan pitkän perhe kuluttaa,
Vaikk' on synkkä syys ja raivossansa
Kylmä maita, puita puristaa.
Rattosasti rukki hyrrää, pyörii,
Langaks' saapi villat, pellavat,
Lapset laattialla telmää, hyörii,
Toiset a:ta, p:tä oppivat,
Siinä neula lentää, liikkuu kartta,
Matti veistää, laulaa rallattaa,
Toiset vuolee kauhaa, kirvesvartta;
Kirkkahasti tuli loimottaa.
Perheen äiti ilta-ruoan laittaa,
Sekä vallatonten poikien
Rikkunehet housunpolvet paikkaa.
Isä-ukko istuu miettien:
Uutiseen jos ulttuu leivän aines,
Ruunun rahat niistä saada vois; --
Nousee, piipun täyttää, savu saines
Huolet kaikki häätää, kantaa pois. --
Kellon kalke kuuluu tanhualta,
Jalas ruskaa, hepo hirnahtaa;
Kiireest' Anni nousee jakkaralta,
Äiti akkunasta katsahtaa.
Pirttihin nyt astuu nuori miesi,
Tukka huurtehesta kimaltaa,
Mutta poski punertaa kuin liesi.
Veri lämmin suoniss' uhkuaa.
"Terve, tervetullut!" lausutahan
Tulijalle, kättä annetaan,
Mutt' ei Annin kättä omastahan
Vieras irti laske ollenkaan,
Annin viereen käypi istumahan,
Kuiskaa: "kohta oot sa armas mun,
Jo on mulla mitä tarvitahan,
Vihille ma viedä saan jo sun."
Pankaa vielä, pankaa uuniin tulta!
Takkatulen loiste, lämmin on
Pohjan kirkkahin ja kallein kulta,
Kansan kasvattaja verraton:
Uskollisuus, miehuus, mainehemme
Takkatulen luon' on kasvaneet,
Siin' on ensin soinut kanteleemme,
Suomen suuret laulut syntyneet.
Onnellisna säilyy Suomen kansa
Jos se aina suosii, rakastaa,
Perheen pyhää tulta, kotoansa
Paikaks' armaimmaksi arvostaa;
Vaan, jos kerran täällä jäähtyy liesi,
Perheen pyhä piiri hajoaa,
Silloin yksinänsä Luoja tiesi,
Mitkä vaiheet Suomen kansa saa. --
Armas Suomenmaa.
Kun kevät kukkalaumallansa,
Pois talven meiltä karkoittaa,
Kun taivas kultaloistossansa
Ja leuto päivä helottaa,
Kun käki kuusissamme kukkuu
Ja leivo luonnon iloittaa,
Niin rinta riemuellen hehkuu
Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
On syyskin raitis Pohjolamme,
Ja talvi luonnon kaunistaa,
Kun lumi-kuuset kukkii maamme
Ja pohja liehuin leimuaa;
Ja vaikka kylmä raivoin riehuu
Ja aallot kahleihinsa saa,
Niin suonissamme veri kiehuu,
Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Sa kansan olet kasvattanut
Niin kestävän ja vakavan,
Ett'ei oo sorretuksi saanut
Sen kieltä valta vierahan;
Pois poikas torjuu sortopaulan
Ja vapauden valloittaa,
Siis riemuellen näin mä laulan
Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Ei maata mointa maailmassa,
Ei löytyne niin suotuisaa,
Miss' lempi niinkuin Pohjolassa
Lumenkin loistoss' leimuaa;
En lausua ma taida kielin,
Kuin Pohjola mun lumoaa!
Ma elää, kuolla aina mielin
Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Vanha Matti ja nuori Matti.
Vanha Matti visapiipun täyttää,
Kotinurkan-takaista hän käyttää,
Sitte kädet polvill' istahtaapi,
Savut paksut ilmaan puhaltaapi.
Nuori Matti tullutupakkata
Tupruttaapi, paljo kalliimpata,
Ahkerasti sitte liikkuu parta.
