Toinen kaikkein varhaisimman lapsuuteni muistoja on ensimmäinen
hoitajani, Pikku-Liisa. Oli rajaton se lyhytaikainen kiintymys, joka
minulla oli häntä kohtaan. Hänen piti aina olla läheisyydessäni,
kuultavissa, nähtävissä ja koskettavissa. Luultavasti se on yhteistä
kaikille ensiksisyntyneille, joiden on täytynyt jo varhain väistyä
äidin helmoista toisten nuorempain tieltä ja hakea turvaansa hänen
sijaisensa suojasta niinkuin sorsanpoikasen, joka oman emon tultua
ammutuksi juoksee vettä pitkin sinne, missä kuulee toisen emon
änkättävän, olipa se sitten tavi tai telkkä.
Semmoinen hoitaja on tavallisesti vanhanpuoleinen, lapseton nainen,
joka toisen lasta vaaliessaan myöskin vaalii ja tyydyttää omaa
tyydyttämättä jäänyttä äidin tunnettaan, mikä hänessä usein on
kiinteämpi ja voimakkaampi kuin äidin omaan lapseensa. Hän antautuu
kokonaan hoidettavalleen, noudattaa hänen mieltään ja oikkujaan
kaikessa ja pyrkii pyrkimällä voittamaan hänen kiintymystään. Lapsi sen
oivaltaa ja palkitsee. Heistä tulee salaliittoutuneita kaikkia muita,
myöskin äitiä vastaan. Mitä äidiltä ei riitä antaa tai minkä hän
kieltää, sen hoitaja salaa antaa ja myöntää, ja varsinkin juuri sen.
Hän säästää hänelle oman maitotilkkansa ja voikipenensä, syö itse
suolaa leipää ja ryyppää vettä päälle. Hän puraisee poikki saamansa
sokerinokareen ja pistää toisen puolen siitä lapsen suuhun ja toisen
taskuunsa--vastaisen varalle. Aina on hänellä kätköissään jotakin hyvää
varattuna »raukalle». Kun äiti toruu tai kurittaa--kai syystä kylläkin
--lohduttaa ja viihdyttää hoitaja selän takana, tai tempaa pahankurisen
kesken kaiken pois ja vie hänet katsomaan jotakin, kissaa tai koiraa
tai lampaita tai vieraan hevosta portin takana, tai vie puutarhaan ja
poimii mansikan marjamaasta tai taittaa herneenpalon kielletystä
penkistä.
Hän mukautuu hoidettavansa kaikkiin oikkuihin, orjuuttaa itsensä
melkein mihin tahansa. Hän antaa purkaa surkean palmikkosaparonsa ja
hajoittaa harmahtavan tukkansa ja kääntää turkkinsa nurin ja rupee
möröksi, jota lapsi suvaitsee pelätä; tai hän antaa kaataa itsensä,
hyppiä vinossa, köyryisessä selässään, potkiakin itseään, ja on
itkevinään, että koskee--niinkuin ehkä saattaa tehdäkin--jotta potkijan
olisi hauska nauraa. Hänen kärsivällisyytensä on loppumaton, vaikka
minä loppumattomasti häiritsen hänen töitänsä, sotken hänen
kuontalonsa, tai lipsautan nuoran hänen rukkinsa pyörän päältä, tai
vetäisen sukkatikut neuleesta. Hänen peloittavin uhkauksensa:
»Maltahan, kun sanon äidille», ei koskaan toteudu, ja hänen ankarin
nuhteensa: »Voi kuitenkin tuota kuritonta poikaa», on ihaileva kehoitus
jatkamaan.
Luultavasti oli minunkin kiintymykseni kokoonpantu kaikesta
tämmöisestä--en muista niin tarkoin--mutta sen muistan, mikä hänen
rakkautensa rajaton ilmaus erikoisesti minua liikutti. Hän oli
kartannut kaiken päivää villoja, kooten lepereitä suureen vasuun.
Illalla oli vasu täynnä. Minut oli riisuttu, mutta paitahihasillani
minä vielä kirmailin huoneessa yli pöytien ja tuolien. Seisoin
pesukaapin päällä, jonka edessä oli leperevasu.--»Saanko hypätä
leperevasuun ... anna, hyvä Liisa, minun hypätä ... hyvä kulta Liisa!»
j.n.e.--yhä hellemmin ja hellemmin.--»Eihän toki, eihän toki mitenkään
leperevasuun»--mutta minä kiristin hänen sydäntään yhä tiukemmin
nähdessäni, että lupaus jo oli heltiämässä.--»Hyppäähän sitten tämä
kerta!»--ja minä hyppäsin, upoten päätäni myöten villoihin, ja riemusta
villiintyneenä pelmuutellen niitä ympäri lattiaa. Hän tempasi minut
sänkyyn ja kietoi peitteen kireästi ympärilleni, etten päässyt jäsentä
liikauttamaan--mikä vaihteeksi tuntui minusta tavattoman suloiselta, ja
ryhtyi sitten karttaamaan sotkosta uudelleen, istuen siinä luultavasti
koko yön, koska hän aamulla herätessäni torkkui samoilla sijoillaan,
kartat helmassa. Kavahdin häntä kaulaan ja suutelin ryppyistä poskea ja
lupasin, etten enää milloinkaan tahdo hypätä leperevasuun.--»Saathan
sinä, saathan sinä vastakin», sopersi hän, kyyneltä pyyhkien.