Kun hän lukee Uutta Suometarta.
Vanha Matti tekee puusta auran,
Kyntää pellon, kylvää ohran, kauran,
Joskus viepi siihen havulantaa,
Tyytyy, vaikka vähäkin se antaa.
Nuori Matti rauta-auran ostaa,
Sillä niityt, nurmet ylös nostaa;
Heinäks' kylvää vanhat peltonsakin,
Aivan ällistyttää vanhan Matin.
Vanha Matti vielä lapsiansa
Kouluttaapi työssä pellollansa;
A:n kun tuntee, tuoll' on toimeen tultu,
Lukemattakin on leiväss' oltu.
Nuori Matti kanssa naapureinsa
Kansakoulun laitti lapsillensa,
Kirjat, kartat heille vielä ostaa,
Jotka kulut suuremmiksi nostaa. --
Vanha Matti kokouksiss' aina
Vastalauseet laskee voimakkaina,
Uudet verot näin hän tahtoo estää,
Pelkää, ettei niitä voi hän kestää.
Jumalinen myös on vanha Matti,
Käypi kirkoss' aivan ahkerasti,
Vaan kun lehmä, hepo taudin saapi,
Poppamiestä silloin kuulustaapi.
Nuori Matti ei niin hurskahalta
Näytä, eikä varsin vakavalta;
Mutt' ei myös hän usko vanhaan tapaan
Haltioita eikä noitiakaan.
Vanha Matti selkä köyryllänsä
Kumartaa, kun virkamiehiltänsä
Ruti-ruotsalaiset kirjat saapi,
Jotka komisarjus suomentaapi.
Nuori Matti tuosta nostaa melun,
Sanomiinkin laittaa "panettelun",
Jos ei virkamiehet mielellänsä
Toimi hälle, hänen kielellänsä.
Vanha Matti kyllä aikanansa
Kelpo miesi oli paikallansa,
Vaan kun aika uusi yllättääpi,
Rauhaan silloin vanha Matti jääpi.
Aurinko ja kuu.
Kun Luoja laati luomansa,
Taivaan ja kaiken elon loi,
Ne lemmestä sai alkunsa.
Hän luoduilleen myös lemmen soi:
Kaikillen, mitkä luotihin
Loi Herra, kullan, kumppanin.
Sai Aatamikin Eevansa,
Niin kaikki luotiin kaksittain,
Merestä maa sai kultansa
Ja tähdet loisti rinnakkain,
Kuu kullakseen sai auringon,
Joll' ompi loisto verraton.
Ne hetken aikaa eleli
Niin armaast', onnellisesti,
Aurinko kuulle hymyili
Sulosti, uskollisesti.
Vaan -- kenpä tyytyy onneensa,
Vaikk' ois se suurin mailmassa!
Aurinko erään' iltana
Kun laskeusi levolle,
Ja tähtijoukko ihana
Nyt astui taivaslaelle,
Niin kuu jo jätti kultansa,
Yön vietti tähtein tanssissa.
Taas aurinko, kun aamulla
Kohotti kauniit kasvonsa
Hän huomasi nyt kauhulla
Petoksen kurjan kultansa:
Hän tuosta tuiki murehtui
Ja kasvonsa noin punehtui.
Ja usein aina vieläkin
Aurinko kasvons' armahat
Kätkeepi pilvi-liepeihin
Ja kyyneleensä vuotavat,
Mutt' elons' ei oo onneton
Kun sydän puhdas, lämmin on.
Vaan kuu nyt öillä yksinään
Ja kalveana kasvoiltaan
Murehtii, katuu töitähän
Ja muille muistuttaapi vaan:
"Näin yksin jääköön, vaaletkoon
Ken rakkaallens' on uskoton."
Tuulet.
Tuulen suhistessa
Synkeällä yöllä
Aattelin ma tuota
Murheisella miellä:
Miksi Luoja loikin,
Hänet tänne toikin
Kulkemahan aina
Ilman tiellä? --
Vastauksen tuohon
Tuuli mulle tuiskaa:
"Yöt ja päivät tulee
Jumalata muistaa;
Yö kun luopi rauhaa,
Silloin tuuli pauhaa,
Elost' ihmisille
Näin hän kuiskaa."