Meidät erotettiin. Eräänä kylmänä talviaamuna jäi Liisa seisomaan reen
sijalle, seurattuaan kannoilla mukana niin kauan, kunnes yhä kiihtyvä
vauhti pakotti hänet pudottautumaan tiepuoleen. Minä ajoin lämpimiin
nahkaisiin käärittynä uutta kotia kohti huomio kiintyneenä tiepuolen
ihmeihin ja vasta illalla maata pannessa muistaen riisujani ja
tuudittajani. Nousi meteli:--»Minä tahdon Liisan luo!»--»Liisa tulee
huomenna ... Liisa tulee...» Mutta ei Liisa tullut huomenna eikä
ylihuomenna.
Eräänä päivänä, luultavasti seuraavana kesänä, minä istun
hiekkalaatikossa aitan seinämällä päiväpaisteessa. Siitä näkyy pihan
yli portti ja suora kuja maantielle saakka. Siitä voi hiekkahuoneita
rakentaessa aina tuon tuostakin vilkaista, tuleeko joku ja kuka tulee.
Sieltä tulee, varsinkin näin lauantaisin, akkaa, ukkoa, kerjäläistä
kyökin puolelle ja asiamiestä isän luo. Ne tulevat verkalleen, eivät
koskaan avaa porttia, vaan kiipeävät aidan yli lautoja myöten. Nyt
sieltä taas tulee joku, pikku mummu kuka lie, sukkaa kutoen, kontti
selässä. Portin takana se laskee hameensa helmat alas, suorii niitä
kauan ja silittelee poimuja ja koettaa sitten päästä portista sisään,
mutta ei osaa sitä avata.--»Nouse sinä, mummu, aidan yli, koska et
kuitenkaan osaa porttia avata!» huudan minä, ja se tottelee ja kompuroi
aidan yli, jalassa lipokkaat. Silloin minä hänet tunnen. Rintaani
kouristaa riemu, jonka heijastusvaikutus tuntuu siinä vielä viiden
vuosikymmenen kuluttua:--»Pikku Liisa!» kirkaisen minä, kirmaisen ylös,
menen kuin tainnoksiin, josta herään vasta sitten, kun rinta on iskenyt
rintaan niin, että tekee kipeää. Olen käpristäytynyt hänen syliinsä,
kädet kaulaan puristettuina, jalat tempoen ja potkien. Painan häntä
maahan, putoan pois, karkaan uudelleen syliin, taas maahan, riuhdon
häntä kädestä, reuhdon ja ulvon hänen ympärillään kuin koiran penikka,
pyöritän häntä, pyörryn itse ja pyörrytän hänet, kunnes toinnumme
hoipertuneina aidan viereen heinikkoon.
Minä riistän hänet siitä sisään, vien hänet saliin, panen hänet
sohvalle istumaan ja vaadin, että hänelle pitää tehdä tila
vieraskamariin piispan sänkyyn silkkipeitteen alle. Hänen täytyy syödä
meidän pöydässä eikä kyökissä. Siitä ei tule mitään, hän ei tahdo eikä
äitikään näy oikein tahtovan. Äiti ei ole oikein iloinen hänen
tulostaan, en tiedä miksi. Minä suostun siihen, että hän kyhnähtää
lattialle vuoteeni viereen ja lupaa maata siinä koko yön.
Aamulla löydän hänet saunan penkiltä nukkumasta. Minä herätän hänet
armotta ja torun häntä siitä, ettei hän ollutkaan minua pukemassa. Hän
lepyttää minut eväillään. Hänellä on ohralettuja ja palvattua lihaa ja
tylppä linkkuveitsi, jolla hän viiltää voita lettujen päälle--mikä
kaikki kutsuu kielelleni veden vielä viiden vuosikymmenen takaa. Hänen
vaatteissaan on sama savupirtin suloinen tuoksu mikä ennenkin.
En muista hänestä sitten muuta, kuin että, kun hän eräänä iltana puhui
poislähdöstään, minä sukkanauhasta sidoin hänet sänkyni jalkaan, ettei
karkaisi. Mutta aamulla hän kuitenkin oli poissa, en löytänyt häntä
saunasta enkä mistään. Juoksin itkien ja hänen nimeään huutaen
maantielle, mistä minut väkisin retuutettiin pihaan. Kai taas pian
viihdyin ja tyydyin. Luultavasti lahjottiin minut lakeripalalla tai
puolukkahillolla kerman ja sokerileivän kera. Se ei kuitenkaan jäänyt
hänestä viimeiseksi muistokseni. Minulle jäi hänestä ainaisena muistona
elinaikainen mieltymys savupirtille tuoksuviin vaatteihin ja
ohralettuihin ja palvattuun lihaan, ja minun rinnassani läikähtää
lämpimästi yhä vieläkin joka kerta, kun minua vastaan tulee pikkuinen
vanha vaimo, sukkaa kutoen, kontti selässä ja lipokkaat jalassa ja
niskassa laiha saparopalmikko.