Vielä tuuli mulle
Muuta julisteli,
Neljän tuuli-veljen
Vaiheet kertoeli:
Kuinka Luoja kaikki
Paikallensa laitti,
lloss' elämähän
Asetteli.
Yhdelle hän puhui:
"Koissa sulle paikan
Asunnoksi aivan
Armahaksi laitan,
Kullaks' sulle uskon
Armaan Aamuruskon,
Avaan ihanimman
Onni-aitan."
Toiselle hän lausui:
"Siellä saat sa olla,
Miss' on valta-istuin
Itsell' auringolla,
Miss' ei kasvikunta
Kanna koskaan lunta.
Sieltä saat sa suven
Puhallella."
Kolmannelle taasen
Luoja lausueli:
"Päivän lasku-mailla
Aina asuskele;
Sieltä ihmisille
Töistä vaipuville
Uni-virsi vieno
Laulaele!"
Viel' on viimeiseksi
Paikatonna yksi;
Pohjolaan hän kauvas
Tuli määrätyksi;
Jään, ja lumen kylmän,
Pimentolan jylhän --
Luoja hänet vaati
Vartiaksi.
Näin oli omituisen
Kukin saanut sijan;
Vaan he myöskin saivat
Ihmislasten vian:
Tyytymättömyyttä,
Inhaa ikävyyttä
Tunsivatkin tuulet
Aivan pian.
Luojan määräykset,
Armahansa lempi
Heiltä unehtuivat,
Himollinen henki
Levotonna leyhkyi
Sijaltansa syöksyi,
Vankkana vaan oli
Pohjan henki.
Niin he öisilläkin
Lähdit kulkemahan
Paikkaa parempata
Muka, katsomahan;
Vaan kun Herra armas
Moisen elon arvas
Näin hän silloin loihe
Lausumahan:
"Kosk' ei lause Luojan,
Eikä koti hellä
Teitä uskollisna
Voinut pysytellä,
Niinpä kulkekaatte,
Riehuin pauhatkaatte
Öin ja päivin, maalla
Ja merellä."
"Kun te myrskysäillä
Mailmaa kauhutatte,
Niin te ihmisille
Sillä muistutatte
Kuink' on palkka kurjan
Teillä, jotka hurjan
Mielen ajelulle
Antautte."
"Vaan sä, Pohjan henki,
Sull on sydän jalo,
Vaik' on asuntosi
Jäinen, synkkä salo;
Uskollisuus lämmin
Leimuu väkevämmin
Rinnassass' kuin kuuma
Päivänpalo."
"Siis sa rauhas asu,
Pohjolata lemmi!
Pohjan armahille
Asukkaille hengi
Kestäväisyys, kunto,
Totuus, puhdas tunto. --
Ken ne hylkää, sitä
Älä hemmi." --
Nytpä, huomannette
Miksi taukoaapi
Pohjatuuli aina
Yö kun maalle saapi:
Luokse armahansa
Päivän puuhistansa
Aina illan tullen
Kiiruhtaapi.
Autuaana aivan
Lumimajassansa
Yön hän armastelee
Kultasensa kanssa:
Heidän lemmestänsä
Syttyy säihkyhynsä
Taivahalle jalo
_Pohjanpalo_.
* * *
Armaat Suomen lapset!
Onhan Pohjatuuli
Meidät tuuditellut,
Kasvatellut juuri:
Olkoon meissä voima
Valon vartijoina
Seista Pohjolassa
Niinkuin muuri!
Suomen maasta kerran
Koittakohon muille
Kirkas hengen valo
Kaukaisille maille!
Suomen sulo kieli,
Suomen runo-mieli
Loistakoon kuin meille
Pohjanpalo!
Totti.
[Kansan mukaan. Muinaisjäännöksiä Ulvilan kihlakunnassa. Suomen
Tiede-Seuran Bidrag till känned. af Finlauds natur och Folk. XXXIII.]
Uljas urho oli Totti,
Sodassa hän muurit murti,
Mutta myöskin kansaa sorti,
Hien, väen siltä otti.
Urhotöiden palkinnoksi
Paljo kuninkaalta maita
Lahjaks' sai tuo Totti saita,
Linnat suuret asunnoksi.
Kurjuudessa, köyhyydessä
Elää Tott'in alammaiset,
Orjan' ovat miehet, naiset,
Työtä tehden nöyryydessä.
Sorrettuna turvaa kansa
Auttajahan ainoahan,
Turvaa taivon Jumalahan,
Häntä etsii vaivassansa.
Kun on päässä päivän helle,
Hirttä viepi vaimot, lapset,
Niistä rakentaapi miehet
Herranhuoneen Irjanteelle.
[Irjanne on kylä, Eurajoen pitäjässä, jossa Tott'in maat olivat.
Irjanteella on vielä pieni puu-kirkko.]
Vaan kun huomas hurja Totti,
Että ahkerasti kansa
Rukoileepi kirkossansa,
Pois hän tuonkin turvan otti:
Syksyn saapuessa kerran
Kirkon täytti oljillansa,
Herranhuoneen heinillänsä,
Herjaten näin nimen Herran.
Mutta silloin kosto koitti,
Tuli makso mahtavalta,
Palkka pantiin taivahalta:
Herrain Herra Tott'in voitti.
Henget hänet aina yöllä
Kirkkoon häväistyhyn heitti,
Onnettoman olkiin peitti;
Siin' on Totti tuskan työllä.
Päästäksensä pälkähästä
Herranhuoneen tyhjäs Totti,
Oljet, heinät poies otti,
Mutta vähä apu tästä.
Joutuu tuosta kesä toinen,
Korttakaan ei kasva noissa
Tott'in vilja-vainioissa,
Niin on kosto suurenmoinen.
Itse Totti taudin saapi,
Kansan vaivat tuon on tuonut:
Kansan hiki, jot' on juonut,
Pahoin hänet paisuttaapi.
Lainehittain lasketahan
Vettä reivin ruumihista
Varsin paljo paisuneesta,
Vaan ei parantajaa pahan.
Vihdoin kuolo kurjan otti.
Asunnoksi antoi haudan;
Sorretuille saatti rauhan;
Vihattuna vaipui Totti.
Hautahan nyt hankitahan
Reivin ruumis raskas, suuri,
Jota vetämähän juuri
Härät, hevot tarvitahan.
Kalmamaa kun lähestyypi,
Purskahtaapi veritulva
Ruumihista varsin julma.
Jota kaikki hämmästyypi.
Täst' on vielä muisto musta
Kirkon luona "Verikivi",
Jolle verivirta kävi
Ruumihista runnellusta. --
Maahan siunattuun ei tullut
Veri, koottu katkeroista
Kansan hikipisaroista. --
Näin on kansa kertoellut.
Morsiusvuori.
[Kansan mukaan. _Morsiusvuori_ on jyrkkä kallio meren salmen rannalla
noin 1/4 virstaa Naantalin kaupungista Turkuun päin. _Kauneuslähde_,
jonka vedellä luultiin olevan ihmeitä tekevä voima, on Naantalin
kaupungin lähellä. K:so "Kiinteitä muin. jäännöksiä Maskun
kihlakunnassa."]
Luostari-kirkon torniss' korkeassa
Kellot ne kumeasti kajahtaa,
Purressa uudessa ja uhkeassa
Morsiusseura kirkkoon kiiruhtaa.
Suottapa purjehet on pullollansa,
Suottapa suovat kellot kaikuaan:
Vihkimä-alttarille konsanansa
Ei tämä morsiusseura saavukaan.
Tuuli se vielä suruisasti kuiskaa,
Vieläpä lainehitten laulelo
Kertoa meille murehella muistaa,
Kuink' oli kolkko kahden kohtalo.
Walpuri oli impi ihanainen,
Mutt' oli köyhä, halpa arvoltaan;
Kellänä katse ei niin lumoovainen,
Ykskähän ei niin kaunis kasvoiltaan.
Kuink' ol' luonto neidon halvan suonut
Kauneuden niin suuren saavuttaa?
_Kauneuslähteen_ lumo on sen luonut, --
Niinpä se tietää kansa ilmoittaa.
Tuuhean lehdon liepeell' lumovainen
Kauneuslähteen silmä pulppuaa,
Kenpä sen vettä taiten käyttää vainen,
Siitä hän ihme ihanuuden saa.
Siitä on ennen nunnat pyhät juoneet,
Siin' ovat kostutelleet kasvojaan,
Sillä he ihmeellisen lumon luoneet
Lähtehen veelle ovat, voimakkaan.
Kauneuslähteen luona istuskeli
Walpuri impi usein, aikojaan,
Lähtehen silmää tyyntä katsasteli,
Lauleli äänin vienoin laulujaan.
Antero, nuori urho linnassansa
Uhkeass', lähimailla asustaa,
Hänpä se metsämailla kulkeissansa
Walpuri immen täällä nähdä saa.
Rientävi riemussansa immen luoksi
Huutaen: "suonet mulle suutelon!"
Walpuri silloin kiiruhusti juoksi
Huipulle jyrkän Rantakallion.
Antero sinne jäljes kiiruhtaapi,
Tahtoen immen kauniin saavuttaa,
Hältäpä silloin korvapuustin saapi,
Että hän ällistyy ja -- seisahtaa.
Luostari-kammionsa akkunasta
Tutkiva munkki tämän nähdä saa,
Parta sen harmaa heiluu nauramasta;
Voipihan myöskin munkki naurahtaa.
Antero urho tottunut on kyllä
Linnoja vahvojakin voittamaan,
Eikä hän heitä ensi rynnäköllä
Piiritystointaan tyhjään raukeemaan.
Rakkaus, tulinen ja polttavainen
Syttynyt ompi hänen rinnassaan,
Walpuri impi kaunis, lumovainen
Anteron vallannut on kokonaan.
Niinkuni kipunainen hehkullansa
Kuivahan käyden leimun virittää,
Niinpä se miehen lempi voimallansa
Neidossa voipi lemmen sytyttää.
Tuntehet uudet, oudot, voimakkaina
Walpurin mielen myöskin valloittaa:
Antero-urhoaan hän muistaa aina,
Pelkävi, suosii, vihaa, -- rakastaa.
Jyrkällä Rantakalliolla impi
Istuvi taasen, vettä tuijottaa
Antero urho tuulta notkeampi
Walpurin luokse sinne kapsahtaa.
Laskevi polvilleen ja tuntehensa
Polttavat tunnustaa hän immellen,
Pyytävi, vaatii häntä omaksensa,
Vannoen hälle lemmen ijäisen.
"Säätyni halpa on ja koto köyhä",
Vastasi Walpur' impi suruissaan,
"Lempesi vaan on hetken tunne löyhä,
Taikkapa se petost' ompi kokonaan." --
"Rakkaus, joka etsii rikkautta,
Taikkapa ylhäisyyttä tavoittaa.
Rakkaus sellainen on viekkautta,
Muotoa pettäväistä verhoaa."
"Oikea rakkaus ei sukujuurta
Katsele, eikä toivo kunniaa,
Eikä se vaadi rikkautta suurta,
Ihmistä yksin vaan se rakastaa."
"Nouskohon miesi itse voimallansa
Arvohon, rikkauteen ja kunniaan;
Kenpä ne keinottelee vaimollansa,
Lempi on hällä leikkikalu vaan."
"Kuntoa, voimaa jos vaan ompi mulla
Töilläni nousta onneen, kuuluhun,
Arvoa, rikkautt' on myöskin sulla,
Jos olet liittynyt sa minuhun." --
Tuntehen hurmaavaisen valtaamana
Walpuri vaipuu armaans' sylihin,
Uinuen siinä, yhtyy polttavana
Anteron huulet immen huulihin. --
Luostari-kammionsa akkunasta
Tutkiva munkki tämän huomajaa,
Rinta sen riehuu tunteest' ihanasta;
Voipihan myöskin munkki rakastaa. --
Uinailustahan taasen, ihanasta
Walpuri hämmästyksin kavahtaa:
"Oi mua hullua, pettynyttä lasta,
Et sinä voi mua aina rakastaa!"
Antero silloin vannoi kautta Herran,
Walpuri myöskin yhtyi valahan:
"Jos sinut hylkään, toiseen liityn kerran
Syösköhön vuori tää mun surmahan."
Antero sitte sotatanterille
Matkasi kohta kauvas kotoaan:
Kaiho ja kaipuu jäi nyt Walpurille,
Itkien vuotti vuodet sulhoaan.
Vierivi vuodet, pitkät vaiheinensa,
Antero kaukomailta tullut ei,
Walpuri kuolleen luuli sulhasensa,
Luuli jo että Tuoni hänet vei.
Niin tuli loistoinensa Turun saksa
Kihloja Walpurille tarjoillen,
Walpuri valojaan ei muistaa jaksa, --
Vastahan otti kihlat tullehen.
Häitä jo valmistellaan loistavia;
Walpuri kuulu kauneudeltaan,
Sulholla tavaroita kallihia,
Onni ja loisto heitä vartoo vaan.
Häihinpä, vieras joukkoon ratsastaapi
Ritari uljas, umpi-kypärin,
Morsianta hän tarkoin katsahtaapi,
Synkkänä kulkee raskain askelin.
Morsiusseura merellen jo ehti,
Kulkien kirkkoon kuuluun vihillen;
Ritari myöskin ratsain poies lähti,
Rientäen Rantavuoren huipullen.
Täällä hän riisui sotavarustukset,
Taivasta koht' on kädet nostetut:
"Muistatko, suuri Luoja lupaukset?
Muistanet valat tässä vannotut!" --
Temppelin torniss' uppo uljahassa
Kellot ne kumeasti kajahtaa,
Purressa uudessa ja uhkeassa
Morsiusseura kirkkoon kiiruhtaa.
Mutta, nyt pilvet taivaan mustentaapi,
Raivona alkaa aallot kuohumaan,
Morsiusseura pelvoin kiiruhtaapi
Suojahan Rantavuoren purrellaan.
Ukkonen paukahtaa ja taivas aukee,
Kirkkaus huikaavainen leimahtaa,
Kallion kyljest' irti paasi laukee,
Morsiusparin paikall' upottaa.
Luostarin akkunasta katsoissansa
Kauhean turman huomas' munkkikin,
Hän teki ristinmerkit rintahansa,
Lausuvi myöskin _Paternosterinkin_.
Morsiusvuoren alle aaltoon kuoli
Walpuri, kuulu kauneudeltaan,
Antero urho luostarissa huoli
Kaivaten kadonnutta armastaan.
Aarno ja Aino.
Aallot aivan levotonna
Järven rantaa huuhteli,
Siinä kera kultasensa
Kaunis Aarno asteli;
Kaunis oli katsehensa,
Mutta heidän rinnassansa
Sydän sykki levotonna.
"Oi, mun armas Aarnoseni!
Oi, en voi ma milloinkaan
Sulle omaksi ma tulla, --
Verhonan' on ryysyt vaan.
Kihlasormust' ei oo mulla
Sulle antaa, eikä sulla
Mulle, armas Aarnoseni."
"Hylkäs sun jo sukus suuri.
Ylön antoi kokonaan,
Kun se kuuli, että toisit
Vaimokses' mun raukan vaan:
Vielä mieles' muuttaa voisit,
Ikäs' onnetonna oisit,
Kun sun hylkäs sukus suuri."
"Kuules, armas Ainoseni,
Paikan tiedän rauhaisen,
Jossa häämme viettää saamme,
Kodin saamme turvaisen;
Sinne, sinne astukaamme,
Häät ja koto laittakaamme
Kohta, armas Ainoseni!"
"Siellä meill' on rikkautta, --
Uudet vihkivaattehet
Saat sa ylles kohta siellä,
Sormuksetkin kultaiset;
Siell' ei heimon' ole tiellä,
Eikä tarvitse sun niellä
Ylönkatseen karvautta."
Saivat rantakalliolle,
Jota aallot vahtopäät
Roiskuttavat raivossansa.
"Aino, Aino, tokko näät!
Kuinka tuolla iloissansa
Valkeoita vaippojansa
Ahdin immet tarjoo sulle."
"Katsos, kuinka kaunihisti
Ahdin aarteet välkähtää!
Kuules, kuules kuinka meitä
Vellon joukko tervehtää!
Hyvästit jo maalle heitä!
Wellamoinen meidät peitä
Vaipallasi kaunihisti!" --
"Kauhistus mun murtaa, Aarno,
Herra taivaan auttakaan!
Näinkö tahdot meidät syöstä
Kadotukseen kauheaan?
Elämäämme älä ryöstä,
Meidät säästä synnin yöstä
Kauheasta, armas Aarno!"
"Haa, nyt tunnen sydämesi!
Noinko on se arvoton?
Lempeäni kallihimpi
Sulle herja henkes' on. --
Oi, sa armas Ahdin impi!
Sun on kenties kestävämpi
Lempesi ja sydämesi."
"Syöksyn sinun sylihisi,
Neito vieno Wellamon,
Näin sun säästän, päästän Aino,
Elämään ja ilohon.
Ahdin impi mull' on vaimo,
Jot' ei riistä riita, vaino,
Kohta syöksyn sylihisi." --
"Ei, en laske sulhoani
Toisen syliin milloinkaan!
Armast' ompi mulle kuolla,
Kun sun kanssas kuolla saan.
Riennä siis jo, tahdon tuolla
Haudan kolkon tuolla puolla
Syleillä mä sulhoani!"
"Oi, nyt tunnen lempes oivan,
Aarre on se verraton!
Pois jo tästä joutukaamme
Elämään ja taistohon!
Laaja ompi armas maamme,
Kyllä siinä sijan saamme;
Lempi meille antaa voiman."
Lapsuuden muisto.
Kun kuljen koti-kankaitain
Ja astun synty-paikoillain.
Niin luonto kaikki kasvineen
Ja lehdon linnut lauluineen
Ne mua tervehtii.
Tuo mätäs pieni, nukkapää,
Tuo kivi huutaa: etkö nää!
Mä olin ennen pöytänäs
Ja lehto leikkikenttänäs
Sun poika-päivinäs.
Ja koivut, lepät lehdikon
Ne kuiskaa: kas jo tullut on
Tuo armas kasvikmnppali,
Hän seurassamme soitteli
Suloiset suvensa.
Ja lahden laine läikähtää,
Niin iloisesti hymähtää:
No, tullos vanha tuttavain
Ja loiski, läiski helmassani,
Niinkuin sa ennen teit!
Ja puro se huutaa pulputtaa:
Voit vielä myllyt rakentaa,
Mä niitä väännän ahkeraan,
Kun kohdata sun taasen saan,
Sa, armas ystävä!
On hellä mieli mullakin
Kun näitä katson, tervehdin,
Kun mennyt aika armas näin
On iloinensa edessäin
Ja sulo-muistoineen.
Se aika oli armainen,
Ma laulelin kuin leivonen;
Ei ollut huolet seurassa,
Kun vaan ol' leipää kontissa
Ja lähde lehdossa.
Niin kevyt sydän sykkäili
Ja mieli raitis liiteli,
Kuin perho puhdas ilmassa; --
Niin -- miks'ei oisi muistissa
Ne aiat armahat!
Erästä Suomenkielistä alkeis-opistoa avattaessa.
Syyskuun 1 p. 1879.